Sanottuani rakkaalleni, että odotan lasta, näin kaiken Samulin kasvoilta. Oli selvää, ettei hän ollut kuvitellut itselleen isyyttä vielä, tuskinpa hän ylipäänsä halusi naimisiin näin nuorena
Rakastuin Saara-liinaan jo ennen kuin olin täyttänyt kahdeksaatoista. Samuli, se poika meidän kylältä, oli ollut mieleeni pitkään, ja koko kevään vietimme yhdessä, kuljeskelimme metsäpolkuja pitkin lähilammelle ja ihailimme yöttömän yön auringonlaskuja. Piti minun lähteä syksyllä opiskelemaan ammattikouluun Jyväskylään. Mutta eräänä päivänä tajusin, että olen raskaana. Suorastaan pelästyin mitä äiti, sisko ja kylän väki sanoisivat?
Olin aivan ymmälläni. Päätin, etten aio synnyttää lasta. Kerroin asiasta äidille silmät kyynelissä hyppäsin junaan ja suuntasin kaupunkiin. Äiti ei pysäyttänyt minua Meillä oli pienessä perheessä täysi työ pärjätä, ja nyt vanhin tytär järjestää tällaisen yllätyksen.
Kaupungissa kaikki sujui nopeasti ja huomaamattomasti. Sen jälkeen en enää halunnut tavata Samulia. Eikä hänkään vaikuttanut kiinnostuneelta selvittelemään asioita. Sisimpääni jäi katkeroitunut pettymys tai oikeastaan tyhjyys. En enää kyennyt keskittymään opintoihin, sillä tiesin, ettei äidiltä ollut apua luvassa hänellä oli minua kohtaan yhä katkeruutta.
Oli pakko etsiä töitä ja vuokra-asunto, jos aikoi täällä pärjätä. Maalle en osannut kuvitellakaan palaavani siellähän ihmisten puheet kiertävät nopeasti.
Sattuma johdatti minut työvoimatoimiston ilmoitustaululle. Joku oli kirjoittanut huolitellulla käsialalla: Etsitään lastenhoitajaa 3-vuotiaalle pojalle, perheeseen asumaan. Juuri sitä tarvitsin!
Näin päädyin töihin opettajaperheeseen. Pieni Roope-poika, suvun ainoa ja myöhään saatu lapsi, kiintyi minuun heti. Hän jäi kyselemään perääni, kun poikkesin käymään äidin ja siskon luona. Vuodet vierivät ja kotiuduin kaupungin perheeseen. Eeva-Helena ja Matti-Pekka, molemmat työskentelivät yliopistolla. Kaikki kodin askareet otin vähitellen harteilleni: pesin pyykit, silitin, pidin paikat järjestyksessä, autoin Roopetta läksyissä sekä kävin ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa.
Roope kasvoi ja pärjäsi ilman hoitajaa ja minut pidettiin edelleen apuna talouden hoidossa. Palkkani ei ollut suuri, mutta asuminen ja ruoka sisältyivät, ja se riitti minulle. Löysin tästä kodista rauhan, turvan ja välittämistä.
Vain yksi asia suretti minua. Pari kuukautta sitten tutustuin Lauriin, naapurin mieheen. Yhteiset illanvietot johtivat läheisyyteen pian tapasimme melkein joka ilta. Vuosia jatkuneen seurustelumme aikana tuli selväksi, ettei minulla voisi olla lapsia. Kerroin Laurille asian, enkä piilotellut totuuttani. Taas jäin yksin sydän särkyneenä, yksin.
Ainoa turvani oli työ tuo perheessä. Huolehdin Eeva-Helenasta ja Matti-Pekasta kuin omista vanhemmistani. Olin heille kuin perheenjäsen.
Aikani surin toista pieleen mennyttä rakkautta, kunnes en enää uskonut avioliittoon. Vuosia meni rauhallisesti. Roope valmistui yliopistolta, puhui sujuvasti englantia ja sai hyviä työtarjouksia ulkomailta. Lopulta päätti muuttaa Brysseliin.
