Kuinka Ainoista tuli äiti hyväsydämisyytensä ansiosta
Tänään oli yllättävän lämmin ilta, kun palasin töistä kotiin tänne Helsingin Käpylään. Astuin rappukäytävään ja huomasin heti oveni edustalla pahvilaatikon. Pysähdyin kummeksuen katsomaan sitä kuka olisi jättänyt laatikon asuntoni eteen? Kumarruin ja näin, että laatikossa, pienelle mytylle käpertyneinä, oli koira ja kissa. Ne tuijottivat minua säikähtäneinä, koko olemuksensa vapisi jännityksestä.
Mikäs teidät on tähän tuonut? Ketä te oikein olette? kysyin melkein huvittuneena ikään kuin eläimet olisivat vastanneet minulle.
Juuri silloin avautui viereisen asunnon ovi, ja naapuri, vanha Saara-mummo, kurkisti käytävään.
Aino-rakas, terve! Voi ihme! Marjatta kakkoskerroksesta kuoli hiljattain, ja hänen sukulaisensa ei saanutkaan uutta kotia kisulille eikä Rontille.
Kaikille tarjottiin, eikä kukaan huolinut. Minullakin on oma reipas kollipoika, eikä se siedä uusia tulokkaita Jollain taas allergia. Ettekö te sinun Laurin kanssa ottaisi näitä? Nuoria vielä, hyvin pärjäätte, ja töissäkin olet hyväpalkkaisessa hommassa!
Emmehän me ole edes harkinneet lemmikkejä, saatikka kahta, sanoin hämilläni.
Ei niitä kannata erottaa. Ovat olleet kuin paita ja peppu koko elämänsä, yhdessä nukkuvatkin. Marjatta ulkoilutti koiraa ahkerasti ja kissa meni omin nokkineen ulos, eivätpä nämä paljoa vaivaa pidä.
Eikö olisi teillä sydäntä antaa niille koti? pyysi Saara mummomainen särkyneen hellällä äänellä.
Entä jos emme ota? Mitä niille sitten tapahtuu? kysyin hiljaa.
Uutena perheenä olisi vaivattomin ratkaisu sanoivat, että vietäisiin piikille. Jopa laatikkokin sitä varten. Marjatan asunto on lähes myyty, ja uudet eivät tahdo kummankaan hoitoa kertoi Saara.
Rappuun astui samalla hetkellä joku Marjatan sukulaisista. Hän vilkaisi minua ja nyökkäsi laatikon suuntaan:
Ettekö voisi ottaa? Hiljaisia, syövät vähän, ja ovat jo vanhoja. Tuskin vuosia enää elossa Niin sääli. Marjatta rakasti niitä kovasti.
No, tuokaa sisään sitten. En millään voisi ajatella, että ne päätyvät piikille. Mikä niiden nimet sitten ovat? En tunne täältä monia, kun Laurin kanssa olemme asuneet tässä vasta pari vuotta, vastasin epäröiden. Mies ilahtui, nosti laatikon eteiseeni.
Koira on Rontti ja kissa Reino. Suurkiitos teille tässä vähän alkupääomaksi, sanoi mies, jättäen eteisen pöydälle setelin ja talutushihnan.
Suljin oven, riisuin kengät ja polvistuin eläinten vierelle.
Mitäs pojat? Lauri kyllä hämmästyy. Ryminä syntyy tässä illalla, mutta uskon hänenkin heltyvän. Hän on kiltti mies, kyllä hän suostuu! vakuuttelin Rauhallisella äänellä.
Ei mitään hätää. Kukaan ei teille pahaa tee. Piikille! Toisten mielestä noin vain! ihmettelin ääneen, aivan kuin kissa olisi tajunnut sanani: se nousi varovasti laatikosta ja tassutteli katsomaan asuntoa. Koira istui vielä hetken, katsoi minuun ja ystäväänsä.
Kävelin keittiöön, avasin jääkaapin ei tietenkään ollut koiran- eikä kissanruokaa. Mutta keitin puuroa, sekoitin siihen lihapaloja, ajattelin että kelpaisi molemmille.
Ilokseni kissa tuli kohta keittiöön, kierti hetken ja kiinnostui puurosta. Kutsuin Rontinkin mukaan. Hetken se epäröi, mutta kun näki Reinon syövän ruokahaluisena, uskaltautui senkin ääreen katsoi minua silmiin kuin kiittäen ja alkoi syödä.
Lauri tuli töistä. Hän oli hetken ihan ällikällä lyöty ovenavauksessa, mutta kerroin, miksi eläimet olivat nyt meillä. Mietimme illalla vielä, pitäisikö yrittää etsiä aikanaan suurempaa tilaa antava koti Rontille ja Reinolle, erityisesti jollekin omakotitalossa asuvalle.
Meillä on ollut Laurin kanssa neljä yhteistä vuotta. Tämän asunnon ostimme kaksi vuotta sitten. Elämämme oli tasapainoista ja onnellista, mutta se yksi haave lapsi puuttui yhä.
