Kukaan ei Ilmajoen karjapainissa odottanut kuulevansa huutoa katsomosta.
Odotus oli, että sen päästäisi sonni.
Vielä hetkeä aiemmin areena oli täynnä ääntäkaiuttimista raikasi iskelmä, kuuluttaja puhui jo seuraavasta koitoksesta, ja ihmiset nauroivat katsomossa Lapin Kultaa käsissään.
Sitten pieni poika hyppäsi metalliaidan yli.
Hän tömähti maahan kovaa.
Pöly pölähti hänen ympärillään.
Yksi hämmentynyt sekunti, ja koko areena unohti hengittää.
Hei! Poikaei! kuuluttaja huusi mikrofoniin, ääni särkyen kaiuttimista.
Poika nosti itsensä tärisevin käsin. Hän oli pieni, aivan liian pieni siihen kehään, kulahtanut farkkutakki harmaan hupparin päällä, kasvot jo valmiiksi likaiset kyynelistä ja pölystä.
Areenan toisella puolella musta sonni kääntyi.
Hitaasti.
Sen valtava ruho liikahti, lihakset aaltoilivat paksun nahan alla, yksi sorkka piirsi hiekkaan varoituksen kuin muinainen henki.
Nainen katsomossa peitti suunsa.
Mies aidan vieressä huusi: Mitä tuo tekee?!
Mutta poika ei juossut karkuun.
Siinä kohtaa kukaan ei enää ymmärtänyt mitään.
Hänen olisi pitänyt kiivetä takaisin aidan yli, huutaa apua, jähmettyä.
Sen sijaan poika ojensi vapisevin sormin takkinsa sisältä haalistuneen punaisen huivin.
Vanhanaikainen. Aurinkoon haalistunut. Reunoista rispaantunut.
Yhteen kulmaan oli käsin ommeltu kaksi kirjainta.
Poika nosti huivia kohti sonnia molemmin käsinkuin se olisi ollut viimeinen asia mikä hänellä maailmassa oli.
Isä sanoi että sinä tunnet tämän, poika sanoi, ääni niin värisevä että se melkein katosi tuuleen.
Katsomo hiljeni.
Kuuluttajakin vaikeni.
Sonnin pää laski.
Ei hyökätäkseen.
Katsoakseen.
Pöly pyöri sen kavion alla, kun se lähti liikkumaan kohti poikaaraskaasti, pelottavasti.
Pojan huulet värisivät. Olkapäät nykivät. Mutta hän vain nosti huivia korkeammalle.
Isä sanoi, että sinä odotit häntä, hän kuiskasi.
Sonni jatkoi lähestymistä.
Katsomossa ihmiset nousivat riveittäin seisomaan.
Kuuluttaja kalpeni, puristi juontotason kaidetta niin että rystyset valkenivat.
Poika itki nyt, hiljaa, taistellen henkeen ja vereen ettei säry.
Ole kiltti hän sanoi eläimelle kyynelten läpi. Ethän jätä minuakin
Sitten sonni syöksyi.
Koko areena kirkaisi.
Pöly nousi kultaisena pilvenä eläimen syöksyessä suoraan poikaa kohti.
Mutta mahdottomalta tuntuva tapahtui: sonni pysähtyi vain senttien päähän pojan rinnasta.
Sarvi hipoen hänen takkinsa lievettä.
Huivi leijui heidän välissään.
Poika pidätti henkeään.
Sonnin tummat silmät katsoivat suoraan häneen.
Taisto…? poika kuiskasi.
Sonni alkoi kumartaa päätään kohti huivia.
Ylhäällä kuuluttamossa sinipukuinen juontaja nojasi eteenpäin, tuijottaen huiviin kirjailtuja nimikirjaimia kuin olisi ne jostain muistanut.
Hänen kasvonsa muuttuivat.
Ei enää pelkoa.
Vaan tunnistamisen kauhu.
Hyvä luoja hän kuiskasi.
Sitten hän tarttui mikrofoniin vapisevin käsin ja karjaisi:
Odottase nimi
Kuuluttajan ääni halkoi areenaa.
