Miten sä nyt näin oot itsesi päästänyt tähän pisteeseen, tyttökulta, eikö sulla oo yhtään häpeää? Kädet ja jalat tallella, mikset oo työssä? nuhtelivat ohikulkijat kerjäläistytärtä vauvan kanssa.
Sirkka-Liisa Mäkinen kulki hitaasti marketin käytäviä pitkin, silmäillen hyllyjen värikkäitä pakkauksia. Tämä oli hänen lähes päivittäinen rituaalinsa kuin olisi mennyt töihin. Hänellä ei ollut montaa suuta ruokittavana perheestä ei ollut tietoakaan joten vanha nainen pakenikin iltaisin yksinäisyyttään kirkkaasti valaistuun ostosparatiisiin.
Kesällä kahvinkupilliset pihapenkillä naapureiden kanssa estivät vielä pahinta mökkihöperyyttä. Talven tultua Sirkka-Liisa löysi lohtua uuden Prisma-marketin loisteesta.
Siellä oli aina väkeä, ilmassa tuoksui kahvi ja kaiuttimista soi leppoisa musiikki. Kaikki nuo hyllyt täynnä leikkikaluja muistuttavia herkkupakkauksia tekivät jopa yksinäisen vanhan naisen hyvälle mielelle ainakin hetkeksi.
Sirkka-Liisa pyöritteli kädessään mansikkajogurttipurkkia. Hän siristi silmiään yrittäessään tavata pientä pränttiä ja laittoi purkin takaisin moiseen hapatettuun luksukseen ei eläkkeellä varaa ollut, mutta katsominen ei sentään köyhdytä.
Hän tuijotteli marketin yltäkylläistä hyllyrivistöä ja upposi muistoihin vuosikymmenten taa.
Mielikuva pitkästä jonosta Stockmannin tiskillä, jossa myyjät puolustivat vajavaisia varastojaan kuin leijonat, tuli mieleen kuin varkain. Ja tietenkin paksut, harmaat paperipussit niihin silloin käärittiin broilerit ja sokerit.
Hän hymähti muistellessaan, miten aikoinaan kasvatti tytärtään. Omaksi ilokseen ja pienelle Onnilleen Sirkka-Liisa seisoi joskus tuntikaupalla jonossa saadakseen jotain mukavaa pöytään. Ajatus Elsistä, ainokaisestaan, sai sydämen lyömään kiivaammin. Hän pysähtyi pakastekalatiskille ja nojasi punertavalla kämmenselällään kylmää metallia vasten.
Tyttären Elsin kasvot, punaruskea kihartuva tukka, suuret harmaat silmät ja pisamainen nenä, vilahtivat mielessä. “Niin nätti se oli”, ajatteli Sirkka-Liisa kaihoisasti.
Myyjän paheksuvan katseen saattelemana hän suuntasi kohti leipähyllyä.
Elsi oli hänen elämänsä valopilkku. Fiksu tyttö. Kun Elsi tajusi, ettei työelämä tee häntä onnelliseksi, tämä päätti ryhtyä sijaisäidiksi. Kuten Sirkka-Liisa oli ounastellut siitä ei hyvää seurannut.
Kuka nyt kaksikymppisenä äitiään kuuntelee? Jos isä olisi elänyt, kaikki olisi ollut toisin. Mutta miten ne roistot kehtasivatkaan, vetää tuollaisen kokemattoman tytön mukaan moiseen touhuun?
Elsi vain nauroi ja silitti vatsaansa. Äiti pudisteli surkeana päätään. Miten synnyttämä lapsi voidaan niin vain antaa pois, oma lapsihan se on, yhdeksän kuukautta sydämen alla?
Elsi kohautti vain olkiaan: Ajattelen tätä lähinnä tuloina, en lapsena.
Sitten tulivat vaikeat synnytykset, eikä Elsiä enää pelastettu. Kolmen päivän päästä lapsen synnyttyä Elsi menehtyi.
Vastasyntynyt annettiin suoraan kasvattivanhemmille. Tietenkään Sirkka-Liisalle ei maksettu senttiäkään olihan diili sovittu suoraan Elsin kanssa.
Niin Sirkka-Liisa jäi yksin. Sukulaisia ei ollut, ihan kuin olisi kadonnut tyhjyyteen eikä olisi tahtonut sieltä palata. Se oli kevyempää niin.
