Lempi toi sulhasensa maalle sukunsa luo – mutta sulholla olikin yllättävä ehto…

Veera toi sulhasensa maalle mutta mies asetti hänelle ehdon

Esa näki jo kaukaa pölyävän hiekkatien varrella Jyväskylän bussin, ja heitti pallon maahan syöksyen kohti pysäkkiä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Raidallinen flanellipaita lensi auki kuin siivet ja vaaleat hiukset hulmusivat tuulessa.

Äiti, äiti tulee! oli ainoa ajatus, joka kiisi Esan mielessä juostessa. Mutta Veera ei tullut yksin hänen rinnallaan asteli pyylevä mies vaaleanharmaassa puvussa, toinen salkku heiluen kädessä, kuin mikäkin konttorijohtaja. Esa tarttui äitiään kädestä, katsoi tätä iloisesti silmiin.

Hei poika, Veera kumartui, suikkasi suukon pojan päähän.
Päivää, nuori mies! mies murahti, ja pyyhkäisi Esan tukkaa jykevällä kourallaan. Ronski tervehdys sai pojan horjahtamaan.

Käykää pöytään, Niina huikkasi kohteliaasti, ja viittasi ladotun ruokapöydän äärelle.
Kylläpä on maaseudulla pöytä koreana! mies, Arto Paananen nimeltään, kehuskeli suu täynnä, silmäillen leipää, perunoita, graavilohta. Helsingissä kaikki on kortilla, lamakin painaa, mutta täällä ihmiset osaavat kasvattaa itse ruokansa.

Meillä on maitoa lehmästä, kermaviilit ja kaikki puutarhan antimet, muistutti Niina, Veeran äiti, laulaen melkein.
Niin kauan kuin jaksetaan, pidetään omastamme kiinni, lisäsi Veeran isä, Kari, harvasanainen ja laiha mies, joka oli koko ikänsä ajanut Valtralla peltoja.

No, mekin kaupungissa pärjätään siskon kautta huolet autokorjaamolta herkkuja kotiin, Arto virnisti ja silitti kaljuuntuvaa päätään. Veerallekin vien aina tuliaisia.

Esa tarkkaili vierasta miestä, etsien tekosyytä mennä lähemmäs. Helsingissä, kaupungissa jossa hän kävi koulua ja pelasi jalkapalloa talonsa poikien kanssa, häntä oli usein mietityttänyt, millainen hänen isänsä voisi olla.

Joskus hän kuvitteli, että kävelee faijan kanssa eläintarhaan, joskus futiskentälle. Ehkä se isä olisi vähän kuin Eeron isä, joskus taas ihan toisenlainen.

Nyt, kun äidin vieressä istui tämä pyylevä vieras, Esa ajatteli: onkohan tästä miehestä minulle isäksi?

Hän tarttui puiseksi lentokoneeksi veistettyyn leluun, jonka pappa oli itse vuollut ja hionut, sellaiseksi, että siinä oikeasti propelli pyöri. Aioi rohkaista mielensä: Katso mikä kone, hän ojensi sen Arto Paanaselle.

No onpas hieno, Arto pamautti koneen propellia sormella, mutta propelli lensikin irti ja kolahti lattialle. No eipä ollut hääppöinen vehje, Arto tokaisi, ja latasi lelun takaisin Esan käsiin.
Esa kumartui, otti irronneen propellin lattialta ja vilkaisi pappaan.

Korjataan tuokin, nauroi pappa.

Artohan on meillä automestarina töissä, Veera kiirehti keventämään. Työskentelee siellä Pajulahden tehtaalla.

Arto röyhisteli entistä enemmän rintaansa. No, sitä ollaan päästy vähän johtamaankin.

Veera, kolmikymppinen ompelija tehtaalla, oli ensimmäistä kertaa menossa naimisiin, ja iloitsi kun kerrankin sulhanen oli vakaa, varakas ja vanhempi, sellainen joka toisi elämään järjestystä. Hän täytti Artolle lautasen, tarjosi paistettua siikaa ja lettuja kermaviilin kanssa.

Kun he siirtyivät ulkoportaille, Arto levitti kätensä: Onhan tämä nyt mahtavaa! Ja miten raikasta ilmaa!

Arto, viihdytkö täällä?
Kelpaa oikein hyvin!
No, huomenna sitten palataan kaupunkiin ja otetaan Esa samalla mukaan, hänelle pitää ostaa koulupuku.

Kuule Veera, miksi sinä pojan viet Helsinkiin? Eikö täälläkin ole koulu?
Onhan täällä ala-aste, mutta…
No siihenpä just, antaa pojan nyt vuoden käydä täällä. Meillä on kotona vielä remonttiakin, huonekalut vanhoja, kyllä sinä tiedät. Kun saadaan talo kuntoon, muutetaan sitten. Eikös vaan, Veera, sopiiko sulle?

Niina kurtisti huolestuneena kulmiaan, Kari mutristeli viiksiään.
Onhan se nyt vähän kummallinen ehto, Kari sanoi viimein.
Kyllä tästä selvitään, pojan vaatteethan saa nopeasti mukaan, Arto ryhtyi päättäväiseksi. Ilma, maito, puutarhan antimet, marjat Kyllä poika täällä vuoden kasvaa ja mummo ja pappa pitävät huolen. Samaan aikaan me Veera voidaan vihdoin mennä naimisiin ja laittaa kotia kuntoon.