Ne nimikirjaimet
Kätensä vapisivat niin että mikrofoni vinkaisi.
Kaikkien katseet kääntyivät häneen.
Sinipukuinen juontaja**Eero Hannonen**näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
Koska vanhaan punaiseen huiviin oli vuosien tomun ja auringonkin alta yhä ommeltu:
**J.H.**
Eero puristi kaidetta kovemmin.
Kasvot aivan valkoisina.
Ei
Koko katsomo hiljeni.
Jopa tuuli pysähtyi.
Kaikki karjapainissa tunsivat nuo nimikirjaimet.
**Jouko Hakala.**
Suomen mestari.
Kansan suosikki.
Kuollut kolme vuotta sitten.
Väitetysti harjoitustapaturmassa.
Sitä ainakin kaikki oli uskottu.
Pikku pojan kädet vapisivat entistä pahemmin.
Pöly tarttui hänen kyyneliinsä.
Mutta hän vain piti huivia Taistolle.
Ja Taisto
Arenan pelätyin sonni
Teki jotakin minkä kukaan ei ollut koskaan nähnyt.
Se laski päänsä…
Ja painoi otsansa lempeästi pojan rintaa vasten.
Koko stadion veti henkeä.
Kännykät nousivat.
Karjapojat portilla seisahtuivat.
Vanha tilallinen riisui lippalakin päästään.
Poika puhkesi itkuun.
Ei pelosta.
Vaan tunnistamisen riemusta.
Vihdoin hän ei ollut yksin.
Hän kietoi kätensä Taiston kaulan ympäri.
Ja kuiskasi
Sä muistit hänet.
Sitten
Korkealla kuuluttamossa
Eero lakkasi hengittämästä.
Koska hän muisti vielä jotain.
Viimeisen yön, jolloin näki Joukon elossa.
Riidan.
Syyttelyt.
Uhkauslauseet.
Hänen kätensä alkoivat vapista.
Ei
Areenalla poika nosti katseensa.
Suoraan häneen.
Ihan kuin olisi odottanut tätä hetkeä.
Sitten poika veti farkkutakin sisätaskusta
vanhan, monta kertaa silatunkirjeen.
Isänsä käsialalla.
Poika kohotti kirjeen niin että koko areena näki.
Isä sanoi
Ääni särkyi.
jos Taisto luottaa minuun
Katse suoraan Eeroon.
niin valehtelija lakkaa piilottelemasta.
Kolmekymmentätuhatta suomalaista katsoi kuuluttajaan.
Eero otti askeleen taaksepäin.
Väärä liike.
Kaikki huomasivat.
Tuomarit.
Ratsastajat.
Turvamiehet.
Kamerat.
Taisto huomasi myös.
Sonni nosti päätään.
Kääntyi.
Ja tuijotti suoraan kuuluttamoon.
Eeron ääni oli pelkkää sirpaleista hengitystä.
Poika
Poika avasi kirjeen vapisevin sormin.
Ja luki:
*Jos minulle sattuu jotakin Eero Hannonen tietää kuka löysensi satulani.*
Ahdistuksen aalto vyöryi areenan yli.
Eeron polvet pettivät melkein alta.
Eiodottakaa
Mutta poika ei ollut valmis.
Kyyneleet valuivat, katse pysyi silti miehessä, joka oli auttanut hautaamaan hänen isänsä.
Ja esitti kysymyksen, joka sai koko stadionin unohtamaan hengityksen:
Jos se oli tapaturma
Hiljaisuus.
Sormet puristuivat huivin ympärille.
miksi Taisto yritti tappaa sinut sinä yönä kun isä kuoli?
Tänä iltana opin: totuus löytää aina tiensä päivänvaloon, vaikka kuinka yrittäisi piilottaa sen Suomen sumuisiin iltoihin. Kaiken nähneenä tiedän nyt, ettei yksikään vaikeneminen koskaan pelasta syyllistä eikä jätä viatonta yksin.
