Kolme vuotta remonttia ilman vieraita

Kolme vuotta remonttia ilman vieraita

Sini laski kahvikupin ikkunalaudalle ja kuuli, kuinka Lauri pysähtyi eteisessä. Sen tuntee selkäytimessään, vaikka seisoisit ihan vaan katse ulos, kuin miettien, olisiko Alvar Aalto tähän nyt ylpeä vai pähkäilisikö vähän lisää.

Saitko laitettua kupin ikkunalaudalle, Lauri sanoi lopulta. Ei kysynyt. Totesi.

Joo, Lauri. Laitoin kupin ikkunalaudalle.

Siinähän on lakattu pinta. Kuuma jättää jäljen.

Tiedän.

Miksi sitten?

Sini kääntyi. Laurilla ikää 48, ja juuri sen verran häneltä näyttikin. Ei enempää, muttei yhtään vähempääkään. Siinä hän seisoi keittiön ovella harmaa kotipaita päällä, vatupassi kädessä. Toiset kantaa puhelinta, Lauri kulkee vatupassin kanssa oli sitten lauantai tai helluntai.

Koska ei sitä oikein muualle saa, Sini vastasi. Pöytä on muovin alla. Toinen tuoli seisoo jalat kohti kattoa. Eteisen lattia ei ole kuivunut pohjamaalauksesta. Juon teetäni ikkunan ääressä ja olen juonut jo kolmatta vuotta.

Lauri katsoi kuppia. Sitten Siniä. Sitten taas kuppia.

Laitan aluslautasen.

Älä vaivaudu.

Mutta siihen jää jälki.

Jääköön.

Lauri siristi silmiään. Juuri sillä tavalla hän katsoo, kun ei tiedä onko Sini tosissaan vai vitsaileeko. Eipä tainnut itsekään aina tietää.

Sini, miten tämä nyt

Se on siinä, Sini sanoi hiljaa. Sano siinä painavampi kuin viiden kilon kivi avannossa. Se on tässä, Lauri.

Lauri ei heti tajunnut. Kysyi uudestaan:

Mikä tässä?

Minä pakkaan tavarani.

Tauko venyi pitkäksi. Jossain ulkona auto tööttäsi ja jatkoi matkaa. Lauri laski vatupassin alas.

Vai ikkunalaudan takia?

Ei, ei ikkunalaudan takia.

Sini hörppäsi teensä loppuun ja asetti kupin takaisin samaiselle lakatulle pinnalle. Teki sen korostetun päättäväisesti, ilman katumusta.

Hän oli 45. Hän työskenteli pienessä tilitoimistossa, luki ennen nukahtamista ja kasvatti työpöydällään pientä kaktusta nimeltä Elmeri. Eikä hän ollut kutsunut ystäviä kotiin niin pitkään aikaan, ettei edes muistanut koska viimeksi. Tarkemmin ajatellen: kolme vuotta.

Hän asteli makuuhuoneeseen.

Kolme vuotta sitten, kun tämä kaksio viidennessä kerroksessa rauhallisella helsinkiläisellä pikkukadulla ostettiin, Sini oli oikeasti onnellinen. Niin onnellinen, että sen tunsi varpaissakin. Muisti elävästi, miten he Laurin kanssa seisoivat entisissä tapeteissa ja maalatuissa laattalattioissa, ja Sini katsoi ikkunasta syksyn koivuihin ja ajatteli: nyt se on tässä. Meidän koti.

Lauri oli silloin ihan erilainen. Tai ainakin siltä tuo tuntui. Kulki mittanauhan kanssa, kirjasi mittatuloksia vihkoon, ja silmissä palo se sama palo johon Sini kilpistyy. Palo ihmisessä, joka on varma mitä haluaa ja osaa tehdä sen omin käsin.

Katso, Sini, Lauri levitti ruutuvihkonsa auki tähän tulee avokeittiö, olohuone avaraksi, ja tänne hyllyt lattiasta kattoon. Näetkö? Ja valot laitetaan spoteilla dimmereineen, säädetään tunnelmaa sitten fiiliksen mukaan.

Kaunista, Sini sanoi. Ja tarkoitti sitä.

Tehdään kaikki itse rauhassa, kunnolla. Kerta riittää, pysyy vuosikymmeniä.

Olisi pitänyt kuunnella se kerta riittää tarkemmin silloin. Siinä oli enemmän kuin pelkkä halu säästää urakoitsijakustannuksissa.

Ensimmäiset puoli vuotta muistutti tutkimusmatkaa. Remontti oli osa arkea. Sini keitteli ruokaa retkiliedellä, koska kaasua ei ollut vielä kytketty. Nukuttiin patjalla lattialla, kun sänky ei mahtunut mihinkään. Syötiin kertakäyttölautasilta, kun tiskipaikka puuttui. Ei se käynyt hermoille, päinvastoin se oli vähän romanttista kaupan päälle. Silloin.

