Päiväkirja 12. kesäkuuta 2026
Aino, poika, pidä jalat maassa! Kenelle olet päättänyt mennä naimisiin? huusi äitini, nostellen päälleni kristallisen hääpuvun hapsua.
Selitä minulle, mikä sinua siinä juuri nyt hätkähdyttää? kysyin ääneen, kun hänen silmänsä kyyneletyivät.
No, mitä muuta? Äitisi on kauppias, joka haukkuu kaikki. Isäsi taas katosi kauas ei tiedetä minne, ja nuoruudessaan hän vietti päivänsä vain juoden ja kiemurrellen.
Meidän isoisäkin oli juoppo ja hän vietti aikaa kylän naisten seurassa. Onko siitä mitään hyötyä?
Isäsi oli kylän arvostettu vanha mies, joka vielä tänäänkin on monen mielessä.
Vasta se, että isoäiti ei ollut siitä helpompi. Muistan, kuinka nuorena pelkäsin, että hän pelkää isäni. Ja sinä, Aino, älä tuomitse ihmisiä heidän vanhempiensa perusteella.
Kun lapset teillekin syntyvät, sinä ymmärrät sen! sanoi äiti, ja minä huokaisin hiljaisesti.
Ei tullut helppoa, jos äiti ei muuta mielipidettään Sergeihin, mutta niin ja niin serkillemme, JariVille, järjestimme iloisen häätapahtuman ja aloitimme yhteisen elämämme. Onneksi JariVellä oli maaseudun kylässä vanha omakotitalo, jonka isoisä oli perinyt. Se oli periytynyt ilman isän, jonka katoaminen oli edelleen mysteeri.
Jari-Veikin ryhmän johdolla taloa kunnostettiin, ja pian se oli moderni kartano, kaikki mukavuudet sauna, oma kylpyhuone, älykkäät valot. Mitä mahtava aviomies minulla on! ajattelin, vaikka äiti edelleen kurnutti.
Vuoden kuluttua häistämme saimme pojan, jonka nimesimme Eeroksi, ja neljän vuoden päästä tyttären, Kyllikin. Kullakin lapsella oli omat haasteensa, mutta äiti ilmestyi aina, kun jokin tapahtui: Pienet lapset, pienet huolesakot! Vanhenna, niin saat vielä lisää perintöä!
Yritin vain olla väliintulematon, vaikka äiti usein mutisi vanhaa. Tyttömme Ailin vihjaus naimattomuudesta ilman vanhempien hyväksyntää sai minutkin miettimään, kuinka äidit haluavat kaiken omaksi päätöksekseen. Aikanaan äiti oli jo hyväksynyt valintani JariVilleä kohtaan, vaikka hän ei koskaan lausunut sitä ääneen, sillä se olisi vaatinut hänen myöntävän, että hän oli joskus väärässä.
Kylään saapui kuulumisia poikieni, ja meillä oli haasteita, mutta perhe oli kuin vanha tammi juuret syvällä, oksat vahvoina.
Eero valmistui lukiossa ja päätti jatkaa opintoja Tampereen yliopistossa, josta oli noin 143 kilometriä. Äidin mielestä ne 143 kilometriä tuntuivat kuin matka Maan ja Marsin välillä kaukana ja hirmuisesti pelottavia.
Neljä ensimmäistä yötä en nukkunut, murehdin poikaani jos joku loukkaisi häntä, jos hän sairastaisi, jos kaupungin vilkkaus tekisi hänestä väsyneen. Aluksi Eero asui yliopistojen opiskelija-asuntolan pienessä huoneessa, mutta hänen itsenäisyytensä alkoi ahdistaa minua. Pyysin JariVilleä vuokraamaan hänelle kerrostaloasunnon kaupungissa. Eero päätti maksaa osan vuokrasta omasta työstä, tehden pieniä nettitöitä.
