Marianan paraatimarssi
Maire! Tämä ei ole hernekeittoa, tämä on jotain outoa sekasotkua! Olet erinomainen lakinainen, keskity sinä oikeisiin asioihin äläkä enää keittiöhommiin! Jätä kokkailut niille, joilla ei ole noin paljon järkeä päässä.
Maija, enhän minä nainen olekaan! sanoi Marja loukkaantuneena kyyneleet silmissä.
Hän ei kerta kaikkiaan koskaan onnistunut edes helpoimmissa ruoissa. Eikä Maijalle ollut tullut mieleenkään yrittää mitään sen vaativampaa. Heillä perheen roolit olivat jo lapsesta saakka olleet selvät.
Veera oli emäntä, Maija älykäs, ja Sanni villikko, joka sai minkä tahansa hammasrattaan pyörimään juuri haluamaansa suuntaan. Niinpä tavallisesti suurille sukujuhlille kokkasi Veera, kun taas Maija ja Sanni huolehtivat taustajoukoista siivouksesta, ruokaostoksista ja lasten viihdytyksestä, joka tosin oli yksinomaan Sannin vastuulla. Hän yksin kykeni järjestämään “Koskisen jengin” niin, ettei Veeran koti ja sen viereiset pihamaat olleet taas kerran totaalisessa kaaoksessa perhejuhlan jälkeen. Koskisilla lapsia rakastettiin ja hemmoteltiin, mutta kuria yritettiin silti pitää tosin hyvin keskinkertaisella menestyksellä.
Kaikki seitsemän Maire Koskisen lastenlasta olivat tulleet tismalleen Sanni-tätinsä kaltaisiksi. Vaikka Sanni itsekin oli jo kahden noista pihalla humppaavista ryminälapsista äiti, ei tämä ollut hidastanut häntä pätkääkään. Sanni istui portailla lajittelemassa luumuja, joista Maire aikoi keittää uutta satsia mehua, ja pyöritteli mielessään ajatusta lähteä mukaan lasten pihaleikkeihin, mutta Veeran tiukka katsahdus pidätti hänet paikoillaan. Veera silppusi tomaatteja salaatiksi ja ähisi puoliksi ääneen:
Ei sie nainen oo, vaan rämäpää! Sanni, milloinkohan sinä rauhoitut? Maija tuolla vaikuttaa ihan säädylliseltä aikuiselta, ja minäkään en ole enää mikään jänis. Mutta sinä Ajattelitko pomppia koko elämäsi? Kurvailla prätkälläsi ja intoilla joka paikassa, kuinka kaunis maailma on? Kyllä lapset seuraavat esimerkkiä! Nyt ne on kuusivuotiaita, mutta entä kahden vuoden päästä? Häpeävätko äitiään, kun käyvät koulua?
Älähän liioittele, Veera! Maija tokaisi, vilkaisi vielä kerran epätoivoisesti keitostaan, jota oli vääntänyt koko aamupäivän ja kumautti kattilan kannen paikalleen. Sinulla ainakin on syytä olla ylpeä. Kuka muu purkaa ja kokoaa moottoripyörän kuin meidän äiti? Sinäkö? En minä ainakaan, tuskin saan edes kunnon soppaa aikaiseksi! Pitäisikö siinäkin olla ylpeä?
Totta mooses. Sinä et keitosta osaa, mutta oikeussalissa nappaat kaikki kotiin.
No näin! Jokainen hoitakoon hommansa.
Juuri näin!
Maire, joka oli missannut puolet keskustelusta, ilmestyi verannalle kaikessa komeudessaan ja keittiöön tuli hiljaisuus. Lapset lopettivat metelöinnin pihalla ja pysähtyivät paikoilleen tuijottamaan isoäitiään, joka seisoi heidän edessään uudessa mekossaan, korkeissa koroissaan sellaisia Maire käytti vain “arvotilanteissa”. Ja tänään oli yksi niistä.