Mutta sitten joku alkoi muuttua. Hitaasti, kuin savimaa talon alla vääntyisi.

Lauri remppasi joka viikonloppu usein myös viikolla, jos sai vapaata. Hän oli rakennusmestari, tiesi enemmän materiaaleista ja työtekniikoista kuin moni palkattu ammattilainen. Se oli hyvä. Siinä ei ollut ongelmaa.

Ongelma oli se, että Lauri ei osannut lopettaa.

Alkuun Sini ei tajunnut. Ensimmäisen kerran jokin naksahti noin kahdeksan kuukautta rempan alkamisen jälkeen, kun Sini istui kahvilla ystävänsä Katjan kanssa ja tämä kysyi:

No, joko pian kutsut mut syömään teille sitä sun kuuluisaa lohikeittoa?

Kohta, Sini vastasi. Lauri sanoi, että jouluun mennessä varmasti valmista.

Joulu meni vesivahdin tavoin: remontissa. Olohuoneessa pölyttivät kipsilevyt, keittiö oli melkein valmis. Melkein.

Lauri, ensi vuonna sitten pidetään oikeat juhlat, Sini sanoi kaataessaan kuohuvaa.

Tietysti, Lauri vastasi. Kunhan olohuoneen plafondi, parketti, ja kaikki on kunnossa.

Olohuoneen katto valmistui maaliskuussa. Siinä vaiheessa löytyi uusi vika: kylppärin putket oli joku 60-luvulla laittanut väärin, Lauri ei kestänyt. Sitten tuli parvekkeen vuoro asennusvaahto oli laskeutunut ja karmiin jäi kolmen millin rako. Lauri etsi sen mittatikulla.

Sini vielä vitsaili. Meillä taistellaan kolmen millin sodassa. Katja nauroi. Sini nauroi mukana. Ehkä se silloin vielä huvitti.

Olohuoneen parketti vedettiin toukokuussa, kun ikkunat saattoi pitää auki. Sini kantoi laminaattipaketteja, ojenteli poria, pölytti imurilla. Lauri jatkoi kuin kirurgi nyrväsi joka rivin mittaan, mittasi laserviivalla. Parit laudat nousi ja laski samaan paikkaan, kun väli oli väärä.

Eihän tätä kukaan huomaa! Sini kerran naljaili.

Minä huomaan, Lauri sanoi päätään nostamatta.

Tuo vastaus jäi. Ei satuttanut, mutta pysäytti. Sini pysähtyi rätti kädessä tummaan, outoon aavistukseen. Jotain tärkeää puuttui, muttei vielä tiennyt mitä.

Kesäkuussa se parketti vihdoin oli valmis. Oikeasti kaunis vaalea tammi, siisti kuin Lapin tunturit keväällä. Sini kuljetti kämmenen pintaa myöten:

Hieno.

Vielä lakka päällä, Lauri sanoi. Saksalaista laatua, naarmun kestävää.

Milloin?

Ensi viikolla.

Ensi viikolla löytyi: jalka­listassa oli puolimillin irvistys. Lakka jäädä odottamaan.

Siinä kesässä Sini tajusi jotain. Istui Katjan kanssa terassilla, jääteet kädessä, ja kuuli itsensä vastaavan:

Kohta, ja vaikeni.

Onko jotain tapahtunut?

Ei mitään ihmeempää. Mutta Kuule Katja, tuntuu kuin Lauri ei haluaisi koskaan saada valmista.

Ne kaikki venyttää, Katja naurahti.

Ei, kun tämä ei venytä. Tämä ei halua saada valmista. Niin kauan kuin remppa on kesken, sillä on syy olla kutsumatta ketään, olla laittamatta huonekaluja, olla olematta kotona. Me ollaan välitilassa.

Katja jäi hiljaiseksi.

Oletko puhunut tästä?

Yritän. Lauri sanoo aina, että kohta valmista ja sitten kaikki on täydellistä.

Mutta haluatko täydellistä?

Sini mietti:

Haluan kotiin. Pelkkään kotiin.

Kotona Lauri pyöritteli jälleen uusia maalilastuja. Koko keittiön pöytä valkoisen väriliuskoja. Kaikki valkoisia, mutta jokainen eri vivahteella.

Tässä, Lauri osoitti laattaa, tämä on lämmin valkoinen, tämä viileä, tämä hitusen sinertävä. Erot on pieniä, mutta luonnonvalossa kriittisiä. Minä kallistuin tähän sävyyn.

