Kolmekymmentä vuotta tein töitä tekstiilitehtaalla, että lapsilla olisi parempi elämä. Seitsemänkymppisilleni he keräsivät rahaa ja lähettivät kukkakorin kotiin kuljetettuna.
Seisoin tyhjässä asunnossa kukkakori kainalossa, kyynel poskella. Jos joku olisi sanonut minulle neljäkymmentä vuotta sitten, että omana seitsemäntenä kymppipäivänäni löydän itseni juuri tästä tilanteesta, olisin pitänyt koko ajatusta surkeana vitsinä. Mutta elämä on omaa laatuaan kuivakka huumoristi eikä se kysele oletko valmis kuulemaan punchlinea.
Tuona torstaiaamuna heräsin kuudelta kuten aina, eihän minulla ollut minnekään kiire. Ihan puhdasta tottumusta kolmekymmentä vuotta nousin aamuhämärissä, että ehdin tekstiilitehtaalle ensimmäiseen vuoroon.
Ompein työvaatteita, esiliinoja ja haalareita. Tampereella oli silloin useitakin tehtaita, ja jokaisessa kumartui nainen ompelukoneen ääreen, neula sormessa, haaveet lasten tulevaisuudessa. Kenellepä muulle se raskas työ olisi ollut?
Oma Vieno-mieheni, rahaa hänkin, oli VR:llä töissä. Yhdessä pidimme kotia pystyssä. En valita oli meillä omamme. Ensin pieni yksiö Hervannassa, sitten vaihdoimme kaksioon Kalevassa.
Kaukolämpö, parveke parkkipaikkanäkymällä. Mutta lapsilla oli aina puhtaat vaatteet, lämmin ruoka pöydässä ja kirjat koululaukussa. Mikko kävi englannin lisätunneilla, Minna osallistui atk-kurssille, vaikka en minä koskaan oikein sisäistänyt mitä se tarkoitti jotain tietokoneita. Vieno otti ylitöitä, minä tienasin iltaisin ompelemalla naapureille verhot ja juhlapuvut.
Ja kannatti se Mikko luki lakimieheksi, pyörittää nyt omaa toimistoaan Helsingissä. Minna perusti markkinointifirman Turkuun, väittää, että some on nykyään se juttu. Olen ylpeä kummastakin, totta kai. Mutta nykyisin ylpeys maistuu vähän samalta kuin tee ilman sokeria muka tuttua, mutta jotain puuttuu.
Vieno lähti kahdeksan vuotta sitten. Sydän petti, nukkui pois nopeasti, hyvästelemättä. Ensimmäisen vuoden lapset soittivat päivittäin. Toisena viikolla. Nyt Mikko pirauttaa sunnuntaisin iltapäivällä jos muistaa.
Minna lähettää tekstareita, lyhyitä kuin sähkeet: Äiti, miten voit? Haleja. Mitä siihen voi vastata? Hyvin, kultaseni. Pitäisikö oikeasti kirjoittaa, että juttelen iltaisin telkkarille? Tai että lauantain ainoa keskustelu käytiin S-marketin kassan kanssa?
Näihin synttäreihin varustauduin viikon etukäteen. Tyhmä sitä on, mutta leivoin sitruunajuustokakun, ohje äidiltäni peritty. Ostin uuden pöytäliinan. Nostin kaapista juhlakaluston, jota käytettiin vain häissä neljä kattamista. Mikko lupasi koettaa ehtiä, Minna kirjoitti katsovansa aikatauluaan.
Aamulla soitti Mikko. Väsyneellä äänellä, kuin olisi valvonut koko viikonlopun. En pääse, äiti oikeudenkäynti siirrettiin tälle päivälle. Mutta viikonloppuna tuun varmasti, jooko?
Tunnin päästä tuli Minnan tekstari. Ei soittoa, vain ripa tekstiviesti: Äiti, seminaari Oulussa, en ehdi nyt, rakastan, viikonloppuna juhlitaan!!! Kolme huutomerkkiä, ikään kuin määrällä voisi korvata läsnäoloa.