No, mitäs sanotte? Onko sopivaa, että balzacin ikäinen nainen lähtee treffeille miehen kanssa, jota ei ole nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen?
Maire, olet upea! Se mies pyörtyy sinut nähdessään!
Toivottavasti ei sentään! Maire marssi takaisin edestakaisin pitkin terassia ja jäi seisomaan paikoilleen kädet lantiolla. Mutta mitä jos käy niin? Mitä minä teen pyörtyneen miehen kanssa? Ennen kaikkea olisi mukava tietää, miksi hän täällä vuosien jälkeen ilmaantuu. Mitä hän minusta tahtoo?
Isoäiti, ehkä hän haluaa sinut ihan naiseuteni vuoksi, arvuutteli Veeran viisitoistavuotias tytär Aila, ja pisteli suuhunsa puolikkaan luumun.
Nauruun puhkesi koko suku. Kissat pakenivat kaiteilla porottamistaan ja Veeran pieni terrieri painui sohvan alle.
Aila, sinä olet mahdoton! Veera pyyhki silmistä kyyneleet, Maija rauhoitteli koiraparkaa. No, Maire, minkälaista teillä oikein oli?
Oi Maijuska! Meillä oli romanssi!
Sanan “romanssi” Maire lausui sellaisella tunteella, että Aila istahti takaisin portaille ja huokaisi niin syvään, että Sanni nauroi taas itsensä kipeäksi.
Ailapa vielä varhain noille jutuille, huomautti Veera.
Ai koska sitten on oikea aika? Ja kuinka vanha olit, Maire, silloin kun teillä se romanssi oli?
Kuusitoista! Maire kohautti olkapäitään ja napitti Veeraa silmiin. Mitä nyt oikein katsot? Olin nuori ja hupsu! Teidän Ailalle se ei todennäköisesti käy, fiksu kun on mutta hänelle pitää silti kertoa, että miehet voivat olla petollisia. Vai etkö ole samaa mieltä?
Kerro nyt sitten! Sanni vain nauroi ja taputti Mairea selkään.
Aila katseli isoäitiään, silmät vihreät kuin sammal lammikon reunalla niin samanlaiset kuin Mairella, vaikka tyttö ei ollut hänen varsinaisesti sukua. Eikä myöskään Veera, Maija ja Sanni Maire oli tullut heidän elämäänsä äidin kuoltua ja täyttänyt heidän maailmansa uudelleen.
Maire tuli heidän luokseen pian sen jälkeen, kun siskosten äiti menehtyi. Surun murtama isä ei yksinkertaisesti osannut elää, kaikki tuntui romahtaneen. Veera, silloin vain kahdeksan, joutui huolehtimaan pienemmistä. Kysyi isältä, mutta tämä vain tokaisi:
Olisipa äiti täällä, häntä kannattaa kysyä…
Veera säikähti, että isä menettää järkensä. Lakosi kysymästä ja alkoi hoitaa sisaria. Sannin kanssa oli hankalaa: kaksi vuotta nuori ja joka paikassa. Myös isoäiti yritti auttaa, mutta luovutti muutamassa kuukaudessa:
En jaksa! Otan Veeran Liedon mummolaan. Nuorempien kanssa pärjäät, vai mitä?
Veera pelkäsi kuollakseen, mutta isoäiti lähti eikä vienyt häntä. Isä silloin vain pudisti päätään, eikä Vihera joutunutkaan eroon siskoistaan.
Muutaman kuukauden päästä, kun Sanni sairasti ja Veera joutui viimein hakemaan apua lukkiutuneelta isältään, saapui paikalle Maire sijaislääkäri terveyskeskuksesta. Maire selvitti tilanteen, soitti lääkärin ja lähti heidän kanssaan sairaalareissulle sekä antoi isän kuulla kunniansa. Siitä päivästä lähtien Maire oli heidän kallionsa: näkyi kauas ja jonka taakse tuuli ei käynyt.