Seuraavana päivänä, kun Veera selitti Esalle, miksi tämä jäisi mummolaan, poika nyökkäili hiljaa, muttei sanonut mitään. Mutta juuri kun Arto ja Veera lähtivät bussille, kukaan ei löytänyt Esaa. Niina katseli ullakolle ja verstaaseen, mutta turhaan.

Missä ihmeessä se on, pyöräkin jäi pihaan, hän huolestui.
Kyllä se kohta löytyy, varmaan leikkii poikien kanssa, Arto tuhahti.

Veera vilkaisi pihaan viimeisen kerran ja astui ulos. Esa oli piiloutunut halkoliiteriin ja vartioi sieltä kulissin takaa. Hän olisi halunnut juosta äidin luo ja puristaa tätä kädestä, mutta jäi tarkkailemaan: hän tajusi haikeasti, että tämä kaljuuntuva mies oli muuttanut hänen paikkansa tässä perheessä.

Esa rutisti rikkinäistä lentokonettaan ja kyyneleet valuivat poskille. Ei hän ollut itkupilli ei ollut itkenyt edes silloin, kun pappa kerran kuritti häntä pajunvitsalla päästettyään veneen irti ja kokeiltuaan soutua yksin. Hän tiesi, että pappa oli oikeudenmukainen, eikä rankaisisi turhasta.
Mutta nyt, kun kukaan ei ollut torunut häntä, kyyneleet valuivat ja hän pusersi niitä pois nyrkeillä.

Siinähän sinä olet! iloitsi mummo, kun Veera ja Arto olivat jo lähteneet. Älä sure, poika, kyllä äiti tulee kuukauden päästä, ja me ostetaan sinulle kouluvaatteet täälläkin tykkäätthän olla pappan ja mummon kanssa.

Esa nyökkäsi, hiukset kyyristyivät otsalle. Mielessä pyörivät kaverit, koulutie kaupungissa Halusi palata takaisin Helsinkiin, vaikkei mummolassakaan ollut huono olla. Hän tiesi jo, että kesät vietetään täällä, syksyllä palataan kaupunkiin kaikkeen kivaan.

Viikko kului nopeasti. Leluautoleikit pihalla ja hippaleikit veivät ajatukset pois ikävästä, eikä äidin päätös tuntunut enää niin kipeältä.

Eräänä iltapäivänä Niina pudotti yllätyksestä sankon käsistään, kun portin takana seisoi Veera.

Tytär, emme osanneet odottaa sinua näin pian.
Veera lysähti penkille, väsyneenä:
Lupasin kuukauden, mutta tulinkin jo kahdessa viikossa. Tulin hakemaan Esaa kotiin.
Ai, mutta eikös meistä pitänyt pitää poikaa täällä? Tai siis, onko Arto muuttanut mieltään?
Minä muutin. En jätä lastani, äiti. Arto on sitäpaitsi alkanut heilastella Siirin, meidän taloushoitajan kanssa, vie sillekin jo herkkuja varastolta, kun ei sillä ole omia lapsia. Minulla on kyllä kapioina Esa, ja Arto asetti ehdoksi, että jätän pojan maalle.

Niina katsoi haikeasti Veeraa. Hän olisi halunnut nähdä tyttärensä onnellisena, mutta ei tällaista elämää. Ehkä se oli niin parempi, tyttökulta.

Parempi, äiti, just niin. Otan Esan, ostan uuden koulupuvun ja repun, vien hänet tokalle luokalle ja päätämme elämän taas kahdestaan. Meillä oli kaikki kuin pitää, pärjätään kyllä edelleenkin. En minä tarvinnut niitä Arton tuomia makkaroita ja purnukoita, minä kaipasin perhettä, että Esalla ois isä, ja minulla mies.

Pihamaalle ilmestyi Esa. Hän pysähtyi hämmennyksissään äidin nähdessään ja unohti kaiken katkeruuden.
Äiti!

Voi poika! Olet ollut ikävä! Veera kapsahti Esan kaulaan, suuteli poskille. Nyt minä haen sinut, kohta alkaa koulukin.

Esa katsoi äitiään yllättynyt ilme kasvoillaan.

Niin kuin ennenkin minä annan sinulle läksyt, vien sinut jälleen kerhoon jalkapalloharjoituksiin, kuten halusit.

Esa pakkasi reppuunsa mahdollisimman paljon, ettei äidin kassi olisi liian painava.

Poika, ei sinun tarvitse kaikkea kantaa, tuosta tulee painava.
Jaksan kyllä! Minä olen vahva!

Pappa ja mummo kävelivät heidän rinnallaan kylän pysäkille. Bussi kiilsi aamuauringossa, hyrräytti tomuisella pientareella ja pysähtyi. Esa istuutui ikkunapaikalle, vilkutti hymyillen niin kauan, kunnes pappa ja mummo katosivat notkelmaan.

Hän piti kädessään sitä samaa korjattua puista lentokonetta, vilkuili äitiä. Esa palasi kotiin ja sen tiesi koko olemuksellaan; ilo kuplasi, ja ylpeys siitä, että hänen tärkein ihminen koko maailmassa istui vieressä.

Rate article
Sixty & Me
Lempi toi sulhasensa maalle sukunsa luo – mutta sulholla olikin yllättävä ehto…