Nyt hän suuntasi ostamaan leipää oli näytettävä, että oli kaupassa ihan oikeista syistä, eikä vain viettämässä aikaa. Hän hypisteli taskuaan, jossa kilisivät hilut, marssi kassalle ja maksoi täsmällisesti oikean summan euroissa, kätkien ylimääräiset rahat nyrkkiinsä. Kotimatka alkoi, päivän ohjelma täynnä.
Sirkka-Liisa huomasi nuoren kerjäläistytön vauvan kanssa heti Prisman avattua ovensa, melkein kuukausi sitten. Hän kiinnitti huomionsa nuoreen naiseen ehkä tämän traagisen liikkumattomuuden, ehkä nuoruuden, ehkä vauvan takia, jota nainen piteli hellästi ja tiukasti.
Miten voi antaa elämän mennä näin alas? mietti Sirkka-Liisa taas lähestyessään tuttua hahmoa. Hän pudotti valmiit pikkukolikot pehmyeseen kuppiin ja avasi suunsa. Tyttökulta, etkö häpeä? Ruumis kunnossa, nuori olet, kyllä sinä voisit töihin mennä.
Vanhus nyrpisti nenäänsä, kun kiireiset ohikulkijat kiirehtivät ohi, esteenä hän itse leipähyllyn tuntumassa.
Kiitti kolikoista, mutta jatkakaa matkaa, minulle on pakko kerätä enemmän, muuten käy huonosti, vastasi nainen vakavana.
Sirkka-Liisa nyökkäsi surullisena. Hän ei halunnut tuputtaa eikä saarnata, auttoi mieluummin hiljaa. Eikä se monia kiinnostanut ei poliisia, ei sosiaaliviranomaisia. Kerjäläisiin oli totuttu; harva heitä enää edes huomasi.
Koko kotimatkan vanha nainen mietti naisen silmiä ja ääntä jotakin tuttua niissä oli, mutta mitä? Sirkka-Liisa yritti pinnistää muistiaan, turhaan.
Hän sulki kotioven, riisui matalat lämpösaappaansa, napsautti valot ja kantoi leivän keittiöön. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän jo joi sokerista teetä lempimukistaan, nappasi palan ruisleipää ohuella meetvurstisiivulla.
Mietin, onkohan se tyttö kauhean nälissään, tällaisilla pakkasilla. Onko tuo nyt elämää? pohdiskeli Sirkka-Liisa.
Vilkkaalla ikkunasta hän huomasi, miten kaksi karskean näköistä miestä työnsi kerjäläisen rajusti autoon.
Vanhus säikähti, juoksi hakemaan puhelinta soittaakseen poliisille mutta jäi tuijottamaan luuria, peläten pahentavansa tilannetta.
Ikkunasta hän näki, ettei pihalla ollut enää ketään. Hän päätti odottaa aamuun eihän rekisterinumeroa olisi nähnyt kuitenkaan.
Sirkka-Liisa nukkui levottomasti. Aamuyöstä hän näki unta Elsistä, joka seisoi Prisman ovella lapsi sylissä. Tyttö oli kalpea kuin lumiukko, ja Sirkka-Liisa puristi tätä itseään vasten lämmitelläkseen. Mutta Elsi vain sanoi:
Ei minua palele, äiti.
Sirkka-Liisa nosti lapsen Elsin käsivarsilta ja avasi lämpimän peiton kulman nähdäkseen kasvot ja kohtasi ison nallenmallisen riipuksen.
Tuttu medaljonki, hän toisti unessa.
Hän säpsähtäen heräsi ja jäi tuijottamaan seinäkelloa.
Miten nukuin näin pitkään?
Kello oli jo yhdeksän. Hän loikkasi ikkunaan. Tyttö lapsen kanssa oli taas paikoillaan, Prisman ovella kaikki ennallaan.
Kiitos Luoja, Sirkka-Liisa huokaisi ja risti kätensä.
Ulkona oli vuoden kylmin pakkasaamu ja uusi vuosi ovella. Tyttö lapsensa kanssa varmaan paleltuu, jos sinne kauemmaksi jää.
Sirkka-Liisa teki nopeasti voileipiä ja termosmukillisen makeaa teetä sekä veti paksun villatakin ylleen.
Tytön nähdessään tämä alkoi hermoilla ja piilotti mustelmansa huivilla.
Älä pelkää, kultaseni, Sirkka-Liisa sanoi antaessaan voileivät ja teen. En halua nähdä sinun olevan nälissäsi.
Tyttö vilkaisi häntä kiitollisesti silmillään, nappasi voileivät ja istahti penkille vähän etäämmäs. Hän ahmi ruoan lähes pureskelematta, tähyili lasta ja nielaisi viimeisenkin leivänpalasen makealla teellään. Sitten hän pyyhki muruset ja kiirehti takaisin Sirkka-Liisan luo.