Sini katsoi näki vain valkoista.

Ihan sama, Lauri.

Lauri katsoi häntä kuin Sini olisi ehdottanut saunomista ilman kiuasta.

Miten muka ihan sama? Tästä tulee meidän koti!

Niin. Ihmisten koti, ei laboratorionäyte. Eivät ihmiset erota seinän valkoisen vivahteita.

Erottavat, vain eivät tiedosta.

Valitse itse, Sini huokaisi. Minulle riittää.

Ja Lauri valitsi. Aina hän valitsi.

Vähitellen Sini huomasi, kuinka oma vaikutus katosi. Ensin se tuntui helpottavalta eipä tarvinnut ottaa vastuuta. Sitten huomasi, ettei kukaan enää edes kysynyt. Eikä ollut tarvettakaan. Jos Sini ehdotti laattaa, Lauri selitti, kuinka toisen tekstuuri on kestävämpi. Jos Sini ehdotti sohvaa, Lauri esitteli 3D-mallinnusta sovelluksestaan, miksi ehdotus rikkoisi tilaratkaisut. Jos Sini sanoi minä tykkään, Lauri vastasi: Mutta järkevämpi on näin.

Sini lopetti tykkäämisen ilmaisemisen. Mitäpä siitä.

Toisen vuoden syksyllä Laurin vanha kaveri, Jussi, tulossa Savonlinnasta yökylään. Soitti hyvissä ajoin. Sini innostui oikein osti juustoa, teki salaattia, kaivoi parhaat astiat kaapista. Lauri ilmoitti, ettei Jussi voi yöpyä, koska makuuhuoneessa on remonttihommat kesken.

Makuuhuoneessa ei ollut mitään käynnissä. Siellä oli valmis sänky ja siisti vaatekaappi. Sini tiesi.

Lauri, Sini kysyi varovasti, mitä oikein remontoit siellä?

Lauri mietti.

Lattia pitää uusia. Kuka nyt sillä hajulla haluaa nukkua?

Minkä hajun?

Sini, ei ihmiselle sovi näyttää keskeneräistä asuntoa.

Millä lailla keskeneräistä?

Ei valmista.

Sini tunsi, kuinka lattian alla maa vähän vajosi. Ei kuvainnollisesti. Oikeasti. Hän tajusi: Lauria hävetti. Hävetti asuntonsa, jonka laittoi, jota teki koska se ei vastannut hänen mielikuvaansa. Sitä mielikuvaa varten hän valehteli vanhalle ystävälleen.

Selvä, Sini sanoi. Ei muuta.

Jussi tuli, istui kolme tuntia keittiössä, joi teetä, kävi Laurin kanssa ravintolassa. Yöksi hotelliin. Sini söi valmistamansa illallisen yksin.

Sinä yönä Sini katsoi kattoa, johon Lauri oli vetänyt virheettömän maalin ei yhtään saumaa, ei yhtään täplää. Täydellinen katto täydellisen sängyn yllä. Täydellisessä huoneessa, jossa vieraita ei ollut ollut kahteen vuoteen.

Talvella kakkosvuonna Sinin äiti sairastui flunssaan, ei vaarallisesti, mutta asui yksin, Sini kulki kahdesti viikossa toiselle puolelle kaupunkia hoitamaan. Joskus jäi yökylään. Lauri ei väittänyt vastaan. Hän samalla maalasi parvekkeen rakenteita sisäpuolelta, kahdella eri maalikerroksella, tarkkaan ohjeiden mukaan.

Eräänä iltana Sini tuli äidiltään aiemmin ja löysi Laurin eteisen lattialta suurennuslasi kädessä. Tutki jalkalistan liitosta.

Mikä hätänä? Sini kysyi.

Tässä on rako.

Sini ei kysynyt, kuinka suuri. Hän tiesi jo, ettei ollut järkeä kysyä. Lauri selittäisi millin tarkkuudella.

Söitkö tänään mitään?

Tauko.

En muista.

Aamulla?

Ehkä jotakin.

Sini meni keittiöön, keitti makaronia ja paistoi kanamunan. Lauri tuli kun ruoka oli valmista. Istui alas.

Kiitos.

Ole hyvä.

Hiljaisuudessa söivät. Ulkona lunta. Pöydällä katalogi kaappien vetimistä, sama jonka olivat toki vuoden päivät puhuneet valitsevansa.

Lauri, Sini sanoi.

Mmm?

Kerro minulle jotain. Mutta ei remontista.

Lauri nosti katseensa. Kuin olisit pyytänyt ruotsiksi.

Mitä?

