6. toukokuuta 2024
Muistan tämän päivän kuin eilisen. Tuntuu, että perheemme elämä olisi yhtä suurta, loputonta draamaa mutta ehkä tämä on vain suomalaista tapaani liioitella. Aamulla, kun avasin ikkunan ja hengitin Helsingin kevätkylmää, kaikki tuntui hetken rauhalliselta. Sitten myrsky alkoi.
Tämä oli nyt sitten tässä! sanoin hiljaa, pyyhkien silmäkulmiani vanhalla pellavapyyhkeelläni. Huokaukseni oli niin syvä, että Paavo, aviomieheni, vilkaisi minua huolestuneena.
Lidia, mitä nyt? Otatko taas tippoja?
Jätä ne tippasi, Paavo! Etkö sinä nyt ymmärrä? Tämä on noloa! Meidän koko suku on häpäisty! Katsopa nyt meidän tytärtä! Ei minkäänlaista katumusta!
Vain lapseni, sukumme ainoa toivo, istui rauhassa pergolassa jalat pitkänä kuin norppa laiturilla. Hän ei pyytänyt anteeksi eikä tirauttanut kyyneltäkään. Eeva, lahjakkailla baletin perintöjaloillaan, naposteli kirsikoita posket pullollaan. Hän poimi marjan, laittoi suuhunsa ja ampui kiven pensaikkoon niin osuvasti, että minun teki mieli huokaista taas.
Eeva! Jo riittää! Miten sinä käyttäydyt? Meidän on puhuttava vakavasti mutta sinä sinä
Huokaisin ja päätin hakea tipat, josko ne kuitenkin hieman rauhoittaisivat.
Paavo hiipi perässä, katsoen Eevaa anovasti.
Eeva, et kai sinä oikeasti tarkoita tätä? hän kuiskasi.
Ei, isi, en vitsaile. Voisit kertoa äidille, että nämä naimakauppahaaveet eivät johda mihinkään. En aio mennä Joonaksen kanssa naimisiin oli miten kauniit suunnitelmat tahansa.
Särjet hänen sydämensä.
Nyt liioittelet.
Pohdi vielä?
Ei ole enää, mitä pohtia. Sanoimme Joonaksen kanssa suoraan ei häitä tule.
Olohuoneesta kuului äänekäs niiskutus. Paavo riensi luokseni, Eeva nappasi uuden kirsikan.
Hyvänen aika, mitä sanon sukulaisille? Ravintola on varattu ja kutsut lähetetty!
Äiti, en pyytänyt niitä lähettämään, Eeva vastasi tyynesti. Päätit itse siedät itse seuraukset!
Tämä on julmaa, lapseni. Halusin vain parastasi.
Mutta kuten aina, sattui toisin. Minulla on omat suunnitelmani elämässä. Ikävä juttu, vai?
Eeva! ääneni särkyi ja tunsin kyynelten nousevan. Mitä sinä kuvittelet tekeväs?
Vielä en mitään ihmeellistä! Eeva keräsi pöydältä tyhjät teekupit ja pyyhkäisi ohimennen. Osaan tiskata kolme kuppia. Enkä riko yhtäkään.
Eeva häipyi keittiöön, minä laskin pääni käsien varaan. Paavo istuutui viereen.
Hän on kuin sinun äitisi, tiedätkö? Jopa äänensävy on sama! Miksi juuri meille tämä osui?
Vävyäni, legendaarista Helmiä, en koskaan lämmennyt heti hääyöstä. Menin naimisiin aikuisena, kuvittelin, että viisaus tulisi valmiina. Olin mielestäni ansainnut kunnioitusta. Mutta Helmi elikin ihan omaa elämäänsä uusi miniä ei muuttanut hänen tyyliään.
Lidia, mikä hyvä tuoksu! hän supatti salaperäisesti, kun astuin huoneeseen.
Ne ovat uudet hajuveteni. Eikö miellytä?
Ehkä ovat ihan kivoja, mutta miksi koko pullo kerralla? Pari tippaa ranteeseen riittäisi.
Tunsin piston sydämessäni, mutta jouduin hyväksymään, ettei Helmi tarkoituksella ollut ilkeä. Paavo lohdutti parhaansa mukaan.
Äiti on sama kaikkien kanssa. Se on hänen tapansa.
Silti, joskus se raastoi. Vasta kun kerran teatterissa joku uteli minulta oudosti:
Lidia, teistä on tullut lady! Se EI ole muuta kuin Helmen seuraa. Vau, mikä tyyli sinulla!