Kiitos, näillä pärjätään iltaseitsemään asti. Sitten meidät haetaan, tyttö kertoi.
Päivä kului, Sirkka-Liisa kurkki ikkunasta lämpömittaria. Pakkasta vain kiristyi.
Viiden aikaan hän täytti purkin hernekeitolla, nappasi ostoskassin, ja suuntasi Prismalle. Ohittaessaan tytön, hän jätti ruoan ja kolikot vilkuttaen salaa silmää, painui hakemaan Vanhanajan meetvurstia ja suolakurkkuja perinteiseen uuteen vuoteen. Hienoa loistopöytää ei budjetti sallinut, mutta nälkään ei tarvinnut nukkua.
Silloin kun hän tuli kaupasta, kerjäläistä ei ollut enää missään. “Varmaan syö jossain suojassa”, arveli vanhus huvittuneena, ja riensi kotiinsa.
Illalla hän leikkasi makkaraa, laittoi lohifileet uuniin ja kattasi pientä juhlapöytää. Jospa joku naapuruston vanhoista tuttavista vaikka pistäytyisi.
Lähenevän illan päätteeksi Sirkka-Liisa kurkisti ikkunasta varmistaakseen, että tyttö oli päässyt pois pakkasesta.
Marketin juhlavaloissa, penkillä, istui tuttu hahmo. Tytön hartiat vapisivat itkun jäljiltä.
Sirkka-Liisa ei malttanut enää kohta juhla alkaa mutta ulkona joku jäätyy. Hän kietaisi villahuivin harteilleen, unohti sisätossut jalkaan ja kipitti alas portaita. Hän pysähtyi tytön viereen, hengähti ja istahti rinnalle.
Ei mulla oo minne mennä, tyttö sanoi hiljaa.
Hänen katseensa tarttui Sirkka-Liisan lempeään silmiin.
Huolehtisitko hänestä? Tyttö ojensi nyytin Sirkka-Liisalle, kääntyi ja alkoi kävellä poispäin.
Vanhukselle valkeni, mitä tämä nuori nainen aikoi. Hän nousi, tavoitti tytön ja käänsi tämän itseensä:
No nyt! Mitä ihmettä sitten meinasit? Tule nyt heti mukaan! hän sanoi napakasti ja osoitti viereistä kerrostaloa, tarttui tyttöä kädestä ja vei mukanaan.
Kotona lämpimässä Sirkka-Liisa avasi nyytin ja laittoi vauvan patterin viereen.
Mikäs sinun nimesi muuten on? hän kysyi. Mutta sitten hän huomasi rintaan riippumaan jääneen nalleriipuksen.
Tyttö huomasi katsetta ja sanoi:
Ei huolta, tämä jäi ainoaksi muistoksi äidistä.
Se riipus Sirkka-Liisa säikähti. Hän muisti tarkkaan, milloin ja kenen rippilahjaksi se aikanaan muutettiin vanhasta rintakorusta.
Tyttö riisui takkiaan ja katsoi kysyvästi:
Voisinko käydä suihkussa?
Luvan saatuaan tyttö katosi kylpyhuoneeseen ja Sirkka-Liisa nieli hermostuneena neljä valeriaanatablettia.
“Voiko olla, että tämä on minun lapsenlapseni? Eihän…” hän mietti.
Hän petasi vauvalle vuoteen ja kutsui tytön syömään.
Aino! hihkaisi hän rohkeasti.
Mistä tiesitte?
Sirkka-Liisa vain heilautti kättään.
Kuulin ehkä, syö sinä nyt vaan.
Epäselvyyksille ei ollut enää tilaa Sirkka-Liisa oli ottanut kotiinsa oman tyttärentyttärensä. Nimi oli juuri sama, jonka kasvattivanhemmat olivat Elsin syntymättömälle tytölle valinneet.
Aino kiitti, tuijotti iloisena ateriaa ja alkoi syödä.
Sirkka-Liisa tarkkaili kasvonpiirteitä.
No Aino-kulta, kerropas nyt, mitä sulle tapahtui?
Aino puhui nopeasti ja takelteli kaikki vain ryöpsähti ulos.
Hänen mukaansa hän eli viiteen ikävuoteen isän ja äidin kanssa poni ja kaikki. Mutta vanhemmat alkoivat riidellä ja erosivat nopeasti. Äiti vei tytön lastenkotiin ja allekirjoitti luovutuspaperit.
