Mikko, minä elän yhä: tarina rakkaudesta ja toivosta meren rannalla
Mikko, minä elän vielä. Hän ui rauhallisesti lähemmäs. Lupaa minulle älä hautaa minua ennen aikojaan.
Mikko, katso nyt tätä kauneutta! sanoi riemukkaasti Salla, jonka iho oli päivettynyt ja silmät säkenöivät energiaa. Hän avasi kätensä kuin halaten Pohjanlahtea.
Hänen kastanjanruskeat hiuksensa, auringon kevyesti vaalentamat, heiluivat tuulessa. Sanoinhan minä, että tästä kuusta tulee paras koskaan!
Mikko seisoi vieressä valkoisella hiekalla, korjasi olkihattuaan ja hymyili. Ulkokuoren keveys petti, sillä hänen sydämessään möyri huoli. Hän ei voinut olla ajattelematta, että tämä oli ehkä viimeinen mahdollisuus löytää menetetty onni.
Niin Salla, tästä oikeasti tulee se paras kuukausi, hän vastasi, yrittäen kuulostaa huolettomalta. Sinä olet aina oikeassa.
Mutta lääkärin kaksi kuukautta sitten sanomat sanat syöpä, pitkälle edennyt, pari kuukautta ehkä kaikuivat yhä hänen päässään. He olivat nyt täällä meren rannalla, koska Salla oli päättänyt elää loppuun asti, eikä antautua.
Mennäänkö uimaan? Salla nappasi häntä iloisena kädestä. Älä huolehdi, Mikko! Muistatko, miten nuorina hypättiin mummon laiturilta jokeen? Sinä pelkäsit, että virta vie uimahousut!
Mikko nauroi, ja hetkeksi suru jäi taka-alalle. Salla osasi aina vetää hänet takaisin harmaistakin ajatuksista.
En minä pelännyt, olin vain varovainen, Mikko nauroi. Mennään vaan, mutta jos ahven nappaa, se on sinun syysi!
He kirmasivat veteen nauraen kuin teini-ikäiset. Salla leikki aalloissa, kun Mikko katseli hänen onneaan ihaillen rakkaus ja kipu sydämessä sekaisin. Hän rakasti Salla enemmän kuin mitään. Ajatus menetyksestä oli sekä mahdoton että pelottava.
Rakkaus antaa voimaa toivoa, vaikka aika tuntuu olevan meitä vastaan.
Heidän tarinansa alkoi yläasteella pienessä pohjoisessa kaupungissa, jossa kaikki tunsivat toisensa. Salla tuli kouluun uutena kirkas hymy ja pitkät ruskeat hiukset hurmasivat kaikki.
Perheensä muutettua naapurikaupungista Salla päätyi kerralla kaikkien huomion keskipisteeksi. Mikko, pitkä ja kömpelö kirjapoika, ei voinut uskoa, että tällainen tyttö kiinnostuisi hänestä. Mutta koulun diskossa hän rohkaistui pyytämään Salla tanssiin.
Sinussa on jotakin erilaista, Salla sanoi katsoen suoraan silmiin. Sinä et yritä olla muita parempi.
Eikö sinua pelota, että tallon varpaasi? Mikko virnisti. Salla nauroi, ja siitä illasta lähtien he olivat erottamattomat.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Mikko lähti opiskelemaan tekniikkaa Otaniemen yliopistoon, Salla suuntasi Turkuun suomen kielen opintoihin. He kirjoittivat pitkiä kirjeitä ja odottivat lomia, jolloin pääsivät taas yhteen. Ero vain lujitti heidän rakkauttaan.
Parikymppisinä, heti tutkintojen jälkeen, he menivät naimisiin. Vihkiminen oli pieni, pidettiin paikallisella työväentalolla silkkikukkien keskellä, taustalla soi Eppu Normaalia. He olivat onnellisia, eikä yksityiskohdilla ollut väliä.
Arki tuli kuitenkin vastaan. He vuokrasivat pienen kämpän, tekivät pitkää päivää unelmoiden omasta kodista ja kahvilasta. Uupumus ja pikkuasiat aiheuttivat riitoja.
Se riideltiin tiskeistä ja laskuista. Kerran Mikko paiskasi oven kiinni ja huusi:
Pitäisikö meidän vain erota?
Salla istui hiljaa sohvalla ja sanoi lopulta:
Mikko, minä rakastan sinua liikaa menettääkseen tämän. Yritetään uudestaan ja toisin.
He varasivat yhden päivän viikosta vain toisilleen. Ei töitä, ei puhelimia, ei kiirettä. Kävelivät, joivat teetä parvekkeella, muistelivat nuoruutta. Rakkaus alkoi jälleen kukkia, kuin krookus keväällä.
Vuosien päästä he ostivat kodin isolla pihalla ja perustivat kahvilan. Pian syntyivät kaksostytöt Anni ja Heli jotka toivat taloon riemua ja kaaosta. Salla oli lempeä satuja lukevä äiti. Mikko ajatteli usein: Kuinka olenkaan ollut onnekas.
