Lapsi syntyi täsmälleen keskiyöllä. Samalla sekunnilla kun synnytyssalin digitaalikello, vihreänä välähtäen, siirtyi 23:59:stä 00:00:aan. Lääkäri ja kätilö vilkaisivat toisiaan, ja päivystävä neonatologi nappasi kiireesti sinertävän, liikkumattoman vauvan nostamatta edes kulmakarvaa. Hän kiikutti lapsen peittopöydälle ja tarttui ripeästi imulaitteeseenvauva ei hengittänyt. Synnyttäjä, Tuula nimeltään, käänsi päätään juuri ja juuri ja seurasi tapahtumia yhtä innostuneesti kuin suomalainen veroviraston tilastoja.
Jospa se on jo kuollut? Ei huuda ainakaan pyöri Tuulan päässä, jossa vielä viipyili tuskan muisto kuin huono humala seuraavana aamuna.
Viimein vastasyntynyt päästi hennon, juuri ja juuri korvin kuultavan vikinän, joka kasvoi, voimistui ja paisui pitkään, kaikuen hiljaisissa synnytyssalin käytävissä kuin Helsingin raitiovaunujen kolina aamuyöstä. Lääkäri, kätilö ja neonatologi seisoivat ringissä vauvan ympärillä ja katselivat tätä kuin olisivat tajunneet törmänneensä johonkin, minkä alan oppikirjat unohtivat mainita.
Tämä vauva, Ilmari, oli todella ainutlaatuinen Hänen selkänsä kaartui lapaluiden kohdalla oudosti muodostaen kaksi lähes symmetristä pitkänomaista kumpua, jotka ulottuivat melkein rintaan asti. Neonatologi hoki puoliksi itselleen: Miten tällainen on mahdollista? En ole ikinä, siis KOSKAAN tällaista nähnyt. Ei tällaista voi olla ei vain voi.
Aamulla, kun lääkäri yritti kohteliaasti selittää Tuulalle poikansa erikoista anatomiaa, tämä kurtisti kauniita huuliaan nenäänsä nyrpistäen. Vai vielä ruma Voi perkele. No, viekää minne viette, minä en mitään rumaa mulkkua tarvitse. En olisi halunnut terveenä, ja nyt tällainen. Tuo paperi, niin teen kirjallisen luopumisen. Ja niin hän aikanaan marssi kepeästi synnärin ovista ulos, yhtä painottomana kuin suomalaisen kesämökin saunan jälkeen, jättäen poikansa sinne, tietämättä, että kaikkein rakkain oli hänet hylännyt.
Lastenkodissa pojasta tuli Ilmarinimen suomalaisempaa ei löydä, tietenkään. Hoitajat pukivat hänet leveisiin, liian isoihin paitoihin, jotta poikkeama ei heti hyppäisi silmille. Mutta vaikka Ilmari olisi ollut luomakunnan mittapuun täydellisin veistos, hän olisi silti erottunut muista. Hänen sinisissä silmissään, joita kehystivät pitkät mustat ripset, oli jotakin oudon aikuista vakavuuttasellainen, jota näkee vain suomalaisissa karhuissa tai kansanedustajissa budjettineuvotteluiden aikaan.
Usein Ilmari katseli ulos ikkunasta hiljaa, kuin yrittäen kuulla jotain, joka piilotteli hänen sisällään, kuunnellen ja odottaen, että joskus se aukeaisi kuin avanto keväällä.
Sitten, eräänä päivänä, kun parijonossa etenevä ja omiin jalkoihinsa kompuroiva pikkulapsilauma marssi kohti jotain virallista ohjelmaa, Ilmari kuuli JOTAIN. Lastenkodin johtajan huoneen raollaan olevasta ovesta kulki musiikkia. Se ei ollut tutut lastenlaulut, joihin heidät oli totutettu ja joiden tahtiin askeltiin kuin varusmiehet Santahaminassa, vaikka jalat menivät missä sattuu. Tämä oli kuin tuulen huminaa. Lämmin, hellä tuuli, joka kantoi, keinutti ja rauhoitti.