Kyllä se miellytti, vaikka vertausta appi anoppiin inhosin. Olin oppinut. Pidin Helmään etäisyyttä, kohteliaisuutta en unohtanut. Kun Eeva syntyi, kaikki muu unohtui: Helmi rakasti vauvaa ehdoitta ja oli mukana aina, kun sai.
Meidän suvussamme, jossa kaikki olivat tavalla tai toisella taiteilijoita paitsi minä, hammaslääkäri asiat olivat yksinkertaisia. Eeva kasvoi huomioituna ja hemmoteltuna. Isä ja mummo hellivät häntä, minä olin tiukempi, mutta vain koska toivoin elämän menevän hänellä fiksummin kuin minulla.
Entisestäni en puhunut, edes Paavolle. Hän ymmärsi olla kyselemättä. Oli tarpeeksi, että kaulassani kulki vanha medaljonki, jonka sisällä oli kiharakasvoisen pojan kuva. En avannut sitä koskaan enää. Hän oli menehtynyt taaperona anoppini, jonka luokse jätin pojan hetkeksi, oli vain lähtenyt hakemaan maitoa. Oli helteinen kesä, ikkunat auki… Sinnikäs suru. Se tappio lähes tuhosi minut. Jätin taakseni opiskelut, kaupungin, miehen. Tunsin itseni vanhaksi kaikki minussa oli vain tuhkaa sisällä.
Kun Paavo ilmestyi vastaanotolleni turvonneen posken kanssa, olin töykeä, mutta hänen hymynsä, vaikka kipu sattui, sai minut epävarmaksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan työni tuntui helpolta. Rakastuimme hiljalleen, ilman suuria sanoja. Kun Paavo kosi, epäröin.
Sinä olet hyvä minulle, mutta en tiedä, osaanko tehdä sinut onnelliseksi.
Minä sanoin suoraan: en halua enää lapsia. Kerroin menetyksestä, mutta vain sen verran kuin jaksoin. Käskin häntä kysymään neuvoa Helmeltä, mutta hän vain nauroi:
Äiti ei anna neuvoja, ellet erikseen pyydä.
Kun kerroin tarinani Helmelle, hän tupakoi vanhan kahvikupin ääressä ja kuunteli tarkasti.
Rakastatko Lidiaa? Jos näin on, miksi enää aprikoit? Rakkaus on aarre ja silti se painaa. Mutta jos osaat arvostaa, löydät voimaa kantaa.
Sen jälkeen asiat menivät omalla painollaan. Helmi antoi minulle perheen jalokivet hupaisa muistutus. “Markkinoille ei timanttikaulakorussa, sillä vain Kalliossa tekee vaikutuksen.”
Kun viimein tulin raskaaksi, kerroin siitä ensin Helmelle. Hän totesi heti:
Synnytät Sofialle Meilahdessa! Hän on paras lääkäri, ketään muuta en suosittele!
Helmi otti homman haltuun ja huolehti, että minulla oli kaikki hyvin. Kun Eeva syntyi, Helmi nappasi hillittömän turkistakkinsa naulaan ja alkoi pestä harsoja ronskilla otteella, hyräillen Eevalle kansanlauluja. Kaikki vanhat kaunat unohtuivat.
En silti unohtanut poikaani, Ilkkaa. Kävin hänen haudallaan joka kesä ja joulu, mutta en koskaan käynyt enää lapsuuden kodissa äitini kanssa yhteys oli mennyt.
Aikaa kului, Eeva kasvoi isommaksi, ja sitten sain äidiltä kirjeen. Näytin Helmelle ja kysyin mielipidettä.
Mene käymään. Et ehkä voi unohtaa, etkä välttämättä antaa anteeksi. Mutta hän on sinun äitisi. Muista kaikki hyvä lapsuudestasi. Ja vaikka et pystyisi antamaan anteeksi, tarvitset itse tämän kohtaamisen enemmän kuin hän.
Lähdin. Käynti jäi lyhyeksi. Äiti ehti vain rutistaa kättäni ja kuiskata “anteeksi.” Enempää ei ollut. Palasin kotiin, Helmi vain nyökkäsi:
Hyvin tehty.