Ihan mitä tahansa. Miten päivä meni. Mitä ajattelit. Mikä nauratti tai harmitti. Ihan mitä vaan, muttei raoista ja materiaaleista.

Lauri katsoi sekunteja, mietti aidosti.

Tänään työmaalla yksi kaato lattiavalun ilman raudoitusta. Jouduin laittamaan ulos.

Työjuttuja, Lauri.

No niin onkin.

Eikä muuta?

Lauri painoi kunnolla aivotyöskentelyyn. Koitti keksiä jotain muuta kuin rakennusjuttuja. Ei tullut mitään.

En tiedä, hän sanoi. Ei varmaan muuta.

Illalla Sini makasi pimeässä ja mietti: koska siitä tuli näin? Mistä vaiheesta elävästä ihmisestä tuli funktioiden summa? Oliko Lauri aina ollut näin, eikä Sini vain huomannut? Ei. Hän muisti sen Laurin, joka ajoi Kainuuseen vanhalla Mazda 323:llaan ja kertoi tähdistä. Osasi kaikki, näytti että tuossa on Kassiopeia, tuossa on Otava, nuo tuolla Pleiadit, näetkö. Sini näki.

Missä Pleiadit nyt?

Kolmantena vuotena Sini lakkasi lupailemasta ystävilleen, että remppa on kohta ohi. Koska se ei ollut. Remppa loppui ja alkoi taas. Lauri löysi uuden virheen: kylppärin laatta ei ollut tarpeeksi kulutuksenkestävä, maalivalinta kuivui väärään sävyyn, ovenkahva oli sopiva, mutta sarana narisi pakkasella. Jokainen puute toi uuden kierroksen.

Sini osti itselleen pienen yöpöytälampun. Kangasvarjostin, simppeli. Kun Lauri illalla tuli kotiin ja näki lampun:

Mistä tuo?

Ostin.

Miksi? Suunniteltiinhan me ne upotetut spotit.

Haluan lukea ennen nukkumaanmenoa.

Spotit on paremmat.

Koska?

Ei vastausta.

Juuri niin, Lauri. Spotit sitten joskus. Mutta minä haluan lukea nyt.

Lamppu seisoi viikon. Sitten Lauri toi kellarista oman led-valaisimensa, metallikupuinen. Tämä on parempi valon kannalta. Sinin lamppu siirtyi nurkkaan, sitten hyllylle, sitten kellariin maskin viereen. Sini haki sen takaisin yöpöydälle. Lauri siirsi hyllylle. Sini palautti.

Hiljaa. Molemmat.

Lamppu seisoi yöpöydällä. Pieni voitto, pieni tragedia. Sillä tavallinen koti ja tavallinen parisuhde ei tee yhdestä lampusta voittoa eikä turmiota se on vain lamppu.

Keväällä, huhtikuussa, Sini kirjoitti Katjalle: Haluaisitko lähteä johonkin? Johonkin kylpylähotelliin muutamaksi päiväksi. Ilman miehiä.

Katja vastasi heti: Haluaisin! Milloin lähdetään?

Toukokuu, neljä päivää maaseutukylpylässä. Sini otti vapaata. Lauri ihmetteli, muttei vastustanut. Olihan hänellä itsellään menossa uusi saniteettikalustehässäkkä, joka vei kaiken huomion.

Kylpylässä Sinin pieni huone oli pelkistetty kulunut peite, puiset kalusteet, ikkuna jonka läpi veti metsän haju. Kaikki oli vähän kulunutta, vähän epätäydellistä naarmuja, kremppoja. Sini huomasi heti, että täällä kaikki oli hyvin. Niin hyvin, että ensimmäisenä iltana lysähti kukalliselle peitolle, katsoi kattolamppua jossa pientä murtumaa, ja itki.

Katja oli viereisessä sängyssä hiljaa. Ei kysynyt mitään. Oli vain siinä.

Mä asun museossa, Katja, Sini sanoi joskus yöllä katsellen kattorakoja. Kauniissa, täydellisessä, kuolleessa museossa.

Katja mietti hetken.

Oletko sanonut hänelle?

Olen.

Ja?

Lauri sanoo aina, että kohta helpottaa, kun vielä vähän tehdään.

Terapeutti?

Ei. Laurin mielestä terapeutti on vain tosiongelmaisille. Hänellä on kuulemma vain remontti.

Tuulenvire tuo ikkunasta metsän tuoksua. Sini tiesi tässä se on, mitä kaipasin. Rikkinäinen lamppu, vanha peitto, kaikki hankittu summassa. Elämää.

Neljä päivää myöhemmin kotiin. Kotona tuoksuu kuivuva maali. Lauri vasta ovella, kertoo rakentaneensa pesuhuoneeseen täydellisen niche-hyllyn. Sini riisuu kengät, katsoo hyllyä.