Mutta sitten Eeva-Helena sairastui pahasti. Hoidin häntä pitkään, kun Matti-Pekka teki yötä päivää töitä, jotta perhe pysyisi kasassa ja Roopen asuinasiat järjestyksessä ulkomailla.
Eeva-Helena ei lopulta jaksanut. Viimeisinä hetkinään hän kuiskasi minulle: Älä jätä Mattia yksin, Saara-liina, älä lähde.
Eeva-Helena meni pois, taloon jäi hiljaisuus. Matti-Pekka muuttui vaitonaiseksi, tuijotti iltaisin lautaselleen. Minua painoi olo, että olin ylimääräinen. Pitäisikö etsiä jotain muuta, vaikka en muuta osannutkaan kuin kotityöt, vai palata maalle, missä töitä ei ollut tarjolla yhtään enempää?
Eräänä iltana, illallisen jälkeen, astuin Matti-Pekan eteen ja sanoin hiljaa: Ajattelin, että minun on aika lähteä. Kiitos kaikesta. En kai enää ole tarpeellinen.
Matti-Pekka havahtui kuin unesta, katsoi yllättyneenä minua: Mitä? Minne muka? Aiotko sinäkin lähteä jättää minut yksin, näin vain?
Huokaisin. Matti-Pekka nousi, astui luokseni, tarttui käteeni ja ensi kertaa elämässään suuteli sitä. Kyllähän tiedät, ettei sinua lasketa pelkäksi työntekijäksi. Olet ihan kuin perheenjäsen. En päästä sinua mihinkään. Ymmärräthän?
Nyökkäsin. Olin liikuttunut. Eeva-Helena pyysi sinua jäämään. Me olemme tottuneet toisiimme näiden vuosien aikana. Jää meille, Saara-liina. Ole kanssani pidä minusta huolta, niin minä pidän sinusta.
Halasimme keittiön ikkunan äärellä, hiljaa itkien. Sen jälkeen molempien olo keveni.
Arki jatkui rauhallisena. Odotin Matti-Pekkaa kotiin, pidin huushollin kunnossa, joskus Roope soitti Brysselistä ja lupasi tulla käymään.
Vuosi vierähti, sitten toinen. Eräänä päivänä, hieman ennen syntymäpäivääni, Matti-Pekka puhui ensimmäistä kertaa vakavasti: Olet minulle korvaamaton. Haluaisin mennä kanssasi naimisiin, jotta voisin pitää sinusta lakisääteisesti huolta. Sinä olet minua paljon nuorempi, minä taas ajan myötä tarvitsen apua.
Olin kiitollinen, mutta päätin, etten tee ratkaisuja Roopen tietämättä. Kun Roope lopulta tuli lomalla Suomeen, isä keskusteli hänen kanssaan. Roope oli samaa mieltä ja sanoi pitävänsä minusta kuin omasta äidistään. Hänellä oli oma perhe Brysselissä ja hyvä elämä.
Niin minusta tuli, viimein, Matti-Pekan vaimo. Tulimme hyvin toimeen, aivan kuin muut avioparit. Kunnioitin miestänikin yhä, kutsuin häntä nimellä ja patronyymilla, Matti-Pekka, ja hän puolestaan käytti minusta aina hellittelynimitystäni Saara-liina. En ollut koskaan ennen ollut niin onnellinen.
Rukoilin joka päivä mieheni terveyden puolesta, että saisimme lisää yhteisiä vuosia. Sellaista rakkautta ei meitä katsovat ihmiset puistossa olisi osanneet aavistaa että yhteiset vuodet olivat lähes koko elämämme, että meille oli kasvanut näin lujat ja aidot tunteet.
Elämä opetti minulle, että joskus tie on pitkä ja mutkainen, mutta lopulta jokainen löytää oikean kodin ja sydämensä rauhan kun ei lakkaa välittämästä, vaikka kaikki tuntuisi menneen pieleen.