Seisoin keittiössä ja katselin neljää lautasta, juustokakkua, uutta pöytäliinaa jossa oli auringonkukkia. Sitten aloin nostella kaiken pois. Lautaset kaappiin, pöytäliina takaisin laatikkoon, kakku liinan alle.
Kolmelta ovikello soi. Postinjakaja, nuori poika, ehkä parikymppinen, sinisessä takissa. Ojensi isoa kukkakoria ruusuja, liljoja, jotain muutakin mitä en tunnistanut. Ja kirjekuori: Rakkain äiti, kaikkea hyvää ja paljon onnea! Mikko ja Minna.
Poika hymyili. Paljon onnea, rouva! Joku välittää teistä kovasti.
Otin korin. Se painoi yllättävän paljon. Laitoin eteisen pikkupöydälle ja suljin oven. Sitten istuin jakkaralle takkien viereen ja möllötin ehkä viisi minuttia, ehkä kaksikymmentä. Kukkien tuoksu oli kuin se olisi yrittänyt tukehduttaa.
Illalla soitti Helvi ainoa naapuri, jonka kanssa enää todella puhun. Seitsemänkymmentäviisi, asuu yksi kerros alempana, yhtä yksin kuin minäkin. Irma, synttärit pitää juhlia, tule teelle. Leivoin omenakakun. Menin ja istuttiin yhdessä keittiössä iltakymmeneen asti. Helvi ei kysellyt lapsista. Se tiesi.
Lauantaina Mikko saapui. Yksin. Ilman vaimoa, ilman lapsia. Kolme tuntia, josta tunnin puhui parvekkeella puhelimeen. Jätti eteisen kaapille kirjekuoren, siellä sisällä seteleitä sataviisikymmentä euroa. Minna perui tulon viime hetkellä: Tuli este, äiti, jouluna nähdään varmasti!
Ja silloin, yhtäkkiä tajusin jotain. Ei se, ettei lapseni rakastaisi minua. Rakastavat omalla tavallaan, tilastollisesti, kalenterin väleissä, oikeudenkäyntien ja seminaarien lomassa. Rakastavat vähän kuin minä rakastin ompelua: rehellisesti, mutta aina kelloa vilkuillen. Kolmekymmentä vuotta tein heidän vuoksi kaikkeni ja olin ylpeä, etteivät heidän tarvitse tehdä näin. Mutta kukaan ei kertonut, että kaupan päälle saan yksinäisen asunnon.
Syötiin juustokakku Helvin kanssa. Kukat kukoistivat viikon, sitten lakastuivat. Mikon kirjekuoren työntelin siihen laatikkoon, missä Vieno säilytti VR:n papereita.
Eilen ostin itselleni matkalipun Kuusamoon. Bussimatka, kaksi yötä, senioriryhmä. Helvi lähtee mukaan. Kun kerroin Minnalle puhelimessa, hän hämmästyi: Äiti, ai sinä reissaat nykyään?
Seitsemänkymmentävuotiaasta alkaen, kulta. Vastasin.
Luuriin tuli kolmen sekunnin hiljaisuus. Sitten Minna mutisi: Kiva, äiti, ja vaihtoi puheenaihetta. Mutta se kolmen sekunnin tauko painoi enemmän kuin kaikki huutomerkit hänen viesteissään. Ja uskon, että joskus Minna vielä ymmärtää. Ehkä sitten, kun hänelläkin on kuusikymmentä ja tyhjä tuoli keittiön pöydän ääressä. Mutta en aio jäädä odottamaan.
Minulla on seitsemänkymmentä vuotta mittarissa, terävät jalat, bussilippu taskussa ja naapuri, joka leipoo maailman parasta omenakakkua. Vieno olisi tuumannut: Irma, älä nurise, lähde jo! Joten lähden.
