Kun naapuri ilmestyi ovelle kymmeneltä illalla, kädessään outo avain, olin keittiössä yksin tiskaamassa. Pitkä päivä takana, koko sielu huusi hiljaisuutta ja rauhaa. Kun avasin oven, naapuri seisoi siinä kuin torimyyjä, katse kummallinen.
Eikö tämä ole sinun avaimesi? hän kysyi ja ojensi metallista avainta.
Katsoin avainta. Näytti täsmälleen samalta kuin omani.
Ei, vastasin. Minun on tässä.
Näytin hänelle omaani. Hän kurtisti kulmiaan.
Miten tämä sitten aukaisee sinun oven?
Hetken luulin, että mies vitsailee. Mutta ilme oli vakava kuin suomalaisella tullimiehellä.
Miten niin aukaisee?
Puoli tuntia sitten, hän sanoi, näin naisen tulevan tästä ovesta. Luulin, että olit sinä, mutta sitten huomasin sinut parvekkeella.
Sydän alkoi hakata kuin Helsinki Cupin päätösottelussa.
Asun yksin ollut jo kaksi vuotta. Avioeron jälkeen olin päättänyt, että muiden tavat, muiden äänet ja muiden avaimet eivät enää kuulu elämääni.
Minkänäköinen nainen? kysyin.
Tumma tukka noin neljäkymmentä laukku olalla.
Samassa koko selkäpii muistutti Suomen talvea; kylmä ja pitkä. Kukaan muu ei omistanut avainta tähän asuntoon.
Paitsi yksi henkilö.
Entinen mieheni.
Hän muutti pois kaksi vuotta sitten. Sanoi palauttaneensa avaimen. Näin väitti.
Oletko varma, että hän tuli tänne? kysyin.
Näin selvästi. Hän painoi kahvaa ja astui sisään.
Käännyin katsomaan ovea takanani. Hiljaista.
Liian hiljaista.
Odota tässä, sanoin.
Mutta naapuri ravisti päätään.
En jätä sinua yksin.
Menimme sisälle tarkkana kuin poliisipartio. Olohuone oli entisellään, lamppu paloi niin kuin olin sen jättänyt.
Mutta pöydällä oli jotain, mikä ei ollut siellä aiemmin.
Juomalasi.
Minun lasini.
Vettä sisällä.
Pysähdyin.
En ole juonut vettä tänään, kuiskasin.
Naapuri tuli viereen, kosketti lasia.
On lämmin.
Samassa käytävältä kantautui pieni ääni. Kuin joku olisi siirtänyt jotain.
Jähmetyimme.
Onko täällä joku? naapuri huusi.
Hiljaista.
Hän lähti varovasti eteenpäin, minä perässä. Makuuhuoneen ovi oli raollaan.
Sydän hakkasi, kuin olisi tahallaan yrittänyt aiheuttaa melua.
Hän avasi oven äkisti.
Huone oli tyhjä.
Mutta vaatekaapin ovet auki.
Vaatepinot mullin mallin.
Ja sängyllä loikoili jotain pientä.
Kirjekuori.
Menin kohti ja otin sen käteeni. Siinä luki yksi nimi.
Oma nimeni.
Avattuani kirjekuoren vapisevin sormin, sisältä putosi lappu.
Yksi lause vain.
Kun olet valmis puhumaan, tiedät missä löydät minut.
Käsiala tuttu kuin mummon villasukat.
Entinen mieheni.
Naapuri vilkuili minua ovella.
Onko hänellä avain?
Pudistin päätä hitaasti.
Ei pitäisi olla.
Istuuduin sängylle yrittäen järjestää ajatuksiani. Viimeksi näin hänet käräjäoikeuden ovella, rauhallinen kuin suomalainen jono. Silloinkin hän sanoi:
Vielä joskus jutellaan.
Pidin sitä vain sananhelinänä.
Mutta nyt joku oli ollut kodissani.
Istuksi pöydässäni.
Juonut lasistani.
Pengonut kaapissa.
Naapuri seisoi ovella, vilkuili lappua.
Tämä ei ole ihan normaalia.
Tiedän.
Yhtäkkiä muistin jotain. Kävelin eteisen kaapille, missä säilytän vara-avainta.
Ja avain oli poissa.
Samassa tajusin, että ex-mieheni ei ollut tehnyt kopiota.
Hän ei ikinä palauttanut avainta.
Ja minähän menin ja uskoin.
Naapuri totesi hiljaa:
Nyt varmaan vaihdat lukon.
Katsoin viestiä vielä kerran.
Sitten repäisin sen kahtia.
Ei, sanoin. Ehkä tässä pitää vaihtaa jotain muutakin.
