Kissa, joka oli jo ehtinyt hyväksyä kohtalonsa jäätyä, kuolla nälkään, petetyksi tulemiseen ja epätoivoon, tunsi äkkiä aivan vierellään jotakin pientä ja lämmintä…
Hänet ajettiin pois. Yksinkertaisesti heitettiin ulos. Kymmenen vuoden jälkeen samassa perheessä.
Syy oli lääkärin neuvo: kuulemma vastasyntyneelle vauvalle saattaisi tulla allergia kissan karvoista. Juuri tuo epämääräinen saattaisi päätti kissan kohtalon.
Luonnollisesti aikuiselle, kymmenvuotiaalle kissalle ei kukaan halunnut ryhtyä uudeksi omistajaksi. Mies, miettimättä sen enempää ja ilman tunnontuskia, päätti vain kantaa kissan suoraan kadulle. Naapurin pihaan, kinoksiin, purevaan pakkaseen. Hän tiesi, ettei kissa löytäisi takaisin kotiin. Eikä se varmaan selviäisi seuraavaan yöhön säätiedotus lupasi kovia pakkasia.
Kylmää laskelmointia. Kuruja päätöksiä.
Ellei kohtalo olisi puuttunut peliin, kaikki olisi jäänyt siihen. Mutta jotakin tapahtui. Kissa, joka oli jo valmis luovuttamaan, tunsi vierellään jotakin elävää. Lämmin ja elämänvoimainen.
Väsyneenä hän kääntyi katsomaan. Kaksi pientä pörröistä palloa värjötteli ihan kiinni hänessä. Niiden silmissä oli luottamusta ja toivoa.
Voi ei sentään… hän ajatteli ärtyneenä ja väsyneenä. Eivätkö ne anna edes kuolla rauhassa? Miksi joudun tällaiseen koetukseen?
Kissanpentuja. Nekin oli heitetty pois. Kaksi pientä. Samoissa pakkasissa, yhtä armottomassa kylmyydessä. Kukaan ei tiedä miksi, mutta nyt tämä aikuinen kissa tiesi, että jos hän luovuttaisi, pennut eivät varmasti selviäisi. Ne jäätyisivät hänen jäähtyneen ruumiinsa viereen.
Hän yritti liikuttaa kylmettyneitä jalkojaan. Veti pennut lähemmäs itseään, nuoli niitä ja lämmitti. Pennut painautuivat kiinni häneen vavisten, kuin hän olisi ollut paitsi emo, myös heidän ainoa pelastuksensa.
No nyt sitä sitten ollaan kiipelissä… hän huokaisi itsekseen.
Nälkä kouraisi vatsaa. Siinä tapauksessa pennuilla oli vielä pahempi olla. Kissa nousi, ontuen, ja laahusti roskisten suuntaan sinne, missä saattoi vielä haistaa ruoan hajun.
Vaivalloisesti hän löysi pari jäätynyttä lihapullaa ja vähän kanansisälmyksiä. Hän toi kaiken pennuille, antoi niiden syödä ensin, loput hän itse söi huomaamattomana. Pennut käpertyivät hänen vatsansa alle ja alkoivat kehrätä, nukahtaen nopeasti, kuonot hänen turkissaan.
Uni valtasi hänet äkisti.
Ääni herätti:
Äiti! Isä! Katsokaa, täällä on kissa ja pentuja!
Hän melkein hymähti. Tietysti, jälleen kerran kissa…
Mutta tyttö ei ollut niitä, jotka vain kulkevat ohi.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli palannut. Toisessa kädessä oli tuoksuva ruoka, toisessa vanha mutta lämmin viltti. He eivät enää maanneet paljaalla maalla nyt he olivat pehmeän peiton lämpimässä sylissä.
Tunnin päästä tyttö tuli takaisin isänsä kanssa. Mies raahasi paikalle kasatusta huonekalusta tehdyn kissankopin. Etuseinässä oli lappu, johon oli punaista kirjoitettu: ÄLÄ KOSKE. ÄLÄ AJA POIS. ME RUOKIMME NÄITÄ. ASUNTO 22.
Koko ilta naapurit kantoivat ruokaa kissanruokaa, tähteitä, lastenruokapurkkeja. Huoli ja myötätunto tarttui koko rappukäytävään.
Seuraavana päivänä isä ja tytär tulivat taas katsomaan kissaemoa ja pentuja. Pennut olivat niin täysiä etteivät jaksaneet edes ryömiä vanhan kissan viereen, vaan nukahtivat puolimatkassa.