Hyvä.

Huomasitko? Nyt molemmat puolet aivan symmetriset. Ennen oikea oli puolitoista senttiä leveämpi.

Näen.

Viikko menikin miettiessä, miten teen tuon ilman laattavaurioita. Mutta ratkaisin.

Hienoa.

Sini vaihtaa vaatteet. Kellistyy sänkyyn. Katsoo kattoa. Täydellinen.

Kesäkuussa käydään keskustelu, jonka Sini muistaa sanasta sanaan. Sunnuntai, ilta, kahdeksan pintaan. Lauri remppaa komeroa. Sini tekee iltapalaa eikä kuulu Laurin askeleita. Kaksikymmentä minuuttia ei Lauria. Neljäkymmentä vieläkin komerossa. Sini koputtaa oveen.

Sapuska jäähtyy.

Viisi minuuttia.

Viisi minuuttia muuttuu tunniksi. Sini syö yksin. Siivoaa. Pesee tiskit. Lauri tulee puoli yhdeltätoista. Näkee tyhjän pöydän.

Oho, taisin kadottaa ajan tajun.

Tiedän.

Lämpis vielä?

Lämmitä ite.

Sini menee makuuhuoneeseen. Lukee. Tai esittää. Kun Lauri tulee:

Lauri, oletko sä onnellinen?

Pitkä tauko.

Niin kai joo.

Ihan varma?

Mitä tämä on olevinaan?

Ihan normaalia utelua.

Lauri käy viereen. On hiljaa. Sitten:

Saan komeron valmiiksi, seuraavaksi otan parvekkeen. Sitten tämä asunto on kuin valmis.

Sini sulkee kirjan.

Tiedätkö, että vastasit juuri kysymykseeni?

Miten?

Kysyin oletko onnellinen, ja aloit puhua parvekkeesta.

Lauri jäi hiljaiseksi.

Hyvää yötä, Sini sanoi.

Hyvää yötä.

Lamppu jäi päälle. Sini katsoi kattoa ja mietti, että jossain toisessa elämässä heillä olisi kai ollut keskustelu. Ei väliä mistä. Siskon kampaamokäynnistä, uudesta ravintolasta. Yleensäkin jotain. Tässä elämässä oli täydellinen hiljaisuus. Niin täydellinen kuin katto.

Aamulla Sini muisti tuon keskustelun, kun laski kupin ikkunalaudalle. Tiesi, että se on tässä oli ollut siinä jo pitkään. Kahvikuppi vain toi sen ulos.

Sini pakkasi tavarat huolellisesti ilman kyyneliä. Vain oman. Pari kirjaa. Meikit, vaatteet, kangasvarjostiminen lamppu. Passi, dokumentit, laturi. Pikkuinen kaktus Elmeri, jonka toi konttorilta puoli vuotta sitten koska kotona ei ollut yhtään elävää kasvia. Lauri ei vastustanut kaktusta. Kaktus ei jättänyt jälkiä.

Lauri seisoi makuuhuoneen ovella, katsoi kuinka Sini taitteli laukkuun.

Sini.

No.

Puhutaanko?

Mistä?

No, kun pakkaat tavaroita.

Niin.

Onko tämä kupin takia?

Lauri, ihan oikeasti. Sä tiedät kyllä.

En tiedä. Ihan oikeasti.

Sini pysähtyi. Katsoi Lauria. Hän seisoi siinä, pitkä ja totinen, ilman vatupassia, vain itsenään ja näytti aidosti hämmentyneeltä. Sini ei ollut pitkään aikaan nähnyt Lauria hämmentyneenä.

Lauri, Sini sanoi. Ollaan asuttu täällä kolme vuotta.

Niin.

Meillä ei ole ollut ainuttakaan kunnollista iltaa ystävien kanssa. Kolmeen vuoteen.

Koska tämä ei ole vielä

Koska tämä ei ole valmis, niin. Mutta se ei ikinä tule olemaan valmis. Ymmärrätkö?

Lauri oli hiljaa.

Sä aina löydät jotain uutta korjattavaa. Ja se ei ole huono asia sinänsä. Mutta mä en pysty elämään tässä. Mä olen väsynyt tähän rakennustyömaahan.

