MAKKARAVARAS
Hän ei voinut olla huomaamatta sitä kissaa. Se kun nimittäin varasteli hänen pienestä lähikaupastaan. Ja teki sen jotenkin niin, ettei siihen pystynyt suuttumaan päinvastoin.
Kauppias odotti aina malttamattomana, milloin operaatio taas alkaa. Hän kuvasi koko näytelmän puhelimellaan ja illalla näytti vaimolleen. Sitten he nauroivat yhdessä pitkään. Mutta asiaan.
Kissa istui pitkään avoimien ovien edessä ja teeskenteli, että oli pysähtynyt vain hetkeksi lepäämään eikä mitään muuta. Se vilkaisi varovasti ympärilleen, ettei kukaan ollut näkemässä. Itse kauppias piiloutui ison kylmäkaapin taakse ja kuvasi sieltä.
Kissa tassutteli varovasti sisälle ja suuntasi suoraan makkarahyllylle. Siellä se nopeutti askeleitaan, nappasi nopeasti nakin tai lenkkimakkaran, ja pinkaisi tiehensä. Mutta nälkä ei antanut sen karata kauas: kissa pysähtyi muutaman metrin päähän ja alkoi oitis syömään.
Kauppias astui ulos, mutta ei mennyt lähemmäs, vaan huikkasi:
Onko hyvää?
Kissa nosti päänsä ja naukaisi hyväksyvästi.
No hyvä niin. Tervetuloa uudestaan, vastasi kauppias.
Ehkä ihmettelet nyt, miten on mahdollista, että makkarat ovat tiskillä jäähyllyttä, vähän piilossa ja nakit sekä lenkkimakkarat vielä siististi riveissä palasina? Selitys on yksinkertainen.
Kaupalla oli vain lämmin sydän. Hän oli päättänyt ruokkia kissaa näin. Kissa oli ilmestynyt kaupalle aikoinaan laihtuneena, riutuneena, mutta. Se kieltäytyi jyrkästi tulemasta ihmisen luo tai ottamasta ruokaa ihmiseltä kädestä. Niinpä mies keksi oman konstinsa.
Aluksi hän laski makkarat aivan ovien pieleen niin, että varas hän oli ehtinyt jo nimetä kissan Osmo voisi ottaa ruokansa kuin reilu varas: “varastaa” sen itse, kunnon vaivan kautta.
Ja kikka toimi. Myöhemmin kauppias alkoi siirrellä makkaroita yhä kauemmas kunnes ne olivat jo muiden elintarvikkeiden joukossa alimmalla hyllyllä, lähempänä lattiaa. Siinä oli sitten ruokintapiste.
Osmo olisi voinut jo ajat sitten kävellä mistä ovesta halusi, valita makkaransa ja hipsiä pois. Mutta tässä, hyvät naiset ja herrat, kyse oli nimenomaan prosessista. Varastettu ruoka maistui aina parhaimmalta.
Kauppias asetti myöhemmin kaupan oven viereen myös vesiastian, ison kupin laadukasta kissanruokaa ja laatikollisen hiekkaa. Vieressä oli pieni koirankoppi pehmeine vilttineen.
Osmo oli edelleen epäluuloinen eikä suostunut silittelyihin, mutta keskusteli mielellään.
Kauppias seurasi yleensä varastetun makkaran perässä, aloitti pienen keskustelun ja kissa välillä pysähtyi syödessään vastailemaan.
Mutta viime aikoina eräs kysymys askarrutti kovasti kauppiaan mieltä. Osmo oli selvästi pyöristynyt, karva alkoi kiiltää eikä makkaravarkailla käynti olisi enää ollut tarpeen. Ja silti, muutaman kerran päivässä Osmo nappasi makkaran ja livahti kulman taakse.
Mies yritti useasti seurata, minne Osmo katosi mutta kissa katosi aina uteliaisuutta pakoon. Niinpä kauppias hankki pienen valvontakameran, jonka kuva siirtyi suoraan hänen kauppakonttorinsa tietokoneelle.
