KIITOKSETON GRILLI-OLAVI
Aamulla Olavin mies soitti suoraan Ritvalle työpaikalle ja ilmoitti rehvakkaasti, että aikoo töiden jälkeen mennä Kallioon Järvisten luo juhlistamaan oman alansa juhlapäivää.
Jos haluat, tuu mukaan, hän lisäsi välinpitämättömänä, sillä oli aivan varma, ettei Ritva tule, vaan jää lukemaan jotain dekkaria tai istuu illan netissä.
Selvä, Ritva vastasi yhtä lailla mitäänsanomattomalla äänellä, mutta heti lounastauon tullen hän suuntasi Stockmannille etsimään miehelleen lahjaa. Naisten hätäinen kikatteleva joukko pyöri hajuvesiosastolla.
Ritvan silmät osuivat heti kalliin kotimaisen partaveden pulloon mustan kiiltävän laatikon kyljessä poseerasi itsevarma charmantti mies puolihuolimattomasti asetellussa puvussa, silmissä röyhkeä siristys ja huvittunut hymy. Aivan kuin hänen Olavinsa.
Myyjä kääräisi lahjan näppärin ottein kirkkaaseen foliopaperiin ja liimasi päälle näyttävän rusettin. Silloin vanhempi naishenkilö huokasi:
Noh, tytöt, te vaan ostatte miehillenne tuoksuja, mutta kyllä niitä nuuhkii kohta muut naiset ja ihailevat solmioita siinä samalla.
Tytöt naurahtivat yhteen ääneen, ja Ritva ajatteli, että hänen koko elämä on ollut yhtä uhrausta Olaville kaikki Olavin eteen, ja Olavi taas no, Olavi muiden eteen. Kun he olivat nuoria, Ritva oli ollut päätäpahkaa rakastunut, Olavi taas suvaitsi tätä tunnetta isälliseen sävyyn. Kun Olavi haki aikuisopistoon, Ritva kirjoitti yöt hänen esseitään. Kun lapset syntyivät, Ritva otti kaiken huolehtiakseen.
Aluksi Ritva kyllä huomasi kiitollisuuden, mutta myöhemmin Olavi tottui ja alkoi pitää huolenpitoa itsestäänselvyytenä. Ulospäin perhe näytti ehkä täydelliseltä: fyrkkaa riitti, elämä oli tasapaksun rauhallista, lapset viisaita ja kuuliaisia. Mutta kun lapset lähtivät opiskelemaan muualle, Ritva jäi Olavin kanssa kaksistaan ja yhtäkkiä tajusi, että hänen elämästään puuttuu jotain.
Hänen äitinsä, jo parikymmentä vuotta sitten, oli täysin Olavin valintaa vastaan:
Kato nyt, sehän on niin komea, että tuijottaa itseään peilistäkin ja hyvin tietää sen! Komia mies on yhteinen mies, kaikki haluu ihastella, ja sulle jää pienin siivu, oikeuksia kyllä piisaa, mutta saatko mitään? Muistilaput oman elämänsä reunalla: Yksi vaimoa ei rakasteta. Kaksi ikää kohta 43. Kolmonen ei kiinnosta enää ketään.
Ritva seisoi ikkunan ääressä. Kevätaurinko paahtoi jo rehvakkaasti sisään.
Kohta on naistenpäiväkin. Ja mitä sitten? Taas yksin. Ja vuodetkin vetelee viimeisiään. Entä sitten
Kadulta kantautui iloinen linnunlaulu ja pian napakka nokka koputti ikkunalasiin. Ritva laski silmänsä alas ikkunalaudalla tepasteli tuulipäinen varpunen, joka vilkuili uteliaana.
Tämä on selvä merkki, Ritva päätteli. Heti perään, kuin alleviivatakseen ajatusta, seinäkello kumahti paksusti.