Illalla, kun perhe tuli uudestaan, pennut juoksivat piipittäen tyttöä vastaan.
Vanha kissa tarkkaili kopista, haukotellen. Hän ei meinannut tulla. Hän oli aikoinaan petetty. Hän ei enää halunnut luottaa.
Äiti, sanoi tyttö. Et kai antanut kissaemonkaan olla nälissään? Se haluaa varmasti myös ruokaa
Eihän nyt sentään, nainen vastasi olkiaan kohauttaen. Aikuinen eläin, pärjää varmasti yksinkin.
Mikä emo? ihmetteli isä. Sehän on kolli, ei naaras.
Kuules nyt, nainen kurtisti kulmiaan. Katso miten se huolehtii ja pesee Näkee että on emo!
Katso kunnolla, mies nauroi. Ei siinä ole mamman näköä eikä mitään merkkejä siitä.
Nainen kyykistyi, tarkasteli kissaa, ja silitti varovasti sen vatsaa. Kissa värähti ja katsoi moittivasti.
Voi hyvä tavaton… nainen kuiskasi. Sehän on tosiaan kolli
Siitähän minä sanoin, kissa mietti.
Oletko sinä selvinnyt nämä kaikki kylmät yöt ja pitänyt pennuista huolta? Lämmittänyt, ruokkkinutkin?
Kissa ei hievahtanut. Mitä se hänen sanoistaan ainoa tavoite oli löytää pennuille koti, ja sen jälkeen vain kadota rauhassa. Ilman yleisöä.
Kohtalo ei kuitenkaan lakannut leikkimästä.
Nainen ei lähtenyt pois. Hän itki hiljaa.
Katso nyt, äiti, kuiskasi tyttö, puristaen pentuja. Se on selvästi kotikissa. On varmaan hylätty ihan vähän aikaa sitten
Niin, isä jatkoi. Jollekin se oli turha. Mutta se ei vain kuollut, vaan alkoi emona pennuille, lykkäsi oman loppunsa odottamaan.
Tekisikö näitä tahallaan, nainen nyyhkäisi. Että minä alan itkeä?
Totean vain faktat, isä sanoi rauhallisesti.
Nainen otti vanhan kissan varovasti syliin ja painoi sitä rintaansa vasten.
Kissa jännittyi, valmiina lähtemään mutta hänen päästään pääsi vain hiljainen naukaisu ja hurina. Hän ei ymmärtänyt miksi.
Hän ajatteli: ruokaa, vähän hoitoa, ja sitten taas ulos. Mutta…
Hän päätyikin kylpyhuoneeseen. Pestynä shampoolla. Kissa karjui, mutta tyttö ja äiti rauhoittelivat.
Sitten lämmin pyyhe. Pehmeä sohva. Tuoretta ruokaa. Ja pennut, taas, asettuivat hänen vatsaansa vasten nukkumaan.
Todellinen sankari, nainen kuiskasi silittäen hänen selkäänsä. Ei moni ihminen pystyisi siihen
Hyväile vaan, kissa haukotteli. Katsoo nyt, ehkä torkkujen jälkeen raapaisen.
Mutta hännän huiskaisun sijaan tuli jälleen kehräys. Tyttö nauroi.
No olkoon, kissa ajatteli. Ehkä en raavi. Näyttävät olevan ihan hyviä tyyppejä.
Hän veti pennut syliinsä ja alkoi taas pestä niitä. Nainen itki hiljaa.
Hassuja nuo naiset, hän mietti. Ensin pesevät, sitten itkevät. Mahtaa vähän omatuntoa kolkutella.
Lopulta kissa nukahti tiukasti pennut sylissään, tietämättä että hän oli oikeassa: juuri äiti oli joskus kieltänyt ottamasta katujen kissoja taloon siksi koppi rakennettiin isän ja tyttären voimin.
Nyt kaikki kolme vanha kissa ja pennut nukkuivat kerällä pehmeän peiton päällä.
Perhe seisoi hetken ja katseli hiljaa vanhaa kollia, joka oli osoittautunut paremmaksi kuin monet ihmiset.
Mutta emmehän me jättäneet niitä yksin? tyttö kysyi hiljaa.
Isä ja äiti vain nyökkäsivät hiljaa.
Ehkä, juuri se oli heidän paras tekonsa aikoihin.
