Lasi maitoa
Ei ole helppoa vain niillä, joilta puuttuu paljon, vaan myös niillä, jotka sattuvat olemaan heidän läheisyydessään. Tämän oli Hilkka Puhakka aikaa sitten huomannut: hän oli ollut työssä sosiaalitoimessa jo kahdeksatta vuotta. Sen aikana hän juoksi paikasta toiseen, laihtui huomaamatta ja koveni luonteeltaan, oppi tokaisemaan pisteliäästi, etenkin kun joku arvosteli hänen työtään. Kuka sinä oikein luulet olevasi, että voit puuttua minun tekemisiini? hän tiuskasi, ja hänen vihreiden silmiensä viisto katse sai uteliaan heti perääntymään. Moni oli jopa kääntynyt portailla kannoillaan takaisin, tietämättä itsekään mihin juoksi. Siksi häntä kutsuttiin Hilkka Rutoksi.
Kaikkina näinä vuosina Hilkka kävi ostamassa ruokatarvikkeita asiakkailleen, siivosi heidän kotejaan tarvittaessa, ja tuli toimeen kenen tahansa kanssa. Vain kerran sattui ongelmia, kun yksinäinen ukkeli lahjoitti hänelle suklaapatukan. Lahjoja ei saanut ottaa vastaan, ja Hilkka ei ollut koskaan ottanut mitään, mutta nyt lipsahti kuinka kieltäytyisi, jos toisen mielessä oli vain ilahduttaa? Hän vei suklaan kotiin, mutta ei saanut siitä murustakaan alas tuntui kuin pala olisi jäänyt kurkkuun kiinni. Niinpä hän antoi sen naapurin pojalle, ja seuraavan kerran kieltäytyi kohteliaasti. Ukko meni valittamaan sosiaalitoimistoon: Eivät nykyajan avustajat tyydy suklaaseen, ovat jo rahakuorta vailla… Hilkkaa oltiin irtisanomassa, mutta hän ei ollut vastaan: Irtisanokaa vain, en minä sure. Olen minäkin ihminen enkä mikään lattiarätti, jota kaikki trampovat! Mutta häntä ei erotettu muut avustettavat pitivät sylillisen hänen puoliaan. Heidän joukossaan oli myös Jenny Kivikoski. Hilkalla oli ollut Jennystä hyvä tunne jo aiemmin, mutta tuon tapauksen jälkeen heistä tuli kuin sisaret. Sisaruksia kummallakaan ei ollut.
Kohtalot olivat samankaltaiset: molemmat olivat jääneet ilman vanhempia nuorina. Jos Jenny oli syntymästään asti ollut liikuntarajoitteinen, oli Hilkka ulkoisesti terve, mutta sielua ei kestänyt katsoa haavoilla, arka ja herkästi itkevä, eikä Jennykään aina ymmärtänyt. Se, mikä heitä ehkä eniten yhdisti, oli lapsettomuus. Hilkka oli jo hyväksynyt osansa, Jenny taas vielä toivoi ja taisteli. Hän torui välillä Hilkkaa, jos tämä antoi itsensä sortua suruun. Eräänä päivänä Jenny oli ollut harjoittelemassa kuntoutuskeskuksen esitystä varten ja tullut rohkeammaksi kuin ennen. Aluksi hän ei ollut halunnut edes puhua esiintymisestä. Kirkkoherra Juhani kävi usein Jennyn luona pyhinä, toi rukouksia ja lahjoja ja kehui käsitöitä; se, että Jenny jaksoi kirjailla kangasta, oli Juhanin mielestä juuri sopivaa tekemistä. Vaikka Jennyn sormet eivät olleet näppärimmät, hänellä oli sinnikkyyttä vaikka muille jakaa. Aluksi löytyi kirjailtuja nenäliinoja, sitten liinoja, mutta lopulta Jenny koristeli pellavamekon hennolla kuviolla, värit vaihtuivat kauniisti, kankaan poikki juoksi punaisia ornamentteja ja vihreitä, salaperäisiä lintuja. Työ vietiin maakunnalliseen kansantaidenäyttelyyn, jossa Jenny sai ensimmäisen palkinnon. Näyttelyn viimeisenä päivänä mekko vietiin myytäväksi Jennyn suostumuksella tietenkin ja kun siitä tuli sievoinen summa euroja, Jenny soitti itkien Hilkalle. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen oma palkkio, eikä hän tiennyt, mitä tehdä.