Tämä on kohta

Ei ole kohta. Ymmärrätkö? Tämä ei ole siitä kiinni, että jaksaisi vielä vähän. Tämä on siitä kiinni, että mä olen ollut kolme vuotta vieraana omassa kodissani. Aina varon, etten naarmuta mitään. Laitan kupit alustoille. Piilotan lampun. En kutsu ystäviä, koska sua hävettää keskeneräinen remontti. Mä

Sini nielaisi, jatkoi hetken päästä:

Mä haluan elää. Sellaisessa kodissa, jossa on kolhuja lattioissa ja kahvitahra ikkunalaudalla. Jossa on vieraita sunnuntaisin. Jossa sun vanha takki roikkuu tuolilla miten sattuu. Kaikkea, mikä tekee kodista oikean. Ja tähän meille ei tullut kotia.

Lauri oli pitkään hiljaa. Sitten tyynellä äänellä:

Mihin aiot mennä?

Äidille nyt ainakin.

Kauanko?

En tiedä.

Sini sulki laukun. Otti Elmerin. Kulki Laurin ohi eteiseen, veti takin niskaan, puki lenkkarit varoen katsomasta liian täydellistä parkettia.

Sini, Lauri sanoi.

Mitä?

Mä En tiennyt, että tää on näin.

Tiesit, Sini sanoi. Et vaan ajatellut.

Ovi meni pehmeästi kiinni. Ihanan jämptisti, kuten Laurin kodissa kaikki muukin.

Lauri jäi.

Hän seisoi eteisessä hetken, asteli olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Sitä sohvaa hän valitsi kolme kuukautta. Kangas oli kestävä, keräämätön. Hän istui hienolla sohvalla täydellisessä olohuoneessa ja katseli ympärilleen.

Asunto oli kaunis. Oikeasti kaunis. Seinät lämmin valkoinen kuten pitää, parketti ilman sävyeroja, katto saumaton, hyllyt mittatarkasti, valot juuri kohdillaan. Parvekkeen ovi ilman rakoja. Kylppärin laatat priimaa.

Lauri katsoi tätä kaikkea ja tunsi jotain outoa. Ei ylpeyttä. Lähinnä kuin etovaa oloa mutta suoliston yläpuolella.

Kirjahyllyssä olivat vielä muutama Sinin kirja. Hän katsoi niitä. Koitti muistaa, milloin viimeksi näki Sinin lukevan illalla oikeasti ei vain sängyssä piilossa, vaan muuten.

Nousi jaloilleen. Meni keittiöön. Kuppi oli yhä ikkunalaudalla. Kaksi kuumaa, nyt kylmää. Hän pesi kupin huolella ja laski telineeseen.

Makuuuhuoneeseen, sängylle, suoraan vaatteet päällä. Katsoi kattoa.

Täydellinen katto.

Tunnit meni kuin Lapin yöt. Kun nousi, meni varastoon. Siellä siististi kaikki maalipurkit, maalarinteipit, pohjamaalit, työkalut. Löysi pienen laattamallin, jonka oli joskus vertaillut työmaalla. Pyöritti käsissä. Laittoi takaisin.

Varastossa ei ollut mitään ylimääräistä. Paitsi Lauri.

Illalla Lauri lämmitti jotakin jääkaapista, ei maistunut pesi lautasen. Asunnossa oli niin hiljaista, että korvissa soi. Aiemmin aina jotakin rapisi, porasi, lorisi, tuoksui maalille. Nyt ei mitään. Täydellinen hiljaisuus täydellisessä kodissa.

Yritti katsoa telkkaria. Parikymmentä minuuttia, sulki pois. Sitten katsoi pitkään Sinin nimeä puhelimessa. Ei soittanut. Mietteli.

Ei miettinyt, kuinka Sinin saisi palaamaan. Mietti mitä Sini sanoi. Vieraista, lampusta. Että oli ollut vieraana omassa kodissaan kolme vuotta. Se kolahti.

Mietti Jussia. Valehteli, jotta kaveri ei näkisi keskeneräistä. Miksi? Ei tiennyt itsekään. Kämppä oli ollut valmis jo yli vuoden.

Piti tehdä täydellinen koti. Ja teki, ja teki muttei koskaan tullut valmiiksi. Koska täysi täydellisyys on kuin horisontti. Se ei lähesty, vaikka kävelee.

Sini tajusi sen. Lauri ei.

Tai sitten ei halunnut tajuta.

Kiersi asunnon valot päällä, jäi olohuoneeseen. Kaikki tarkasti kohdillaan kirjat järjestetty korkeuden mukaan, koristeet tasaisin välein. Hänen periaatteensa jokaisella esineellä paikka ja funktio.

Jossain hyllyllä oli pieni lasinen sydän hassu, hieman vinossa, Sinin ostama joskus jostain torilta. Lauri oli silloin mutissut että pölynkerääjä, mutta Sini sanonut: Minä tykkään siitä. Lauri ei kommentoinut. Sydän jäi. Pieni myönnytys, jota ei ollut vaivan arvoista kyseenalaistaa.