Aika kului. Tytöt kasvoivat ja muuttivat opiskelun vuoksi pois. Tyhjyys täytettiin uudella innolla: toinenkin kahvila perustettiin, ja pariskunta teki töitä yötä päivää. Sitten, eräänä arki-iltapäivänä, Salla kalpeni kahvilan tiskillä ja kaatui.
Salla! Salla, herää! Mikko ravisti häntä ambulanssin tuloon asti. Sairaalassa sanottiin ensin, että kyse oli uupumuksesta, mutta Salla vain tokaisi: Olen vain vähän väsynyt, Mikko. Kyllä tämä tästä.
Seuraavana päivänä hän taas pyörtyi. Tällä kertaa lääkäri totesi: syöpä, ei leikattavissa, pari kuukautta elinaikaa.
Kotikatsomossa Salla myönsi rauhallisesti:
Mikko, älä kutsu tyttöjä. En halua heidän näkevän minua näin. Haluan lähteä meren äärelle, niin kuin unelmoitiin. Maata rannalla, juoda cocktaileja, tanssia tähtien alla. Tehdään se nyt.
Mikko pysytteli hiljaa. Jos tämä oli Salla viimeinen toive, hän toteuttaisi sen.
Mikko, ajatuksissasi taas? Salla räiskäytti vettä hänen kasvoilleen. Hei, tiedän että olet täällä!
Olen tässä, Mikko hymyili ja painoi kyyneleet veteen. Mietin vain, miten voitit minut eilen korteissa mikä pelisilmä!
Ei auta jäädä toljottamaan! Salla nauroi, hänen naurunsa kaikui laineiden yllä. Mennäänkö illalla ravintolaan tanssimaan? Haluan tanssia sydämen kyllyydestä!
Jaksatko varmasti? Mikon sanat kuulsivat vastuullisilta; Salla ei halunnut muistuttamista sairaudesta.
Mikko, minä elän ja haluan elää! Salla vastasi varmasti. Lupaa ettet luovuta minun puolestani. Lupaa.
Lupaan, Mikko kuiskasi, ja he halasivat auringon lämpimässä vedessä, sydän täynnä kohtalon armoa.
Tärkein hetki: Rakkaudella ja toivolla voi muuttaa mahdottoman suunnan.
Heidän kuukautensa meren rannalla oli unelma todeksi: pitkiä kävelyjä, jäätelöä, tanssia tähtien alla elävän orkesterin soidessa. Salla tuntui kukoistavan: heleä iho, kirkkaat silmät. Mikko mietti, olivatko lääkärit väärässä? Oliko tämä pieni ihme?
Eräänä iltayönä hotellin parvekkeella Salla sanoi:
Mikko, en pelkää. Jos tämä on loppu, olen onnellinen. Minulla on sinut, tyttäret ja tämä auringonlasku. Olen elänyt hyvän elämän.
Älä puhu noin, Mikon ääni värisi. Sinä tanssit vielä meidän lastenlasten häissä.
Salla hymyili ja puristi Mikon kättä.
Kotona Salla halusi uuden tutkimuksen. Mikko pelkäsi hetkeä, pelkäsi että viimeinenkin toivo särkyisi.
Mutta kun lääkäri totesi röntgenkuvia tutkien:
Melkein mahdotonta. Lisätutkimusten jälkeen kasvain on lähes kokonaan kadonnut. Näin ei tapahdu usein. Sinun elimistösi, Salla, on todellinen taistelija.
Mikko katsoi vuoroin lääkäriin ja vaimoonsa, eikä voinut uskoa. Salla itki mutta nyt onnesta. He halasivat toisiaan lääkärinhuoneessa, ja lääkäri jättäytyi syrjään.
Mikko, se oli meri, kuiskasi Salla. Ja meidän rakkautemme.
Sinä pelastit minut, Mikko sanoi, niin kuin aina.
He palasivat kahvilan arkeen, ystäviin, uusiin haaveisiin. Salla söi lääkkeitä vielä kuukauden, ja sairaus väistyi. Tyttäret kuulivat kaiken ja palasivat kotiin ja taas talossa kaikui nauru.
Mikko katseli vaimoaan ja ajatteli: Kuinka sokea olin nuorena. Salla aavisti hänen ajatuksensa ja virnisti:
Mikko, älä murehdi. Paistaisitko meille kuuluisat letut? En muista, milloin ne viimeksi maistuivat!
Mikko paistoi letut, ja he söivät yhdessä verannalla, katsellen yhdessä kevätauringon laskua. He tiesivät: yhdessä mikään myrsky ei pelota.
Tämä tarina rakkaudesta, toivosta ja elämänvoimasta muistuttaa, että rankimpienkin hetkien keskellä on tilaa valolle ja ihmeille. Salla ja Mikko todistivat: vilpitön usko ja tuki tekevät mahdottomastakin mahdollisen.