Viimein hän sai selville Osmonsa salaisuuden.
Erään talon kellariluukusta, juuri kulman takana, loikkasi esiin pieni oranssi kissanpentu. Se tärisi malttamattomuudesta, kun hyökkäsi Osmolta saamaansa nakkiin.
Huomenna sitten, kuulitko huomenna sitten, viet nämä molemmat kotiin! huusi illalla vaimo, silmät kyynelissä, mutta…
Se ei ollutkaan aivan helppo tehtävä. Osmokin nukkui nykyään keskellä puotia, mutta pentu oli toista maata sitä ei kiinni saanut.
Päivät seurasivat toisiaan. Kauppias seurasi kamerasta, kuinka pieni oranssi pentu kävi juomassa Osmon vesikupista ja nukkui välillä koirankopissa. Mutta pienimmästäkin lähestymisyrityksestä pentu nosti häntänsä pystyyn ja paineli karkuun kuin salama.
Kaikki kuitenkin muuttui eräänä päivänä. Kauppiaat huomionsa outo ääni kaupan oven suunnalta. Asiakkaita ei ollut, joten hän astui kohti.
Kaupan kynnyksellä istui oranssi pentu ja huusi niin, että varmasti jokainen viimeinenkin naapuri kuuli.
Mikä hätänä, pieni? ihmetteli hän.
Penttu juoksi hänen luokseen, katsoi suoraan silmiin ja lähti juoksemaan talon kulman taakse. Mies kiirehti perään. Nurkan takana makasi Osmo, valittaen kivuliaana. Koira oli puraissut hänen oikeaa takajalkaansa. Osmo oli onnistunut rimpuilemaan irti, mutta haava oli syvä.
Oranssi pentu painautui surullisena kiinni Osmoa ja naukaisi kovaa.
Voi hyvä luoja, puuskahti kauppias.
Hän riisui takkinsa, nosti voihkivan Osmon siihen, nappasi pentusen taskuunsa ja kiirehti autolle.
He istuivat viisi tuntia eläinlääkärillä, kun lääkäri hoiti Osmolle antibiootit ja ompeleet. Sinä aikana mies ehti ystävystyä pieneen apuriinsa. Hän antoi pennulle nimeksi Kipinä se oli leikkisä ja seurallinen otus.
Illalla hän sulki kaupan ja vei kotiin niin Osmon, joka oli vielä hiukan tainnutuksen vallassa, kuin Kipinänkin. Vaimo oli ikionnellinen. Ja mitä tekee suomalainen nainen, kun on onnellinen? No, tietenkin hän soittaa kaikille ystävilleen ja käy asian kunnolla läpi, selityksineen ja neuvoineen.
Kun soitot oli soitettu, mies, Osmo ja Kipinä nukkuivat leveästi parisängyssä.
Onpa hyvä ja mitenkähän minä mahdun tänne? tokaisi vaimo. Mutta Kipinä antoi auliisti tilaa, hyppäsi hänen kainaloonsa ja alkoi leipoa pienillä tassuillaan.
Näin he löysivät uuden kodin.
Nyt kaksi pulleaa, arvokasta kissaa ei muistuta enää ollenkaan entisiä resuisia pihapetoja. Joskus Osmo vanhasta tottumuksesta pesee Kipinää, ja Kipinä ei laisinkaan vastusta päinvastoin.
Tien toisella puolella, kenkäkaupan nurkalla, on asettunut pieni harmaa tyttökissa. Ja myyjätär käy jatkuvasti ostamassa ruokaa sille meidän pienestä lähikaupasta.
Ehkä hänkin ottaa sen joskus kotiinsa, kuka tietää? Ehkä jonain päivänä kaikille kaupungin kissoille löytyy koti. Ja kissoista tulee suorastaan harvinaisuus, joita jaetaan jonotusnumerolla, kunhan ensin on suorittanut kissanhoitokurssin?
Mitä luulet voisiko niin joskus käydä?