Otti sen käteensä. Lasia. Lämmin. Tai ehkä kuvitteli.

Kolme päivää Lauri mietti. Kuljeskeli asunnossa, ei tehnyt mitään, söi mitä sattui. Töissä teki virheitä, korjasi. Kaveri kysyi: Kaikki ok, Lare? Hän vastasi: Onhan tää.

Neljännen päivän iltana lähetti viestin.

Sini, jaksaisitko puhua?

Vastaus tunnin päästä: Voin.

Soitti. Sini vastasi toisella hälytyksellä.

Terve, Lauri sanoi.

Moi.

Miten menee?

Ihan hyvin. Äidillä kaikki ok.

Tauko. Sini kuulosti rauhalliselta. Ei tullut heti asiaan. Lauri ei osannut aloittaa. Sini on aina ollut parempi.

Sini, mä mietin näitä asioita

Niin arvelinkin.

Sä varmaan tiedät mitä aion sanoa?

Suunnilleen.

Sini, tajusin, että olen että mä oon onnistunut menettämään jotain tärkeää. Tai siis, en menettänyt vaan Valitsin väärin.

Hiljaisuus.

Puhuit vieraista. Lamppusta. Mä muistan ja ymmärrän. En ymmärtänyt silloin. Tai en suostunut ymmärtämään.

Miksi sä sanot tämän?

Koska haluan, että tuut takaisin.

Pitkä tauko.

Lauri

En mä tarkoita heti nyt. Mä vaan sanon tämän rehellisesti. Haluan, että tuut takaisin. Ja haluan yrittää eri tavalla. En tiedä onnistunko. Mutta haluan yrittää.

Sini oli hiljaa pitkään. Kuului kuinka siirteli jotakin. Ehkä kuppia paikasta toiseen.

Ymmärrätkö, ettei vaan yritetään uudelleen riitä? Sini kysyi lopulta.

Ymmärrän.

Tiedätkö, etten voi tulla takaisin entisenä?

Ymmärrän.

Ehkä et täysin. Ei pahalla, mutta sä oot nyt peloissasi ja sanot oikeita asioita. Ei tätä voi vain päättää kuten naulan lyömistä.

Ei voi, tiedän.

Mitä sitten ehdotat konkreettisesti?

Tauko.

Ehdotan, että tavataan ja puhutaan kasvotusten. Ei puhelimessa.

Selvä, Sini sanoi hetken päästä. Tavataan.

Tapaaminen järjestyi kahvilassa, puolueettomalla maaperällä. Kahvila oli ihan tavallinen, tuolit vähän narisivat ja menulista oli liitutaululla. Sini tuli tutussa beessissä takissaan, vähän väsyneen oloisena mutta rauhallisena.

Tilasivat kahvit. Lauri katsoi Siniä ja huomasi, ettei ollut pitkään aikaan katsonut niin ilman sivujuonteita vinosta saumasta.

Miten äiti voi?

Paremmin. Osteli taas uusia kukkia, istutti taimet ikkunalle. Oli onnellinen, että sain olla seurana.

Kiva.

Tauko.

Lauri, Sini lopulta sanoi. Ymmärrä yksi juttu. Kyse ei ole rempasta. Eikä siitä, että haluat tehdä laatua. Se on hyvä juttu. Kyse on siitä, että vaihdoit tavoitteen. Koti on väline elämiseen. Sulla siitä tuli päämäärä.

Niin, Lauri myönsi.

Hyvä että hyväksyt. Mutta ymmärrätkö oikeasti?

Ymmärrän.

Mistä minä tiedän?

Lauri pyöritteli kahvikuppiaan.

Et mistään, hän sanoi rehellisesti. En minäkään tiedä, miten paljon voin muuttua. Mutta tiedän, ettei näin enää toimi. Kun lähdit, tää asunto jäi pelkäksi laatikoksi.

Sini katsoi ikkunasta tihkusateeseen. Ulkona ohikulkijoita, sateen piiskaamia tulppaaneja marketin edessä.

Voidaan kokeilla, Sini sanoi lopulta. Mutta ehdolla.

Sano vaan.

Ensimmäinen: kuukauteen ei mitään remonttia. Ei nauloja, ei katalogeja. Asutaan.

Okei.

Toinen: ensi sunnuntaina kutsutaan Katja, Jussi jos ehtii, me pidetään illallinen. Tässä asunnossa, tällaisena.

Lauri nyökkäsi.

Kolmas: jos taas teen pikkukolhusta katastrofin, sanot siitä heti. Ja sä kuuntelet.

Okei.

Tajuatko oikeasti että tämä on vaikeaa?

Tiedän, Lauri sanoi. Vaikeaa minullekin. Mutta yritän.