No niin, aikaa vielä on. Ensimmäinen steppi: jos muut ei rakasta, niin rakastetaan itse itseämme Ovi kopahti perässä, kun Ritva jo paineli portaita alas, ensin kampaajalle, siitä suorinta tietä vaatekauppaan
Puoli seitsemältä peili jäi tuijottamaan haltioituneena: kuka tuo tuntematon neito on? Ritva huojuvalla ryhdillä pyörähteli tietokoneen tuolissaan. Musta pikkumekko, uusi lyhyt tukka ja kolmisävyinen tuuhea otsis. Silmissä syvyyttä ja salaisuus (kiitos, rajauskynä, luomiväri ja hyvä häivytys), huulet juuri passelisti punatut ja kiiltävät sekä pullukat että kiukuttelevan kauniit.
Noin vain, kohta neljänkympin jälkeen elämä vasta alkaa
Hän hipsutti keittiöön, haki lasillisen suomalaista viiniä ja kippisti peilille:
Kolmonen tarvitsemmeko me miestä, joka ei arvosta tällaista naista yhden euroakaan?
Voitteko kuvitella, millainen ilmapiiri syntyi, kun Ritva saapui Järvisille huojuen säihkyvillä koroilla? Sekasorto! Useampi mies kiirehti auttamaan takin pois, tyrkyttämään tuolia tai hedelmäviipaletta.
Oi, aivan totta. Täälläkö mun mies onkin? Enpäs heti huomannut
Vastapuoli, eli Olavi, sai pahanlaisen shokin ja meni ihan pihalle sekä strategiasta että taktiikasta kun taas ympäristö vihdoin huomasi, minkälaisen tarmonaisen kanssa ovat tekemisissä.
Aamulla, haluten napata takaisin hallinnan, Olavi kokeili vanhaa ääntään ja ilmoitti: Ai meinataanko täällä syödä aamiaista?!
Mutta Olavi erehtyi ehkä aivot eivät olleet vielä täysin hereillä, sillä viereinen nainen oli täysin toisenlainen kuin ennen, ei enää sellainen palvelija.
Vieressä tuhisi huolettomasti peikonpähkinöinen, hieman höyhenhattuinen nainen, joka oli varma itsestään.
Kääntämättä kolmisävyistä otsistaan, hän kehräsi:
Ai, sinäkö jo teit aamiaisen, kulta?
Venytellen hän vajosi takaisin uneen ja mietti:
Juuri näin tämä menee, rakas. Jos ei, niin palataan kohtaan kolme.Tällä kertaa Ritva ei ponnahtanut pystyyn kissojen lailla, eikä alkanut kattaa pöytää tai etsiä puhtaita sukkiä. Hän nautti rauhassa lämpimästä peitonpainosta, antoi auringonsäteiden hyväillä poskiaan ja ensimmäistä kertaa aikoihin hänen sydämensä oli kevyt.
Olavi seisoi hämmentyneenä keittiön ovella, mutta mitään käskyä ei kuulunut. Kuului vain vaimea hyräily, jonkin uudenlaisen elämänpolun ensimmäiset sävelet.
Ritva avasi silmänsä, antoi hymyn kiivetä kasvoilleen ja ajatteli: Tänään teen juuri mitä itse haluan. Hän nousi, keitti itselleen kahvin tarkalleen sellaiseksi kuin piti vähän kermaa, ripaus kardemummaa, ja voileivän päälle vain sitä juustoa, mistä piti.
Kun Olavi varovasti kysyi: Tulethan retkelle ensi viikonloppuna?, Ritva kehräsi, ojensi Olaville mustan lahjapaketin:
Tässä sulle partavesi. Ehkä ensi kerralla muistat kiittää.
Sitten hän käänsi Olaville selkänsä ja astui ulos varhaiseen auringonvaloon, jossa varpunen odotti aidan päällä. Ritva nyökkäsi sille, hymyili itselleen ja lähti kevein askelin kohti uutta päivää, jättäen taakseen kiitoksettomuuden varjot.
Kadun kulmasta kajahti linnunlaulu, ja Ritva oli vapaa ensimmäistä kertaa, eikä enää aikonut unohtaa sitä tunnetta koskaan.