Älä sure, rahalle kyllä löytyy käyttökohde! nauroi Hilkka ja jatkoi vakavammin: Ostetaan muutama samanlainen mekko lisää, kaksikin vuotta riittää kirjottavaa. Aina on parempi, ettei ajatukset pyöri liikaa missä ei pidä.
Jenny ei sanonut mitään, vaikka jäi hieman loukkaantuneeksi. Hän oli alkanut haaveilla puolisosta; elokuvista hän tiesi tarkkaan, mitä rakastavaiset sanoivat toisilleen, mutta hänen asemassaan sai vain haaveilla ja kateellisena ihailla muiden onnea.
Näyttelyn menestyksen jälkeen hänelle soitettiin kuntoutuksesta kutsu tuli tanssistudioon, paritanssin harjoitteluun. Jennyn mukaan se oli täysin uskomatonta: Ei se mitenkään voi onnistua! hän tuhahti ja paiskasi puhelimen. Uudestaan soitettuaan ohjaaja nainen nimeltä Margareta Iivana vakuutti, että kannattaa kuitenkin yrittää.
Jospa onni tarttuu, nyt kun olet jo tunnettu! Ollaan jo sovittu sosiaalitoimen kanssa avustajasta. Sinulle on jo etukäteen varattu kyyti ja seuraa harjoituksiin.
Kuka on parini?
Toinen ihan kuin sinä… Meillä on useampi paria. Meidän Suomessa ei ole ketään, jolle ei löytyisi paikkaa jokainen löytää mielekkään tekemisen! Margareta puhui niin päättäväisesti, että sille oli vaikea sanoa vastaan.
No… voihan sitä yrittää, huokaisi Jenny.
Erinomaista! Soitan huomenna. Ota itsesi mukaan iltapäivällä, bussi hakee.
Seuraavana päivänä hapan, harmaapartainen kuljettaja haki Jennyn, matkalla ilman pipoa Hilkka oli juuri auttanut rullaamaan kiharapaperit hiuksista. Bussissa istui nuori mies pyörätuolissa juuri hän oli Jennyn pari, Aleksi. Jenny nolostui ja tarttui Aleksin kättä millainen tunne se olikaan, kun miehen käsi puristi omaa.
Kuntoutuskeskuksella kuljettaja ja Hilkka auttoivat Jennyn bussista pihalle, ramppia pitkin ovesta sisään ja tanssisalin ovelle. Aleksi pärjäsi yksin. Ensimmäinen harjoitus ei ottanut onnistuakseen. Hiki nousi otsalle, posket punoittivat, koreografi pitkä, elegantti Maaria ilmeisen notkea ja nopeakäännöksinen, pyöri heidän ympärillään sekä hymyili kannustavasti. Vieraana vilisi myös pieni Margareta, joka pirtsakkana jakoi ohjeita.
Harjoituksia jatkettiin syksystä pitkälle talveen, kahdesti viikossa. Hilkka ei koskaan jättänyt Jennyä yksin. Jenny jopa laiminlöi kirjailupistot, eikä ilman treenejä osannut olla.
Niin nytkin; hän odotti Hilkkaa lähtövalmiina, tällä kertaa levottomana. Hilkka tuli tuimana, sanattomana, kuin repimällä raahattu tänne. Jenny tokaisi:
Mikä sinulla nyt on, niin synkkänä?
Ei mikään, vastasi Hilkka yrittäen rentouttaa kasvonsa.
Jenny vaihtoi puheenaihetta:
Me ollaan vielä nuoria, neljäkymmentä täynnä! Hyvin vois vielä perheen perustaa!
Sinä sitä vaan jaksat jauhaa… Olin minä naimisissa ennenkin seitsemän vuotta kesti, mies lähti, eikä ihme. Ei hänen syynsä ollut. Vieläkin mietin, ettei minun perässäni olisi pitänyt koheltaa miesväen perässä. Harmittaa vain, ettei vanhemmat nähneet lapsenlapsia.
Se on mennyttä jo! Minä menisin sinun tilalla vielä sata kertaa naimisiin!
Joko taas arvostelet?
Jos et halua miestä, lapsen voi nykyisin hankkia muutenkin.
Se vaatii rahaa! Etkö sinä tiedä paljonko tästä työstä maksetaan?
Telkkarissa kerrottiin, että ilmaiseksi niitä tehdään nykyään.
Puhutaan joskus toiste… Mitä aiot pukea?
Et edes kuuntele loppuun… Vaaleanpunainen villapaita ja harmaa hame!
Mikset laita konserttimekkoa, sitä vartenhan se ommeltiin? Siihenhän pitää tottua.
