Mari itki ystävänsä Oiliin haudalla. Neljäskymmenes päivä, eikä haudalla ollut yhtään kukkaa… Hän lähti kotiin päin, poskillaan hiljaiset kyyneleet. Yhtäkkiä hänen rinnalleen pysähtyi miesauto.
Haluatko kyytiä? mies kysyi matalalla äänellä. Pysäkille on pitkä matka. Hyppää vain, ei se minua haittaa. Kuka sinulla täällä on?
Ystävä… Mari kuiskasi hiljaa.
Minulla taas äiti… mies jatkoi pehmeästi. Mihin olet menossa?
Pysäkillä voi jättää, Mari sanoi vaimeasti.
Minulla on aikaa. Voin viedä koko matkan, mies totesi.
He ajoivat hitaasti kaupungin halki, radio soi hiljaa. Matkalla Mari kertoi elämästään, sanat takertuivat kurkkuun surusta.
Kaksi päivää myöhemmin Paavo odotti Marita hänen talonsa pihalla, pyytäen keskusteluun, jota Mari ei koskaan odottanut.
Mari ja Oili olivat olleet ystäviä siitä saakka, kun hiekkalaatikko vielä kutitti pieniä jalkoja. Aikuisina he jopa pukeutuivat samalla tavalla ja vaihtoivat vaatteita.
Kaiken yläkoulun ajan he olivat erottamattomat, kunnes hakivat yhdessä yliopistoon Helsinkiin. Mari opiskeli lääkäriksi, Oili opettajaksi.
He tapasivat usein, rakastuivatkin samanaikaisesti.
Mari maaseudun hiljaiseen poikaan, Oili kaupungin vilkkaaseen.
Oili meni naimisiin nopeasti, kuin peläten menettävänsä valitsemansa miehen.
Vuoden päästä syntyi pieni tytär. Mutta miehen vanhemmat eivät hyväksyneet Oilia ei heidän sukuunsa sopiva miniä.
Mari jäi usein lapsen kanssa, että nuori pari pääsi hetkeksi hengähtämään. Itsekin olisi halunnut lähteä mukaan, mutta pysyi sanassaan: lapsesta pidetään huolta.
Eräänä iltana nuoret eivät palanneet. Vasta aamulla Mari sai tietää he olivat poissa. Autoonnettomuus, pysäyttävä vaitonaisuus.
Mari ei muista muistotilaisuudesta paljoakaan, vain pieni lapsi käsivarsilla kaiken keskellä. Mihin hän nyt veisi tytön? Lapsen isovanhemmat eivät tunnustaneet häntä eläessäänkään, nyt torjuivat kokonaan.
Surunsa keskellä eivät pystyneet ottamaan toista ihmistä saati tytärtä, joka heidän mielestään oli “vieras”.
Oilille jäi yksinäinen äiti ja kolme nuorempaa sisarusta. Eikä tytärtä voinut ottaa olihan perhe jo täysi.
Kohdalle jäi lastenkoti. Pikkutyttö täytti juuri yhden ja maailma repi Mariin sydämen kahtia.
Mari rakasti Irinaa kuin omaansa. Ensiaskeleet, ensimmäiset sanat kaikki hänen silmiensä edessä.
Mari työskenteli jo sairaalassa ja vuokrasi huoneen yksinäiseltä vanhalta mummolta. Mutta kuka antaisi lapsen nuorelle, naimattomalle naisella vaikka töissä olikin?
Irina vietiin sijaisperheeseen. Mari koki suunnatonta tuskaa.
Mikko, minulla olisi pyyntö Mennään naimisiin? Yksin en saa tyttöä luokseni…
Oletko tosissasi? Mikko hämmästyi. En minä sellaiseen sitoudu!
Tarvitsen vain avun. Irinan takia. Voidaan erota sen jälkeen.
Unohda koko juttu! Etsi joku toinen hölmö.
