Voi kuule, viime yö meillä meni ihan myrskyksi sellaiseksi, jota en ole aikoihin kokenut täällä Kotkassa. Tuuli vinkui niin, että jopa koivut pelkäsivät, ja sade hakkasi ikkunoihin kuin taivaalla olisi ollut kaatosanko. Salamat välkähtelivät niin, että tuntui kuin koko taivas yrittäisi leikkiä ilotulitusta, ja ukkonen jyrisi ihan niin kuin taivas olisi repinyt palasiksi koko kaupungin. Piha lainehti, veden pinta nousi niin, että olisin melkein voinut mennä kumiveneellä hakemaan maitopurkin.
Mutta sitten, ihan aamunkoitteessa, kun ensimmäiset auringonsäteet kurkkasivat verhojen raosta ja ilma tuoksui sateen jälkeen raikkaalta ja mullalta, kaikki oli taas rauhallista. Tuntui, kuin koko luonto olisi herännyt uudelleen.
Heräsin aika väsyneenä yö ei ollut helppo, koska meidän Nuppu, se karvainen ystävä, ulvoi koko yön kuistilla. Ei haukkunut, ei murissut, vaan juuri sellaista ikiaikaista ulinaa, jota kuulee vain silloin, kun koira aavistaa jotain. Ajattelin, että kai se vain pelästyi ukkosta tai oli vähän levoton myrskyn takia.
Mutta aamulla, kun menin ulos ja vedin syvään henkeä, huomasin, että Nuppu ei tullutkaan vastaan häntä heiluen. Ei hypännyt tuttuun tapaan syliin, vaan makasi koirankopissaan syvällä, eikä noussut, vaikka yritin houkutella. Sydän hypähti kurkkuun voiko se olla kipeä, loisen purema, vai pelästynyt niin pahanpäiväisesti, ettei pysty liikkumaan? Tai osuiko salama johonkin lähelle?
Lähestyin koppia ja kutsuin hellästi: “Nuppu, kulta, kaikki hyvin?” Koiran surumieliset silmät kurkistivat kopista. Ei liikettä, ei innostusta, vain sellainen vakava katse, kuin se olisi varjellut jotain tärkeää.
Yritin houkutella Nuppua keittiöstä hakemallani makkaralla sitä, mistä se aina hullaantuu. Mutta edes makkara ei saanut sitä nousemaan.
Tunsin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Soitin meidän tutulle eläinlääkärille, vanhalle Aarno Lappalaiselle, joka on hoitanut meidän eläimiä jo vuosikymmenten ajan. Aarno lupasi tulla heti, ja hetken päästä hänen vanha Volvo kaartoi pihaan.
Aarno, harmaa ja lempeä kuin Lapin kelometsät, meni kyykkyyn kopin eteen ja kutsui: “Nuppu, tulehan katsomaan setää.” Mutta Nuppu murisi matalasti ja painautui kopin perälle.
Aarno kurtisti harmaita kulmiaan: “Jotain ei ole nyt kohdillaan. Oletko varma, ettei se saanut punkkia tai ehkä loukannut itseään?” Yhdessä päätimme yrittää saada Nupun ulos kopista. Vedettiin varovasti kaulapannasta. Viimein, vähän vastahakoisesti, Nuppu ryömi ulos mutta koko ajan se vilkuili levottomana kopin perälle.
Aarnon silmät pyöristyivät: “Siellä näkyy jotain liikkuvan!” vilkaisi hän koppiin.
Kumarruin vilkaisemaan kopin hämärään ja melkein sydän pysähtyi. Siellä, Nupun vanhalla peitolla, nukkui pienessä kerällä poika. Alle kouluikäinen, kurainen, revityissä vaatteissa, paljain jaloinkin. Rintaansa vasten puristi rujoa nallea.
Katsoin Aarnon kanssa toisiimme eihän sitä voi uskoa todeksi! Nostettiin poika ulos, ja arvaat varmaan, että hän heräsi siihen, ja itku tuli heti.
Kietaisin hänet peittoon, vein keittiöön ja laitoin lämmintä ruokaa keitin yöllä vielä kaurapuuroakin, koska ajattelin, ettei hän ollut syönyt aikoihin. Vaatteet vaihdoin puhtaisiin, laitoin villasukatkin jalkaan. Poika vain tuijotti pelokkaana, pärskyi hiljaa ja irvisteli vähän.