Miksi niin kävi, ei Aino koskaan tajunnut. Yhtenä päivänä satuelämästä sysättiin ulos kuin tarpeeton esine. Kaksitoista vuotta lastenkodissa ja aikuisena kämppään, joka paljastui homeisena pian purettavaksi.
Siellä hän tapasi Jaskan, kodittoman putkimiehen. Kun tämä sai tietää Ainon raskaudesta, Jaska vain katosi. Rakennus purettiin, ja Ainoa lupailtiin, mutta huijattiin asuntolassa.
Aino ei osannut vaatia oikeuksiaan, varsinkaan lapsi sylissään.
Niin hän kulki asemilla ja pyysi apua metroasemalla. Siellä hänet huomasi Kimi-Sumu, joka kontrolloi alueen kodittomia.
Kaunis kerjäläisäiti tienaa hyvin, Kimi ajatteli ja järjesti asunnon, kunhan tuotto kelpasi pomolle.
He viettivät yönsä monen muun kanssa kerrostalon kellarissa, jossa oli muitakin teatterikerjäläisiä: osa feikkasi mustelmia, osa raskauden. Näyttelijöistä tuli parhaita tuottoja, mutta Aino ei osannut kerjätä.
Aamut vein heidät omille paikoilleen, illalla rahat kerättiin. Muut selvisivät, mutta viime aikoina Aino ja vauva olivat vaivaksi. Liian vähän rahaa ja vauva piti liikaa ääntä.
Tänään kukaan ei tullut hakemaan tyttöä hän jäi pakkaseen.
Kiitos, ilman teitä en tiedä miten selvittäisiin tästä yöstä, hän nyökkäsi ja haukotteli.
Aino nukahti heti tuolilleen. Sirkka-Liisa herätteli hänet ja järjesti petipaikan niin vauvalla kuin äidillä.
Vanhus istui uuden vuoden aattona pöydän ääressä kuunnellen tasavallan presidentin puhetta, hymyili partaansa. Ei hän päästänyt lapsenlastaan enää pois kyllä, nyt he jäisivät hänen luokseen. Sitten kun aika on oikea, hän kertoisi kaiken. Auttaisi tyttöä jaloilleen, kasvattaisi yhdessä pientä poikaa. Nyt pysyköön rauhassa ja asettukoon taloksi.
Keskiyöllä Sirkka-Liisa kaatoi itselleen snapsin makeaa likööriä. Hän katsoi ulos kadulle, nautti lumihiutaleista ja tuumasi lempeästi: Kiitos vain, Jumala, tästä yllätysonnesta! Heippa vaan, yksinäisyys minullakin on taas perhe.Jossain kaukana jysähti ensimmäinen raketti. Sirkka-Liisa käveli varovasti Ainon huoneen ovelle. Hämärässä huoneessa Aino nukkui kyljellään, käsi pienokaisen ympärillä. Pöydän reunalla nalleriipus kimmelsi uuden vuoden ilotulitusten valossa. Vauva tuhisi tyytyväisenä, poski vasten huopaa.
Sirkka-Liisa jäi hetkeksi seisomaan oviaukkoon. Hänen sydämensä tuntui lämpimältä ja kevyeltä onni, jota hän oli etsinyt kylmistä marketin valoista ja menneistä muistoista, oli nyt tässä, melkein käden ulottuvilla.
Hän käveli ikkunalle, raotti verhoa ja katsoi, miten taivas välkkyi värein. Joka kerta, kun uusi raketti halkoi taivaan, hän toivoi, että Ainon, vauvan ja omatkin koettelemukset voisivat palaa hetkeksi pois. Tilalle tulisi jotakin uutta: hiljainen, lempeä arki, yhdessä jaetut aamiaiset, lasten itkut ja pienet naurut.
Sirkka-Liisa hymyili. Olipa elämä kiertänyt miten tahansa, nyt hänellä oli syy nousta aamulla, keittää teetä ja kattaa pöytään muutakin kuin yksinäisyys. Hän painoi kämmenet yhteen rinnalleen ja kuiskasi kiitoksen sekä menneille että tuleville ajoille.
Kun vuorokauden vaihtuminen kaikui kaukana kaupungilla, Sirkka-Liisan kodissa syttyi uusi alku ja jos joskus vielä joku kaipaisi syliä, talon ovet pysyisivät auki. Koskaan ei ollut liian myöhäistä ottaa joku kotiin ja sydämeen.
Lumihiutaleet tanssivat pimeydessä, mutta sisällä oli lämmintä, ja uuden vuoden ensimmäinen aamu oli jo alkanut.