Mari itki taas Oilin haudalla. Neljäskymmenes päivä, eikä yhtään kukkaa. Vieressä Oiliin miehen hauta, täynnä kukkaseppeleitä.
Oilini Lupaan tehdä vielä kauniin haudan sinulle. Autathan minua…
Mari käveli raskain askelin läpi mäntyjen reunustaman hautausmaan.
Poistumassa portista hänet saavutti tutunnäköinen mies.
Haluatko kyydin? Pysäkille on matkaa. Istuhan vain, ei haittaa Mutta jos et halua, ei tarvitse kertoa.
Ystävä.
Äiti on minulla Mikä sinulla painaa mieltä?
Voit jättää pysäkille, ei tarvitse pidemmälle.
Olen yksin. Äitiä ei enää ole, vaimo lähti. Oletko kunnossa? Taisin nähdä sinut silloin hautajaisissa. Pojan ja tytön. Neljäkymmentä päivää tänäänkin?
Niin.
Niin minulla myös äiti tänään Oletko pulassa?
Matkan aikana Mari purki sydämensä.
Kiitos kyydistä ja kuuntelemisesta…
Kaksi päivää myöhemmin Paavo seisoi Marita oven edessä ja sanoi yllättäen:
Mari, päätin auttaa sinua. Olen vapaa, voidaan mennä naimisiin vaikka heti!
Mari jäi sanattomaksi.
Etkö pelkää?
En. Ja mitä sitten? Jätin vaimoni jo aikoja sitten.
Minun sulhaseni lähti vain, kun pyysin apua tytön kanssa.
Minä autan. Kerro vain, missä asut lapsen kanssa?
Jos mummo antaa, niin tässä asun. Muuten uusi asunto.
Sitten muutat minun luo. Alamme hoitaa asiat huomenna. Kaikki tehdään ripeästi, ei vastaväitteitä. Talo on iso, tilaa riittää.
Sinulla talo?!
Kaikki eivät asu Helsingissä kerrostalossa. Äiti halusi talon, ei sietänyt asuntoa.
En minäkään ole tottunut, mekin tulimme Oilin kanssa maalta…
Paavo teki kaiken nopeasti. Hiljainen vihkitilaisuus, Irinan adoptointi. Paavo toi heidät omaan kotiinsa.
Kiitos. Jatkossa pärjään kyllä itse.
Tietenkin. Talossa on tilaa. En häiritse, mutta olen apuna.
Ehkä kuitenkin vuokraan oman asunnon?
Eihän vaimo nyt erilleen muuta. En ikinä.
Paavo ei ollut tungetteleva, mutta aina avuksi. Mari teki ruokaa, hoiti Irian, siivosi talon. Rakastui, mutta ei suostunut tunnustamaan.
Äiti, miksi sinä rakastat minua?
Koska olet sinä. Ja minun tyttäreni.
Mari oli kiitollinen Paavolle. Mies huolehti kuin omistaan; Irinakin sai oikean isän.
Paavossa Mari näki täydellisen miehen, mutta heidän liittonsa oli vain papereilla…
Paavo mietti ja päätti korjata asian. Hän teki illalla kosinnan. Irina oli silloin kolmivuotias.
Mehän ollaan jo naimisissa.
Haluan silti, että olemme oikeasti perhe.
Niin minäkin…
Siitä tuli oikea perhe, ei vain paperilla!
Heillä on nyt kaksi hääpäivää, kahden vuoden erolla.
Irina sai pikkuveljen ja -siskon.
Nyt tarinaa on kulunut vuosia. Kaikki lapset ovat aikuisia. Irina tietää nyt, missä hänen oikeat vanhempansa lepäävät.
Haudat ovat kunnossa ja yhtä kauniita. Paavo ja Mari ovat olleet Irinalle enemmän kuin oikeat vanhemmat.
Irinalla on jo ensimmäinen lapsenlapsi. Mari ja Paavo ovat tuoreita isoisovanhempia. Suuri onnellinen perhe.
