Kolmen vuoden vankeuden jälkeen palasin kotikaupunkiini ja sain tietää, että isäni oli kuollut. Nyt isän talossa piti valtaa mun äitipuoleni, Maarit. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että isäni oli kätkenyt kirjeen ja avaimen, jotka voisivat paljastaa syytöksissä minuun tehdyn lavastuksen sekä videon, joka todistaa koko kusetuksen.
Kun saavuin sinne, ensimmäinen mikä iski vastaan oli bussiasemalla leijuva tuoksu pakokaasut, palanut kahvi ja viileän metallin haju. Siinä oli maailman maku, joka jatkaa kulkuaan, vaikka mä olin pysähtynyt. Astelin ulos raudoitetusta portista, kämmenessä läpinäkyvä muovipussi, jossa oli koko omaisuuteni: kaksi flanellipaitaa, rispaantunut Monte Criston kreivi -pokkarikirja ja raskaana lepäävä hiljaisuus kolmen vuoden jälkeen, kun on opetettu uskomaan ettei sanoillasi ole mitään väliä.
Mutta just silloin, kun mun kengänpohja tömähti halkeilevaan asfalttiin, en miettinyt vankilaa, en meteliä, en vääryyttä.
Mä ajattelin vain yhtä ihmistä.
Mun isää.
Joka ilta mä istuin kotona ja rakentelin isän mielikuvan uudestaan aina samassa nahkatuolissa, erkkeri-ikkunan ääressä, katuvalon heijastaessa syviä uurteita hänen kasvoilleen. Mielessäni hän oli aina odottamassa. Aina elossa. Pitämässä kiinni siitä musta, joka oli ennen pidätystä, ennen lööppejä ja sitä, kun maailma päätti, että Elli Nieminen on syyllinen.
Vatsan pohjalla muljahti, mutta ohitin huoltsikan kahvilan toisella puolen katua. En soittanut kenellekään. En vilkaissutkaan integraatio-osoitetta, joka oli viikattu taskun pohjalle.
Mä vain lähdin suoraan kotiin.
Bussi jätti mut kolmen korttelin päähän. Loppumatkan juoksin, keuhkoissa poltteli ja sydän hakkasi rytmiä, joka yritti ottaa ajasta kiinni. Aluksi katu näytti tutulta halki kuluneet jalkakäytävät ja vanhan vaahteran, joka yhä nuokkui kulmassa mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä oudommaksi olo muuttui.
Kuistin kaiteet olivat paikoillaan, mutta lohkeillut valkoinen maali oli vaihtunut upouuteen sinisenharmaaseen pintaan. Isän huolella hoitamat kukkapenkit olivat nyt säntillisiä, mutta niissä kukkivat kasvit, joita en tunnistanut. Entinen tyhjä parkkipaikka oli nyt varattu: kiiltävä sedan ja iso maasturi, molemmat kalliita ja ulkomaisia.
Hidastin askeleeni.
Ja silti nousin rappusille.
Se ovi ennen vähän kulahtanut vaaleansininen, juuri siksi valittu, koska sillä lika ei näy niin helposti. Nyt se oli tummanharmaa ja painava, messinkinen ovisurma kädessä kiiltämässä. Missä ennen oli ruskea, näivettynyt kynnysmatto, oli nyt virheetön kookosmatto kaiverretulla tekstillä:
Koti kullan kallis
Koputin oveen.
En kauniisti.
En varovasti.
Koputin niin kuin tytär, joka on laskenut jokaisen 1 095 päivän. Niin kuin olisin vieläkin kotona.
Ovi aukesi, mutta lämpö, mitä odotin, jäi tulematta.
Mutta Maarit se siinä oli.
Mun äitipuoli.
Hiukset pilkulleen kammatut, silkkipaita rutikuiva terävä katse, joka pyyhkäisi minut kuin ikävän virheen.
Hetken näin, että ehkä voisi tärähtää. Pehmetä. Näyttää edes hitusen yllättyneeltä.
Mutta ei.
Sä et kuulu tänne, hän tokaisi kylmän rauhallisesti.
Missä mun isä on? Mun ääni tuntui vieraalta karhealta, liian suurelta.