Mutta sisälläni muutos eteni. Pelko. Hallitsematon kaipuu varjella Eevaa jopa liikaa. Paavo huomasi sen, yritti puhua:
Lidia, meidän pitää antaa Eevalle omaa tilaa. Hän tarvitsee ystäviä, tekemistä. Päästä irti, etteivät vanhat menetykset hallitse sinua.
Etkö sinä muka välitä? sähähdin hänelle kuin puolustava karhuemo. Jos menettäisin hänet…
Ei niin tule käymään! Anna hänen elää!
Paavo yritti rauhoitella, minä pyristelin vastaan. Lopulta Helmi keksi ratkaisun:
Laittakaa Eeva tanssitunneille. Paritanssia.
Kaikkea on jo, kerhoja, klubeja, mutisin.
Ei. Tanssi auttaa.
Tämän myötä Eeva alkoi käydä kansantanssissa, ja sinne päätyi myös Joonas. Aluksi kömpelö, herttaisen pyylevä poika, jonka isoäiti oli raahannut mukaan. Hetken kuluttua he olivat voittaneet ensimmäisen kirkonkylän kilpailun. Parin vuoden päästä kiersivät jo Suomea kilpailemassa.
Joonas muuttui; kasvoi komeaksi nuorukaiseksi, jonka ja Eevan kemiat kentällä puhuttivat. Vitsailivat onko heillä romanssi? Eeva hymähteli eikä kiistänyt, mutta ei myöskään vahvistanut mitään. Minulla oli kuitenkin omat suunnitelmani.
Kevään ylioppilasjuhlien jälkeen Eeva paljasti:
Olen päättänyt mennä opiskelemaan lääketiedettä.
En paljastanut heti, että olin jo sopinut kaiken Joonaksen perheen kanssa: kolme kuukautta aikaa, syyshäät kauneimmat mahdolliset.
Äiti, et kai tosissasi suunnitellut häät kysymättä minulta?
Luulin, että kaikki oli jo selvää.
Älä kutsu minua suloiseksi, Eeva tokaisi.
Lähti ulos ovet paukkuen. Sain illalla tietää, että hän majaili Helmin luona. Olin loukkaantunut en soittanut, en käynyt. Kun myöhemmin kuulin Paavolta, että Eeva pääsi lääketieteelliseen, osui kaikki niin kipeästi, että itkin illat hänen tyynylleen.
Lidia, sinun täytyy antaa anteeksi aikuiselle lapsellesi. Hän kaipaa sinuakin.
Paavo todella suutui ja nosti äänensä ensimmäistä kertaa:
Mieti, mitä oikein teet? Tyttäreni, jota olet rakastanut, on yhä tässä. Miksi työnnät pois?
Itkin lähes hysteerisesti:
Minä en näe valoa ilman häntä. Se tunne, mikä minulla oli Ilkan jälkeen, palaa taas…
Nyt riittää! Paavo täräytti. Eeva elää. Hän odottaa sinua. Anna hänen elää oma elämäänsä, älä pidä häntä lasikellon alla.
Hänen sanoissaan oli järkeä. Sovimme Eevan kanssa, ensisäikkylläni, kaiken. Kukaan ei tiedä, mistä siinä keskustelimme. Kun vihdoin tulimme ulos Helmin kamarista, Paavo huomasi olimme taas yhtä mieltä. Elämä soljui eteenpäin.
Kului kolme vuotta. Eeva, nyt Eeva Paavontytär, työnsi portin auki, nuori poika rinnallaan.
No Peetu, näytäpä mummille, kuinka osaat juosta! Äiti ottaa kiinni!
Peetu, nauraen kimeästi, juoksi avosylin minua kohti, rutistin häntä, keveä olo sisälläni:
Sinä rakas poika, miten olenkaan sinua kaivannut!
Moi äiti! Onko mummi kotona? Eeva tervehti.
Kyllä tosin Helmi lähti juuri Turkuun uuden romanssin perässä!
Onpa se mummi hurja! Kuka ihme se nyt on?
Taiteilija ehkä kuvanveistäjä tai jotain sinnepäin. Kysy itse, kun palaa! Missä Joonas?
Parkkeeraa autoa.
Hyvä. Paavo nostaa karjalanpaistia uunista. Kädet pestään, kohta syömään! Minä haen Peetun sänkyyn ja tulen sitten pöytään.
Niin varmaan jäät kuitenkin laulamaan iltalauluja!
Haittaako se? kysyin, suukotellen Peetua.
Ei ollenkaan, äiti. Se on ihan parasta!