Siinä ei ollut sanoja, mutta siinä oli sielu. Jokin näkymätön sylitteli Ilmaria, kertoen hänelle tarinoita, joita muiden ei tarvinnut koskaan kuulla. Joten Ilmari jäi seisomaan keskelle käytävää, sotkien näyttävästi rivejä kuin pikkutraktori savipeltoon, ja alkoi keinua musiikin tahtiin välittämättä kaatuilevista kavereista ja hoitajien turhista hätistelyistä.
Kaikki loksahti kohdalleen hänen pienessä päässään. Se, mitä hän oli yrittänyt tavoittaa muiden itkujen, hanojen ja tuulten seastasiinä se nyt oli. Hänen Musiikkinsa.
Samaan aikaan Elina ja Tapio kiersivät läpi kaikki lähiseudun lastenkodit. Synnynnäinen sairaus merkitsi, ettei Elina voinut saada lapsia itse, joten adoption tie oli avattu: kurssit suoritettu, paperit kasassa. Ainoa este oli tuo järkyttävä suomalainen VAIHTOEHTOminkälainen on SE OIKEA lapsi? Eihän biologisia lapsia valita, ne saadaan sellaisina kuin ovat ja rakastetaan silti, mutta täällä Voi luoja sitä lapsimäärääyksikään ei tuntunut omalta.
Kädestä pitäen he kävelivät kohti lastenkodin aitaa. Hiekkalaatikolla leikkivät pikkulapset, tytöt lykkivät nukeille vaunuja ja kaikkialla kaikui sekoitus naurua ja riemunkiljuntaa. Vain yksi lapsi, pitkän takin peitossa, seisoi keskittyneesti kuuntelemassa lähimmäksi tupsahtanutta varpusta.
Juuri sillä hetkellä Elinan puhelin pärähtisoi Mozartia! Elina oli kunnon klassisen musiikin ystävä. Ja katso, Ilmari hän säpsähti, silmät syttyivät kuin otsalamput metsäretkellä, ja poika alkoi heilua rytmissä kuin olisi syntynyt tahdin päälle. Elina ja Tapio pysähtyivät katselemaan, puhelimen räikeä rämähdys unohtui kokonaan.
He olivat löytäneet hänet. Oman pojan. Sen sielun, joka kirkasti lapsen silmät.
Tiedänhän minä, että tämä on sairas lapsi vammainen Tiedän, otan vastuuni. Kuntoutusta? Totta kai. Elina vastaili jo tuntikaupalla johtajan loputtomiin kysymyksiin siitä, miksei hän valitse terveempää lasta. Ei lapsia valita minä otan juuri hänet, maksoi mitä maksoi.
Äiti? Ilmari asteli kauemmas pianosta, ja painoi päänsä Elinan syliin. Miksi minä olen tällainen? Enkä niin kuin muut?
Elina silitti hellästi poikansa kuhmuraista selkää. Tiedätkö, Ilmari Me ollaan kaikki erilaisia, ulkoa ja sisältä. Minä, isä, ja sinä. Sinun selässäsi kasvaa siivet, niin olen sanonut. Ne eivät ole vielä auenneet, mutta kyllä ne vielä avautuvat, ihan varmasti.
Sitten hän halaa Ilmaria, suukottaa lämpimään otsaan, istuu tämän viereen pianon ääreen ja he soittavat yhdessä. Ilmari soittaa niin, että moni aikuinen ammattilainenkin hämmästyisi.
Ja siinä, heidän takanaan, eivät muut ehkä näe sitä, mutta Elina, Tapio ja Ilmarin suojelusenkeli tietävät, että hänen selässään todella avautuvat siivet, ja musiikki virtaa laajana, kuohuvana järvenä, keinuttaa ja kantaa onnellista Ilmaria pitkin elämän laineita.