Totun kun on kenraaliharjoitus. Bussissa sotken kuitenkin!
Ennen kenraalia harjoiteltiin pitkään. Hilkka avusti Jennyn kotiin, riisui, auttoi kylpyyn ja pesi väsyneen, mutta puheliaan tanssijan. Kylvyn jälkeen Jenny käärittiin pehmeään aamutakkiin, autettiin keittiöön ja Hilkka keitti teetä, toi pöytään karkkia ja keksejä. Jenny ei kuitenkaan vilkaissutkaan herkkuihin, vaan kysyi yhtäkkiä:
Millainen se oli sinulla ensimmäistä kertaa?
Mikä ensimmäistä kertaa?
No, miehen kanssa… Jenny punastui.
En muista…
Älä hölötä. Olit naimisissa, ja nytkin Nico käy…
Kävi. Kaksi kuukautta pyöri eron jälkeen, löysi nuoremman. Ei ole kateellinen!
Aleksi tykkää minusta, tiesitkö! Hän katsoo minua ihanasti!
Synkät silmät, vaalea tukka, kyllä ne aina miellyttää. Turha siitä nyt haaveilla!
Jenny hiljeni, ja Hilkka tunti hänen tarttuneen juuri siitä, mistä hän oli varoittanut. Lopulta, tiskin jälkeen, Hilkka oli lähdössä kotiin ja tokaisi:
Lukitsen oven, huomenna tulen iltapäivällä. Mitä kaupasta tuon?
Kyllä sinä tiedät… vastasi Jenny luonnostaan kiukkuisena ja painoi silmät kiinni.
Nuku kunnolla, huomenna on kenraali!
Jenny ei vastannut.
Tällaiseksi tanssit vie! Hilkka murahti. Hän oli vähällä lisätä vielä: Näin se mieli horjuu!, mutta pysäytti itsensä.
Kävellessään kotiin Hilkka mietti: Kyllä Jenni tarvitsisi jonkun rinnalleen. Ei ne niin avuttomia ole kuin kuvitellaan. Oikein nihkeä Nikosta valitti, ei olisi ollut pakko edes mainita. Hän mietti, oliko kertonut liikaa.
Kun Hilkka oli lähtenyt, Jenny katuikin tylyyttään. Eipä Hilkkakaan aina kuunnellut kunnolla. Mutta kellepä nyt ajatuksiaan kertoisi? Harmi etten osaa kirjoittaa runoja, mietti Jenny, kun kyyneleet täyttivät silmät ja rintaa puristi niin, ettei meinaa saada ilmaa. Aleksi muistui taas mieleen siististi ajetut hiukset, tummat silmät kuin metsälammet. Ja se tukeva ote, joka harjoituksissa vakuutti, ettei mitään voisi sattua. Suurin suru oli, että ehkä Aleksi ei koskaan tulisi hänen luokseen, kuten tavallisilla ihmisillä. Oli vain nämä harjoitukset muuta ei jäisi. Ehkäpä hänestä ei koskaan tulisi muuta kuin esitysten tähti.
Aamulla Jenny asetteli konserttimekon valmiiksi, katseli saumoja läpi jospa joku olisi ratkennut. Tumma violetti, hohtavilla kivillä koristeltu silkkinen mekko oli kuin elävä, soljahti käsistä. Hän kuvitteli itsensä lavalle, mutta ei uskaltanut unelmoida pidemmälle. Tärkeintä oli nyt vain seurata musiikkia, Aleksia, ja antaa esityksen kulkea täydellisesti ettei jäisi kellekään suunpieksentään: Mitä siltäkin odottaa…
Kauan Jenny olisi unelmoinut, mutta avaimen sinnikäs kilahdus keskeytti.
No mitä, valmiina kenraaliharjoitukseen? Hilkka kysyi kulmikkaasti.
Suunnilleen… Mutta minua jännittää hirveästi!
Hyvä että jännittää et ole kivi sentään. Alahan kerätä kamppeesi.
He valmistautuivat pitkään. Kuski oli pyydetty noutamaan vähän aiemmin, Jenny halusi vaihtaa konserttimekkoon jo hyvissä ajoin ja tottua siihen. Silti, lavan takana jännitys iski. Aleksi seisoi mustassa puvussa rusetti kaulassa ja hänen rinnallaan seisoi nainen.
Kun he valmistautuivat, Aleksi lähestyi Jennyä, suuteli poskelle ja sanoi hiljaa:
Älä jännitä, hienosti menee!
