Sanoin rakkaalleni, että odotan lasta, ja näin kaiken Oskari Mannisen kasvoilta. Oli ilmiselvää, ettei hän ollut valmis tähän, eikä todennäköisesti halunnut mennä naimisiin näin nuorena
Olin vasta seitsemäntoista, kun rakastuin Oskariin, kotikylämme poikaan, joka oli ollut mielessäni jo pitkään. Vietimme koko kevään yhdessä kävelimme pellonlaitoja pitkin, kävimme uimassa järvellä ja ihailimme yöttömän yön auringonlaskuja.
Pian minun piti hakea kaupunkikouluun, mutta eräänä aamuna ymmärsin olevani raskaana. En tiennyt mitä tehdä, olin ihan hukassa.
Mitähän äiti, sisko ja kaikki kyläläiset sanovat? mietin epätoivoisena.
Silloin päätin – minä en tätä lasta pidä, niin vaikeaa kuin se olikin. Kerroin äidille, mitä oli tapahtunut, ja itkujen jälkeen lähdin junalla Helsinkiin. Äiti ei estänyt minua
Meillä oli ollut aina vaikeaa kotona, äiti ja pikkusisko Selma, ja minä vielä toin tällaisen lahjan kaiken lisäksi.
Kaupungissa kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Lopetin yhteydenpidon Oskariin, enkä usko että häntä edes olisi kiinnostanut jatkaa. Minuun jäi katkera pettymys oikeastaan tyhjyyden tunne, joka seurasi minua pitkään. Opiskella en enää jaksanut en olisi saanut apua kotoa, sillä äiti oli yhä minulle vihainen.
Oli hankittava töitä ja asunto, että voisin elää Helsingissä. En halunnut palata kylään, koska ihmiset siellä supattelivat minusta selän takana.
Ehkä kohtalo johdatti minut työpaikkailmoitustaululle, missä oli siistillä käsialalla uusi ilmoitus: Etsitään lastenhoitajaa kolmevuotiaan pojan perheeseen, asumismahdollisuudella. Aivan kuin minua varten!
Sain paikan Saarisen perheestä. Tapasin Topin, heidän leikki-ikäisen poikansa, joka kiintyi minuun nopeasti. Joka kerta kun kävin kotona, hän odotti, milloin menisin takaisin.
Vuodet kuluivat ja minusta tuli kuin osa Saarisen perhettä. Isäntä Martti Saarinen ja emäntä Liisa Saarinen työskentelivät molemmat yliopistolla. Minä huolehdin kodista, pesin, silitin, järjestin, autoin Topia koulujen kanssa, kävin ruokaostoksilla ja laitin kaikki ruoat.
Kun Topi kasvoi yli hoitoiän, sain jäädä perheeseen taloudenhoitajaksi. Sain pienen palkan suurin osa tuli asumisesta ja ruoasta mutta olin kiitollinen. Löysin perheessä turvan ja kiintymyksen.
Vain yksi asia kalvoi mieltäni. Muutama kuukausi sitten olin tutustunut Aleksiin naapuritalosta. Illanvietot vaihtuivat vähitellen syvempään suhteeseen.
Vietimme kolme vuotta yhdessä, mutta minä en enää voinut saada lapsia
Kerroin salaisuuteni Aleksille ja jälleen minut jätettiin. Taas särkyi sydän, ja olin yksin.
Ainoa turvapaikkani oli Saarisen perhe. Huolehdin Liisa-emännästä ja Martti-isännästä kuin he olisivat omia vanhempiani. Minusta tuli oikea perheenjäsen, ja toisen kerran särkyneen sydämeni jälkeen rauhoituin. Lopetin haaveilun avioliitosta.
Vuosia kului, rauhallisia ja tyyniä. Topi valmistui yliopistosta, hallitsi sujuvasti ruotsin ja englannin ja sai hienon työpaikan ulkomailta.
Liisa Saarinen alkoi sairastua, ja minä hoidin häntä monta vuotta samalla, kun Martti teki pitkiä päiviä rahoittaakseen perheen ja auttaakseen Topia ulkomailla.
Viimeisinä hetkinä Liisa kuiskasi minulle:
Älä jätä Marttia. Älä lähde
Liisan kuoleman jälkeen koti oli hiljainen. Martti istui iltaisin pöydän ääressä, tuijottaen lautastaan hiljaa. Tunsin itseni tarpeettomaksi. Pitäisikö minun etsiä uusi työ, vaikka elämäni oli kulunut hoitaessa tätä perhettä? Jos palaisin kylään, sielläkään ei työtä löytyisi.
Eräänä iltana, hiljaisuuden keskellä, vein asiani Martti Saariselle:
Ajattelin sanoa, että lähden pois. Te pärjäätte varmaan jo itse, nyt olisi minun aikani lähteä. Kiitos kaikesta, sanoin hiljaa.
Martti heräsi kuin unesta. Hän katsoi minua pitkään.
Mitä? Minne? Miksi? Lähteekö kaikki minunkin luotani? Jäänkö ihan yksin?
Huokaisin. Martti nousi, tuli viereeni ja tarttui käteeni. Hän suuteli sitä kevyesti ensi kertaa.
Sinä et ole meille työntekijä olet perheenjäsen. En jätä sinua pois. Ymmärrätkö?
Nyökkäsin, liikutus sydämessäni.
Ja muuten, Liisa pyysi minua pitämään sinut rinnalla. Olemme jo niin tottuneet toisiimme. Jää meille, älä jätä minua yksin. Hoidetaan toinen toisiamme, Martti sanoi.
Halasimme ja itkimme yhdessä pitkään keittiön ikkunan äärellä. Mutta sen jälkeen syvä rauha laskeutui molempien ylle.
Arki jatkui rauhallisena. Odotin Marttia töistä, pidin paikat siistinä, joskus Topi soitti ulkomailta ja lupasi tulla käymään
Vuodet vierivät, yksi, kaksi. Eräänä keväänä, juuri ennen minun syntymäpäivääni, Martti alkoi puhua, kuinka merkitsen hänelle paljon ja hän haluaisi meidän menevän naimisiin.
Emmehän me olleet mies ja vaimo, mutta lakien mukaan hän halusi huolehtia minusta, ja minun aikani olisi jonain päivänä huolehtia hänestä. Epäröin ja päätin odottaa Topin mielipidettä. Kun Topi saapui käymään Martti aloitti heti aiheen. Topi hyväksyi hän oli kiintynyt minuun kuin toiseen äitiinsä.
Niin minusta tuli Martti Saarisen vaimo Rakastimme toisiamme yhtä vilpittömästi kuin muutkin parit.
Kutsuin Marttia kunnioittavasti edelleen toisella nimellä, ja hän minua aina hellästi Hanna. En ollut koskaan ollut niin onnellinen.
Rukoilin joka ilta, että Martti saisi lisää vuosia.
Eikä kukaan tiennyt, puistossa kävellessämme, että lähes koko elämäni oli sidottu tähän perheeseen ja että rakkautemme oli kaikessa hiljaisuudessa syvin ja aidoin, mitä kuvitella saattaa.
