MAKKARAVARAS
En voinut olla kiinnittämättä huomiota tuohon kissaan. Se johtui siitä, että se varasti pienestä elintarvikekaupastani, eikä sitä tehnyt millään tavoin vihamielisesti päinvastoin.
Odotin aina innolla tämän esityksen alkua. Kuvasin koko homman puhelimellani ja myöhemmin illalla näytin pätkät vaimolleni, ja nauroimme yhdessä sydämemme kyllyydestä. Näin se meni.
Kissa istuskeli pitkään avonaisten ovien edessä, teeskennellen vain levähtävänsä eikä muka mitään muuta. Se katseli tarkkaavaisesti ympärilleen, varmistaen ettei kukaan ollut lähettyvillä. Itse piilouduin ison kylmäkaapin taakse ja jäin sieltä seuraamaan ja kuvaamaan tapahtumia.
Varovasti kissa hiipi sisälle ja suunnisti suoraan makkaratiskille. Siellä se nopeutti askeltaan ja napattuaan nopeasti nakin tai lenkin, se pinkaisi saman tien pihalle, mutta nälkä ei antanut sen juosta kovin kauas. Jo muutaman metrin päässä kaupasta se pysähtyi syömään saalistaan.
Kuljin perässäni ulos ja pysyttelin kauempana, mutta huikkasin:
“Onko hyvää?”
Kissa nosti päänsä ja naukaisi hyväksyvästi.
“No, sepä hyvä,” vastasin. “Tulehan taas!”
Saatatte ehkä ihmetellä, miksi makkarat olivat esillä, lämpimässä ja irtonaisina, syrjässä muilta tuotteilta. Syy oli yksinkertainen.
Minulla, pikkukauppiaalla, oli vain kovin lempeä sydän. Halusin auttaa kissaa, joka alkujaan tuli liikkeeni ovelle hyvin laihana ja nälkiintyneenä, mutta joka ei suostunut lainkaan tulemaan luokse tai ottamaan ruokaa kädestäni. Niinpä keksin toisen tavan.
Aluksi laitoin nakit aivan oven viereen, jotta kissa jonka nimesin Ahtiksi saisi hankittua ruokansa itse, ikään kuin reilusti varastaen, ihan niin kuin oli tottunut tekemään. Tämä tapa toimi. Vähitellen nostin makkaratiskin aina vain kauemmas ja lopulta järjestin makkarapalan alemmalle hyllylle, aivan lattian rajaan.
Ahtilla oli jo vapaus tulla ja mennä haluamallaan tavalla, mutta eihän se ollut itse nappauksen viehätys varastettu makkara maistui aina parhaalta.
Myöhemmin laitoin liikkeen eteen vesikupin, ison kissanruoka-astian ja hiekkalaatikon. Vieressä oli pieni koirankoppi, jossa oli lämmin viltti. Ahti pysyi silti epäluuloisena eikä halunnut tulla syliin, mutta keskustelemaan se mielellään jäi.
Pysähdyin usein oven eteen varastetun nakin perään ja juttelin kissan kanssa. Ahti vilkaisi minua kesken ruokailun ja maukaisi vastaukseksi.
Yksi asia kuitenkin alkoi vaivata minua. Ahti oli muuttunut: lihonut, turkki kiilsi eikä näyttänyt enää tarvitsevan epätoivoisesti makkaroita. Siitä huolimatta se yhä pari kertaa päivässä haki muka salakuljetetut nakit ja paineli niiden kanssa kulman taakse.
Tiesin, että siinä piili jotain muutakin. Usein yritin seurata Ahtia, mutta aina se katosi kuin ilmaan.
Lopulta ostin pienen kameran, joka välitti kuvaa suoraan toimistossani olevasta tietokoneesta. Kerran pääsin todistamaan Ahtin salaista elämää. Talon päädyn kellari-ikkunasta kömpi esiin pieni oranssi kissanpentu, joka hyppäsi heti Ahtin tuoman nakin kimppuun.
Huomenna sitten, kuulitko? Huomenna tuot ne meille kotiin! vaimoni vaati illalla, kun näytin hänelle tallenteen ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan.
Mutta pentua oli mahdoton saada kiinni toisin kuin Ahti, joka nykyään nukkui keskellä kauppaa, pentu oli nopea kuin tuulispää.
Päivät vaihtuivat ja kamerasta näin, miten pentu kävi juomassa vettä ja joskus lepäsi koirankopissa, mutta pakenikin heti, kun joku yritti lähestyä. Häntä pystyssä ja kuin salama, se hävisi näkyvistä.
Sitten koitti keväinen päivä, jolloin kaupan ovelta kuului outo ääni. Asiakkaita ei ollut. Menin tiskin takaa katsomaan.
Kynnyksellä istui pieni oranssi kissa ja huusi sydäntäsärkevästi.
“Mikäs hätänä, pikkuinen?” kysyin ihmeissäni.
Kissa juoksi luokseni, katsoi silmiini ja lähti kulkemaan ulos, minä perässä. Taloa kiertäessäni näin Ahtin makaamassa maassa. Joku koira oli purrut sen oikeaa takajalkaa pahasti. Se oli selvinnyt hyökkäyksestä, mutta haava oli syvä.
Pikkuinen painoi päänsä Ahtin kylkeen ja päästi taas kovan itkun.
“Voi hyvänen aika,” sanoin hiljaa.
Riisuin takkini, nostin voihkivan Ahtin sen sisään. Sitten poimin syliini oranssin pennun nyt se ei enää rimpuillut ja laitoin sen takkini taskuun.
Laitoin kaupan ovet kiinni ja kiiruhdin autolle.
Viiden tunnin ajan istuimme eläinlääkärissä, joka hoiti ja ompeli Ahtin jalan. Tänä aikana ehdin ystävystyä pentuun, jonka nimesin Kipinäksi sillä se oli leikkisä ja sosiaalinen veijari.
Illalla vein vielä tokkuraisen Ahtin ja Kipinän kotiin. Vaimoni oli haltioissaan. Ja mitä nainen tekee iloisena? Soittaa tietenkin ystävilleen. Siinä meni aikaa keskustelut, selitykset ja neuvot.
Kun kaikki puhelut oli käyty, minä, Ahti ja Kipinä nukuimme jalat pitkänä sängyssä. “Kaunista menoa,” tokaisi vaimo hymyillen. “Mihin minä sitten mahdun?”
Kipinä kohteliaasti siirtyi ja käpertyi hänen vierelleen, painaen pienet tassunsa hellästi kylkeen.
Näin niistä kolmesta tuli perhe.
Nyt kaksi isoa ja leppoisaa kissaa eivät muistuta enää entisiä kulkureita. Joskus Ahti muistaa nuolla Kipinää, eikä tämä pane yhtään pahakseen.
Kaupan toisella puolella, kenkäkaupan luona, asettui pienen harmaan kissanpaikan. Kenkäkaupan myyjä hakee sille ruokaa meidän kaupasta. Ehkä jonakin päivänä hänkin ottaa sen mukaansa.
Ehkä jonain päivänä kaikkien katukissojen kotiin ja kissoista tulee harvinaista herkkua, joita saa vain jonotuslistalta ja erityisten kurssien kautta.
Miten sinä luulet, voisiko niin joskus käydä?
Tämän kokemuksen myötä opin, että joskus hyväntahtoinen kärsivällisyys ja pieni ripaus kekseliäisyyttä voivat tuoda elämään suuria iloja ja jopa uuden perheen.