Ethän sinä koskaan ajatellut ottaa lemmikkejä, tuumasi Lauri.
Ajattelin, että meillä olisi lapsi mutta nuo olisivat päätyneet piikille. En kestä ajatusta! Itku tuli silmään.
Kyllä minäkin pidän eläimistä. Huomenna voin töissä mainita, jos joku vaikka kaipaisi kaveria, lohdutti Lauri halaamalla minua.
Siitä alkoi uusi, erilainen arki. Koira ja kissa tottuivat uuteen kotiin nopeasti: heidän entinen asuntonsa oli yläpuolellamme, pohjaratkaisu täsmälleen sama ja piha tuttu.
Hyvin menee, te olette kuin asuneet täällä aina, höpöttelin niille.
Ronttia lenkitin kolme kertaa päivässä, kissa alkoi ulkoilla osin ikkunasta, tullen samaa reittiä takaisin sekin kävi minulle oikein hyvin.
Saara-mummo oli kovin iloinen, että otimme eläimet; toi silloin tällöin keittoluuta Rontille ja antoi loput puurosta Reinolle.
Iltaisin Lauri ja minä nauroimme, miten kissa leikki uuden lelusukan kanssa ja Rontti nukkui tyytyväisenä uudella pedillään. Ne nukkuivatkin aina yhdessä, eläinten välillä oli lämmin ystävyys ymmärrän nyt hyvin miksi niitä ei olisi pitänyt koskaan erottaa.
Parin kuukauden päästä emme enää osanneet edes etsiä muuta kotia eläimille. He olivat täysi osa perhettämme.
Äiti poikkesi viikonloppuina kylään. Hänelläkin syttyi kiintymys pikkuisiin, vaikka aluksi vähän säikähti lisääntynyttä vilskettä.
Ottaisin tuon kissan, mutta asun kolmannessa kerroksessa, eikä ulkoilu siellä niin onnistu, hän tuumasi.
Älä höpsi, äiti. Voit tulla hoitamaan niitä kun lähdemme lomalle. Silloin kukkien kastelu ja eläinten hoito on paras apu.
Tuli kesä. Lähdimme Laurin kanssa Hankoon viettämään aurinkolomaa. Soitin äidille lähes päivittäin kysellen kuulumisia.
Kaikki hyvin, nämä käyttäytyvät nätisti, syövät hyvin ja ulkoilemme joka päivä! Voi hyvin te siellä äiti lohdutteli minua.
Kun palasimme kotiin, olin liikuttunut, miten riemukkaasti Rontti ja Reino ottivat meidät vastaan. Rontti heilutti häntää, hyppelehti, inisi ilosta ja kissa, vähän maltillisemmin, tuli Laurin luo ja alkoi kehrätä hänen jaloissaan.
Katsos vaan, meitä rakastetaan täällä, virnisti Lauri. Silitin Ronttia ja menin tekemään iltapalaa kaikille.
Nyt nousin aamuisin aikaisemmin: ehdin ulkoiluttaa Rontin ja ruokkia molemmat ennen töihin lähtöä.
Muutaman kuukauden kuluttua ilmoitin Laurille jännittyneenä, että odotan vauvaa. Se oli meille suuri onni ja niin odotettu uutinen.
Äiti sanoi vain:
Näetkö, Aino ehkä ne lähetettiin sinulle tarkistamaan sydäntäsi, hyvyytesi kautta. Nyt taivas kiitti sinua, valmistaudu äitiyteen.
Ehkä se on niin, myönsin. En usko taikoihin, mutta kyllä koen, että opin paljon hoivan ja huolenpidon myötä. Nämä pikkuiset olivat mainio koulutus valmiiksi äidiksi.
Tarvitsetko apua, että voisin ottaa eläimet myös hoitoon, kun vauva syntyy? kysyi äiti.
Ei tarvitse äiti. Selviämme kyllä Laurin kanssa. Sinä voit käydä vaunulenkeillä meidän kanssa ja joskus hoitaa vauvaa, kun huilaan.
Halasimme pitkään.
Odotusaikani sujui rauhallisesti. Synnytin aikanaan terveen pojan. Lauri oli niin onnellinen, etten ole koskaan nähnyt häntä noin iloisena!
Rontti ei haukkunut turhia, vanhuuttaan oli vaitonainen ja lempeä. Reinokin eleli rauhallisesti kesäisin ulkoili puutarhassa, kiipesi pihakoivuun. Kaikki sujui mukavasti, meillä oli vihdoin täysi perhe.
Naapurit kertoivat Saaran johdolla meidän tarinaamme eteenpäin miten Ainoista tuli äiti sydämensä hyvyyden ansiosta. Saaran mielestä tämä oli todiste universumin vastauksesta: kun tekee hyvää, se palaa elämääsi.
Entä mitä te arvelette, onko Saara-mummon ajatus oikeilla jäljillä? Kirjoittakaa ajatuksenne! Tykkäyksetkin lämmittävät.