Jenny nyökkäsi automaattisesti, poski hehkui. Kun hän avasi silmänsä, hän huomasi Aleksi seisovan naisen rinnalla, nainen nojasi keppiinsä.
Älkää hätäilkö, kaikki onnistuu, nainen sanoi hiljaa.
Kuka te olette? Jenny kysyi, aavistus pahasta kalvoi.
Aleksi tuli heidän luokseen ja sanoi:
Jenny, tässä on vaimoni Sini.
Jenny nyökkäsi arasti ja huomasi nyt Aleksin oikeassa nimettömässä sormuksen, kun aiemmin sitä ei ollut näkynyt! Kaikki unelmat luhistuivat, kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, kuin ne olisivat kuuluneet aivan toiselle Jennylle. Hänestä tuntui, ettei saanut henkeä, ja maailma pyöri.
Kun Jenny palautui tajuihinsa, Hilkka oli hänen vieressään ja Margrata Iivana tiukkana vaati:
Mitä tapahtui Kivikoskelle? Tehkää toki jotain!
Suoraan kotiin, sanoi Hilkka päättäväisesti. Hän on aivan lopussa!
Lääkäri hänelle täytyy kutsua. Kunhan toipuu takaisin lavalle. Ei tätä varten olla harjoiteltu puolta vuotta!
Ehkä sanojen voimasta, ehkä silkasta sisukkuudesta, Jenny avasi silmänsä, mutta ei enää vastannut kysymyksiin, jäi vain hiljaiseksi. Jopa bussimatkalla, kun olivat jo takaisin kotipihassa, hän työnsi Hilkkaa ja kysyi:
Missä Aleksi?
Jäi esitykseen. Hän tanssii oman numeronsa. Olet kuin nuori neiditär hätistynyt. Ei mitään hätää. Kirkkoherra Juhanikin sanoi, että näin on parempi!
Jenny suuttui.
Kuljettaja auttoi Hilkan kanssa Jennyn takaisin asuntoon konserttimekko yllä Jenny rojahti suoraan sängylle.
Se on sitten menoa se! hymyili kuljettaja, ensimmäistä kertaa ystävällinen.
Kyllä, kyllä, kiitos, ja näkemiin! tiuskaisi Hilkka ja kyykistyi Jennyn viereen. Kerrotko nyt viimein, mitä tapahtui?
Jenny oli jo itkenyt itsensä kipeäksi, mutta nyt puuskahti:
Aleksi on naimisissa…
Hilkka olisi voinut naurahtaa, jos ei olisi ollut niin surullista. Siitäkö vain tämä kaikki?
Oletko nyt ihan sekaisin, rakensit jo koko tulevaisuuden hänen varaan?
Ei kuulu sinulle, mene pois!
Hilkka jäi, Jenny parahti uudestaan:
Mene pois, älä enää koskaan tule! Minä pärjään ilmankin! Olet ilkeä Rutto!
Jos Jenny olisi huutanut, Hilkka olisi uskonut. Mutta nyt oli pakko vain niellä itku. Hehän olivat toisilleen kuin perhettä. Oliko tämä kaikki nyt sitten tässä? Ei muut hoitajat juurikaan perhettä rakentaneet asiakkaan kanssa. Moni toi ruuat, siisti kodin ja oli jo poissa. Hilkka taas vietti joskus viikonloputkin Jennyn kanssa, kokkasi, pyykkäsi, istui elokuvien äärellä. Ja nyt hän olikin muuttunut Rutoksi.
Kiitosta vaan, Jenny Matleena! Hilkka naurahti karvaasti.
Hän pukeutui rauhallisesti, mutta kotimatkalla jalat olivat kuin hyytelöä. Huomenna pyydän, että siirtävät Jennyn pois, tai lähden kokonaan pois. Päiväkodissakin pärjäisin, siellä ei kukaan kutsuisi rutoksi!
Kotiin päästyään Hilkka aikoi laittaa ruokaa, mutta ei jaksanut muuta kuin juoda teetä ja istua. Päivä oli vienyt kaikki mehut kenraaliharjoituksineen. Hän nukahti sohvalle, mutta heräsi puhelinsoittoon. Isä Juhani soitti, mikä säikäytti, sillä ulkona oli jo täysin pimeää.
Hilkka Puhakka. Tule nopeasti Jennyn luo, tarvitaan sairaalaan vientiä…
Hilkalla jäi henki leikkaamatta, sillä hän muisti unohtaneensa lukita Jennyn oven. Jokin oli varmasti tapahtunut. Hän pukeutui kiireessä ja juoksi kadulle vastaan tuli ambulanssi, jota hän jäi tuijottamaan: Veivätkö kenties juuri hänet? Taloa lähestyessään näki poliisiauton, isä Juhanin ja pari naapurinaista.