Maire osoittautui heidän ystäväkseen. Myöhemmin, isän uuteen avioliittoon ja hänen kuolemaansa asti, Maire hoiti lapsia, adoptoi kuin omiaan. Jätti klinikkatyönsä, teki töitä yksityisellä sektorilla ja laittoi kuten sanoi lintusensa kuntoon, kukin omalla tavallaan.
Sanni, jos päätät taittaa niskasi, teet sen sitten suojavarusteet päällä! Sanni sai suojat ja moottoripyörän. Maire myi jopa vanhan sukutilansa, että Sanni sai oman tallin käyttöönsä. Jos kerran sitä haluaa, turvallisuus ensin. Ja kun Sanni vuosia myöhemmin avasi oman pajansa, Maire vastasi nyrpeille ystävilleen, että “tällä alalla riittää tilaa nyt lapsi on onnellinen, se on pääasia”.
Veera puolestaan oli aina maalaisvarma ja hillitty. Maire halasi häntä, silitti olkaa ja kuiskasi:
Hengähdä, pieni! Minä olen tässä!
Veera talletti nämä hetket, kun taas Maire kykeni, edes hetken, olemaan heidän turvanaan, vaikka välillä epäonnistui. Kun hän vanheni, tunsi olevansa ylpeä: heillä oli kaikilla elämäänsä, perheensä ja lapsensa. Mitä muuta voisi ihminen toivoa?
Sitten tuli se puhelu, kolme päivää sitten. Kauan sitten kadonnut ja unohtunut ääni soitti Mairen, ja hän pudotti teekupin käsistään. Tyttärentytär Aila ehti hätiin, mutta Maire vain rojahti lattialle. Sitten tokaisi:
Sano Veeralle, että tarvitsen psykologista tukea!
Veera saapui, sitten Maija ja Sanni. Koko perhe puhkesi kysymyksiin, kun Maire ilmoitti lähtevänsä treffeille. Aila nauraa kikatteli käsiinsä ja yritti paeta keittiöön teetä keittämään matikka olisi tänään toissijaista.
Tapaamisen valmistelussa koko suku otti osaa. Maire nyökytteli hyväksyvästi uusiin koroihinsa ja mekkoonsa, mutta Aila ja Sannin kaksostytöt olivat saaneet päähänsä meikata isoäidin silmät mustilla tusseilla ja rakentaa kampauksen tukevasti vanhoilla muovisilla pinneillä ja tekokukilla. Seurasi naurua ja kiljuntaa, ja kun ovikello soi, portailta kömpi pieni mies muodikkaassa lippiksessä.
Iltaa, näkisinkö Maire Koskisen?
Veera tervehti, kuuli nimen ja purskahti nauruun. Tämä oli se isoäidin nuoruuden ensirakkaus.
Vierasta huvitti lapsikatraan touhut ja kotiväki, erityisesti kun Maire ilmestyi esiin hulvattomalla meikillään. Miehen lippis nykäistiin päästä, ja kalju kiilsi ilta-auringossa. Koko suku helisi naurusta muistot nuoruuden kiharoista loistivat vain naisten puheissa.
Silti, vanha ystävä ei juossut pakoon. Istuuduttiin pitkälle illalliselle, kahvit ja mokkapalat menivät, ja Sanni, Maija, Veera ja lapset päättivät ehkä tämä mies oli sittenkin “meidän ihmisiä”.
Iltaa varjosti kuitenkin pieni hiljaisuus. Kaikki ymmärsivät, että uudet sivut elämässä piti avata rauhassa, ilman kiirettä ja epäilyä.
Veera asetti maitokahvin Mairen eteen, sipaisi tätä olkapäästä ja nojautui lähemmäksi:
Älä pelkää mitään, me ollaan tässä. Anna mennä.
Ja näin, Koskisen perheen kotoinen tarina jatkui uudella luvulla, hymyjen ja naurun vallitessa. Jokainen tiesi: hyviä ihmisiä ei ole koskaan liikaa, eikä rakkautta koskaan voi olla liikaa. Niin pitkään kuin elämä jatkuu, aina kannattaa yrittää uudestaan.