Maaritin huulet kiristyivät.
Sitten hän sanoi sen.
Isäsi kuoli viime vuonna.
Sanat jäivät ilmaan epätodellisina.
Hautaan.
Vuosi sitten.
Mun pää ei halunnut uskoa. Ootin selitystä. Ootin törkeää vitsiä, joka kääntyisi nauruksi.
Mutta Maarit ei silmääkään räpäyttänyt.
Tämä on nyt meidän koti. Lähde pois, hän lisäsi lyhyesti.
Käytävä hänen takanaan oli tunnistamaton. Uudet kalusteet. Uudet taulut. Ei jälkeäkään isän saappaista, takista, eikä tutusta puun, kahvin tai öljyvärien tuoksusta.
Isä oli pyyhitty pois.
Ja se pyyhekumi oli Maaritin kädessä.
Haluan nähdä hänet, kuiskasin, epätoivo rutisti kurkkuani. Isän huoneen
Siellä ei ole mitään enää, hän totesi ja vetäisi oven kiinni. Ei paiskannut. Sulki vain. Hitaasti. Lopullisesti.
Lukko napsahti.
Jäin seisomaan niille sijoilleni, pää aivan tyhjänä.
Opin, että mun isää ei enää ole, ja näin hänen olevan portailla vieras.
En edes muista miten mun jalat liikahti. Kävelin vaan. Kunnes jalat paloivat. Kunnes se lause lakkaisi soimasta päässä.
Viimein päädyin ainoaan paikkaan, jossa oli järkeä.
Hautausmaalle.
Korkeat männyt vartioivat hiljaa. Rautaportti narahti avatessa.
Ei kukkia. En tarvinnut niitä. Halusin vain todisteet.
En ehtinyt kävellä pitkälle, kun takaani kysyttiin:
Etsitsä jotakuta?
Vanhahko mies nojasi haravaan ladossa. Katse tarkka, vähän arkaillen.
Mun isä. Tommi Nieminen, sanoin.
Hän tarkasteli minua vaiti ja pudisti hitaasti päätään.
Ei sitä löydy.
Vieläkin vatsaan sattui.
Ei ole täällä.
Hän esittäytyi Harriksi hautausmaan puutarhuriksi. Kertoi tunteneensa isäni.
Sitten hän ojensi minulle kuluneen kirjekuoren.
Hän käski antaa tämän, jos saapuisit.
Sisällä oli kirje. Postikortti. Ja avain.
VARASTO 108 SÄILYTYSLAATIKKO, KONTULA
Kirje oli päivätty kolme kuukautta ennen vapautustani.
Mun isä tiesi.
Kun menin siihen varastoon, näin kokonaisen maailman, jonka isä oli salannut papereita, pöytäkirjoja, todisteita.
Näytöllä vilahti isä: kalpea, laihtunut, mutta määrätietoinen.
Sä et tehnyt tätä, Elli, hän sanoi.
Maarit ja hänen poikansa lavastivat mut. Veivät rahat. Järjestivät todisteet. Käyttivät mun oikeuksia hyväksi.
Isä oli kipeänä. Näki kaiken. Pelkäsi.
Siksi hän kokosi kaiken. Hiljaa.
Ja jätti mulle.
En jaksanut kiistellä heidän kanssa. Käännyin asianajajan puoleen.
Totuus tuli ilmi nopeasti.
Omaisuus jäädytettiin. Syyteet nostettiin. Mun tuomio purettiin.
Sinä päivänä, kun sain vapauttavan päätöksen, en juhlinut.
Suru painoi.
Myöhemmin löysin isän oikean haudan syrjäinen, rauhallinen paikka, jonne Maarit ei voinut puuttua.
Myin talon. Perustin yrityksen uudella nimellä. Perustin pienen säätiön väärin perustein tuomituille.
Koska jotkut eivät vain varasta rahaa.
Ne vievät aikaa.
Ja ainoa tapa voittaa on, ettei kosta.
Vaan rakentaa jotain rehellistä siitä, minkä yritettiin piilottaa.
Mua ei enää unohdettu.
Ja nyt totuus ei lepää maan alla.
Se elää.
Loppu.