Mitä Jennylle on käynyt? Hilkka kysyi.
Luultavasti myrkytys… Hän soitti ja pyysi apua, mutta ei selittänyt tarkemmin. Kun tulin sisään, hän makasi lattialla, lääkkeitä lattialla… Pistin hätäkeskukseen.
Tuli nuori, rotevakulmainen poliisi.
Mikä suhde teillä on uhriin?
Olen hoitaja, käyn hänen luonaan päivittäin. Mitä on sattunut?
Yritti päästä hengestään!
Eihän hänellä mitään hätää ole, enkeli on!
Joku on ajanut hänet tähän. Syy selviää tutkinnassa. Avain asuntoon?
On…
Sitten mennään. Kytketään sähkölaitteet pois.
Elintarvikkeet menevät pilalle!
Laittakaa vaikka parvekkeelle.
Hilkka näki, että puhelin oli jäänyt keittiöön.
Vienko hänelle?
Kaikki jää ennalleen!
Kaikki tehtiin, kuten poliisi määräsi, ja lopuksi ovet suljettiin ja sinetöitiin. Kiitellen Hilkka suuntasi poliisiasemalle kirjalliseen selvitykseen. Luettuaan poliisi hymyili:
Rakkaudenko tähden kaikki tämä?
No, minkä muun…
Ei muuta kuin kotiin.
Mutta Hilkka otti taksin sairaalalle. Sairaalassa hän sai tietää, että Jenny oli tajuton, mutta heräili eikä vierailu onnistunut karanteenin takia. Entä pyörätuoli? hän vielä kysyi. Täällä on pyöriä vaikka kuinka, hoitaja totesi.
Kotiin Hilkka palasi jo rauhoittuneempana, mutta hiljaisuus tuntui paksulta ja kylmältä. Ketään kenelle soittaa. Hän tuijotti puhelinta koko illan, turhaan. Aamulla hän ilmoitti töihin ja pyysi, ettei Jennylle annettaisi muita hoitajia.
Hän on sinun nimissäsi edelleen, älä huoli! huomautti sosiaalityön päällikkö.
Seuraavat päivät Hilkka soitti sairaalaan, mutta Jenny ei viitsinyt vastata. Neljäntenä päivänä hänelle soitti nimetön sairaanhoitaja.
Oletteko Puhakka?
Olen.
Sairaalasta soitetaan… Jenny pyysi, että tulisitte kuistille. Hän ei saa ottaa vastaan, mutta voitte vilkuttaa ikkunan alta. On toisessa kerroksessa, keskellä, keskusrakennuksen edessä. Klo 13.
Kiitos! Saako hänelle tuoda mitään?
Ei mitään, influenssa-karanteeni.
Ei edes kukkia? Olihan tässä juuri naistenpäivä…
Ei mitään! hoitaja tiuskaisi.
Hilkka asioi asiaakkaidensa kanssa aamupäivällä ja kiirehti sitten sairaalan edustalle. Hän ei ehtinyt kuin hetken odottaa, kun Jenny ilmestyi ikkunaan laihana, mutta silmistä loisti ilo. He eivät pystyneet puhumaan rautakehysten läpi, mutta Jenny lopulta näytti paperilappua, jossa luki: ANTEEKSI. Hilkka heilutti, kurtisti kulmia ei mitään anteeksiannettavaa, mutta tunsi ilon poreilevan sisällään. Jenny oli jo heltynyt ja leppynyt. On se sitkeä likka! Kun Jenny heilutti hyvästiksi, Hilkka lähti, silmät kyyneleissä.
Kävellessään sumuisessa auringonpaisteessa hän huomasi kaupungin olevan täynnä valoa, kuten ei vuosiin merenrantakortteleiden talot, pieni puisto torin takana ja kirkon kupoli, kaikki kimaltelivat keväässä. Siinä kävelyssä, auringon pehmentämänä, Hilkka havahtui, että nyt alkoi oikea kevät, pahin oli jäänyt taakse pakkasiin ja pitkään talveen. Se kupliva uuden alku auttoi näkemään kaiken tapahtuneen toisin tuntemaan, että ei enää ollut mitään surettavaa. Ei tarvitse enää surra, päätti Hilkka kyyneleitä pyyhkien ja ajatellen taas ystäväänsä. On se Jenny kovapäinen typy, ihan oikea pukki!