Sini katsoi tarkkaan:

No hyvä on.

He kulkivat kotiin kävellen, vaikka sade. Molemmat lähellä, ei käsi kädessä, mutta vieretysten. Sini kantoi Elmeriä takin taskussa, Lauri tämän laukkua. Kotitalon edessä Sini pysähtyi.

Kaunis talo, Sini totesi.

On, myönsi Lauri.

Hissi, viidenteen. Lauri avasi oven. Sini asteli olohuoneeseen ja asetti Elmerin ikkunalaudalle suoraan, ilman alustaa.

Lauri katsoi kaktusta lakatulla pinnalla.

Ei sanonut mitään.

Sini meni keittiöön. Veden kohina, kahvinkeitin naksuu.

Lauri istahti olohuoneessa sohvalle. Katsoi hyllyjä. Lasisydän oli jäänyt sijoilleen, ei suoralla linjalla, vähän vinossa.

Ei siirtänyt.

Sunnuntaina kutsuivat Katjan. Katja nauroi puhelun aikana niin, että kuuli ilon. Jussi ei päässyt, lupasi ensi kerraksi. Katjan puoliso toi viiniä, Katja toi pullaa. Sini keitti lohikeiton, jonka lupasi aikoinaan.

Pöytä olohuoneeseen. Lauri asetellessaan huomasi taas, etteivät lautaset ole kohdallaan. Siirsi yhtä sitten pysähtyi. Annetaan olla.

Pöydässä oli puheensorinaa, vähän ahdasta. Katja törmäsi kyynärpäällään viinilasiin, punaviini levisi liinalle. Kaikki huudahti, Lauria muljahti sisällä. Katsoi Siniä.

Sini katsoi rauhallisesti. Ei pelokkaasti. Vain katsoi.

Lauri nappasi lautasliinan, imi tahraa. Sanoi:

Ei se mitään.

Katja huokaisi helpotuksesta. Sini hymyili pikkuisen.

Illanistujaisten jälkeen istuttiin pitkään, juteltiin kaikkea. Kun vieraat lähtivät, oli jo myöhä. Sini tiskasi, Lauri kuivasi. Hiljaista, mutta erilaista kuin aiemmin.

Ehkä tahrakin lähtee pesussa, Lauri mainitsi.

Ehkä ei, Sini sanoi.

No, ei se haittaa.

Sini katsoi Lauria. Ojensi lautasen.

Lauri, Sini sanoi.

Niin?

Tänään oli kiva ilta.

Oli, Lauri vastasi. Oli.

He päättivät tiskit. Olohuoneessa kahvikupit vielä pöydällä, liinassa viinitahra, lasisydän hyllyllä, Elmeri ikkunalaudalla.

Lauri katsoi kaikkea. Ajatteli, että viinitahran voisi pestä heti aamulla. Että kaktus ilman alustaa jättää jäljen. Yksi kuppikin seisoi vinossa.

Sitten hän muisti, miten Sini nauroi kahdesti illan aikana. Ensin kun Katja kertoi koirastaan, sitten kun joku sekoili sananparressaan. Se oli sitä samaa naurua kuin ennen, silloin kun Lauri ajatteli: siinä hän on.

Sini meni makuuhuoneeseen, pysähtyi ovelle.

Tuutko?

Kohta, Lauri sanoi.

Vielä kerran hän katsoi olohuonetta. Viinitahraa. Kaktusta. Lasisydäntä.

Sammutti valot.

Kävi viereen. Sini luki. Lamppu kangasvarjostimella pöydällä. Pehmeä valo. Lauri katsoi kattoa.

Sini.

Mmm?

Kuunteletko sä, kun mä selitän niistä raoista ja millimetreistä?

Sini laski kirjan syliinsä.

Kuuntelen.

Mitä mietit silloin?

Sini pohti hetken.

Mietin, että olet sillon missä lienet kaukana.

Niin kai, Lauri myönsi.

Sini palasi kirjaansa.

Lauri mietti, että ei tiedä miten tästä eteenpäin. Kolme vuotta on pitkä aika, ja kaikki on vähän muuttunut. Se on kuin halkeama seinässä: voit paikata, mutta materiaali ei ole sama kuin ennen. Sen Lauri tietää.

Nukahti vähitellen. Tajusi nukahtaessaan vielä yhden asian: aamulla hän nostaa Elmerin takaisin alustalle muuten lakkaan tulee rengas.

Avaimeksi silmät.

Katto oli yhä täydellinen. Ei halkeamaa missään.

Vieressä Sini käänsi sivua hiljaa.

Lauri antoi silmien painua kiinni. Elmeri saa odottaa aamuun.