Kävin Tampereessa jokaisena viikonloppuna: tarkistettiin, autettiin, pestiin, ruokattiin vaikka Eeron kotona oli poikkeuksellisen siistiä. Kotona hänen huoneensa oli sekava, ruoka vaihteli kevyttä kalapuikoista uuniuunissa paistettuihin liharuokiin. Oletko sinä poika vai nero? huudahdin usein.
Vähitellen JariVille väsyi näihin käynteihini:
Jari, riittääkö sinulta poikani Eero takapassissa? Älä enää häiritse häntä! hän vitsaili, mutta hymyillen.
Vielä muutaman viikon kuluttua sain puhelun dekaanilta: Eero oli laiminlyönyt luentoja ja oli lähellä erottamista. Otin muutaman vapaapäivän ja lähdin kiireesti kaupunkiin.
Saavuttaessa kotimme äiti hämmäsi: Puhdas talo? hän mutisi itselleen, kun Eero yritti piilottaa epäilyn.
Syynä oli tyttö nimeltä Hanna, jonka näytti olevan hiljainen, kepeä ja kuin enkeli. Hän oli tullut Eeron huoneeseen raskaana. En kuitenkaan uskonut, että nuorikokoinen poika voisi olla isä. Kerran Hanna kertoi, että hän oli 18vuotias ja oli saanut vauvan juuri, eikä ollut mahdollisuutta hoitaa sitä yksin.
Keskustelimme keittiössä:
Eero, oletko todella rakastunut? kysyin varovaisesti.
Kyllä, äiti, hän vastasi hymyillen.
Miten suoritustasi opinnoissa? jatkoin kuin maansiirtäjä.
Pahoittelen, äiti, olen menettänyt otteeni, mutta korjaan sen.
Hanna salasi, että hän pelkäsi, että lapsensa otettaisiin lapsikotiin, sillä hänen äitinsä oli kuollut vankilassa sydänsairauksien takia. Tämä sai minut miettimään, miten perheenjäsenet kantavat raskaita salaisuuksia.
Kun kerron tämän, mieleni kuohuu kuin myrsky, mutta JariVille muistutti minua siitä, että kivi kääntyy että lapsen ja nuoren aikuisten valinnat eivät ole aina mustavalkoisia.
Päivä alkoi yllättävästi: Eero palasi kotiin, kantoi mukanaan maitopurkin ja sanoi, että hän haluaa mennä naimisiin Hannan kanssa. Hän oli myös ottanut käyttöönsä kodin sisäänrakennetun saunan lämpimän tumman puun tuoksun.
Keskustelemme kaikki äiti, JariVille, Eero ja Hanna ja lopulta sovimme, että otamme Hannan pojan, Mikan, omaa hoivaan.
Silloin meille kerrottiin, että Hannan äiti oli kuollut vankilassa ja että Mikan isä oli kuollut kaksi vuotta sitten. Tämä käänsi kaiken järkeen perheessä on tilaa katumukselle ja anteeksiannolle.
Kuvitelkaa minut pimeän keittiön valossa, kun teemme päätöksen ottaaksemme Mikan huolehtimaamme. JariVille hymyili, poimi Mikan syljään ja sanoi:
Tämä on meillä kuin uusi puu, jonka istutamme omassa puutarhassamme.
Mikan hoiva lisäsi elämäämme niin paljon, että äitimme, joka oli aina valittanut, alkoi vihdoin hymyillä ja pitää pojan silmät kiinni, kun hän nukahti. Hän sanoi:
Ole hyvä, älä enää huoli!
Tuo päivä opetti minulle, että perheen rakkaus ei riipu verisukupolvesta, vaan jaetuista kokemuksista ja avoimuudesta. Vaikka vanhat arvostelut ja ennakkoluulot yrittävät painaa meitä alas, jokainen perheenjäsen on oma tarinansa.
Loppupäätelmäni on: **Älä anna menneiden sukupolvien varjojen määrätä tulevaisuuttasi.** Hyväksy, kuuntele, ja anna rakkauden juurrua syvälle, niin perhe kasvaa vahvemmaksi kuin mikään myrsky.