Kysyin varovasti nimeä, mutta hän ei vastannut pelkäsi kai, että häntä torutaan.
Aarno sitten tunnisti: “Tämähän on Viljami. Se sama poika Marjan, siitä naapurin, joka on ollut vaikeuksissa. Marja, muistatko? Se, joka oli ennen reipas, mutta sitten lipsahti huonoille poluille. Aina välillä nähtiin, että poika oli yksin, ja Marja tuntui yhä kauempana arjesta.”
Muistin hyvin kyllä me koko naapurusto olemme puhuneet Marjan tilanteesta, ja siitä, kuinka Viljami jäi usein yksin. Mutta että näin tänne Nupun koppiin, keskellä yötä, myrskyn aikaan.
Silitin poikaa hiljaa, kyynel nousi silmäkulmaan. En itsekään saanut omia lapsia, vaikka monta kertaa toivoin. Oli pettymyksiä ja suruja, nekin kolahti, kun näin tämän pienen ihmisen, joka oli jätetty selviytymään ihan yksin.
Sanoin päättäväisesti: “Viljami jää nyt meille. Ruokin, lämmitän, pesen. Kun keräilen rohkeutta, vien Marjan juttusille, mutta näin tätä lasta ei saa kohdella. Laitan poliisille viestiäkin, että poikaa etsitään varmasti.”
Mun mies, Kalevi, astui juuri silloin ovesta. Korkea, isokätinen ja hyväsydäminen mies. Kun hän näki Viljamin, ei tarvittu sanoja. “Käyn ostarilla ja tuon pojalle uutta vaatetta. Ja ostanpa leluautonkin”, hän sanoi, eikä siitä tarvinnut sen enempää puhua. Illemmalla Viljami jo hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Illalla, kun Viljami nukahti, hän supisi: “En haluu äidille takaisin…” Painoin hänet lähelleni ja sanoin, ettei hänen tarvitse lähteä mihinkään.
Kalevin kanssa juteltiin, ja päätettiin, että tämä lapsi ei enää joudu jäämään yksin. Aamulla lähdin Marjan luo hänen talonsa oli huonossa kunnossa, ikkunoista tuuli läpi, sisällä leijui viinan ja tupakan haju, ympärillä pettymys ja suru.
Marja, silmät sumeina, ei aluksi edes tunnistanut minua. “Jaa, sinä. No mitä sinä haluat?” sanoin, että Viljami oli meillä. “Mitä siitä? Ei siitä haittaa ole, antaa olla” kohautti hän olkiaan. “Haluan lapseni takaisin, jos se ei tottele, saa selkäänsä”, hän murahti.
Tunsin niin syvää vihaa ja surua samaan aikaan, että sanoin: “Ei noin kohdella lasta. Soitan poliisille, sun pitää päästä hoitoon ja Viljami ansaitsee parempaa.” Marja alkoi itkeä, pyysi, että odottaisin, mutta viikko kului eikä näkynyt minkäänlaista muutosta. Lopulta tuli suruviesti: Marjan sydän oli pysähtynyt.
Siihen päättyi yksi luku, mutta toinen alkoi Viljami jäi meidän luo. Kaikkien tarkistusten ja viranomaishaastattelujen jälkeen meille myönnettiin huoltajuus. Viljamista tuli meidän poika.
Vuodet ovat vierineet, ja nyt, pari vuotta myöhemmin, meidän pihalla juoksee iloinen ja puhtaasti naurava Viljami, pelaa jalkapalloa Nupun pentujen kanssa. Kalevi aina vitsailee, ettei mustelmat miestä pahenna, ja meidän pikkuruinen tyttö Hilla, joka syntyi viime vuonna, hymyilee rattaissa ja seuraa isoveljeään silmät sädehtien.
Sellainen meidän perhe on ei pelkästään veren kautta vaan myös sydämen. Minä uskon, että rakkaus, välittäminen ja toisen puolesta taistelu tekevät perheestä perheen Ei aina ollut helppoa, mutta ei tämän parempaa onnea voisi olla.
Kerro, mitä ajattelet olisiko sinulla ollut rohkeutta tehdä samoin? Ja tykkää, jos toivoisit, että maailmassa olisi enemmän tällaisia tarinoita.
