KIITOKSETON KARI
Aamulla Ritva sai puhelun suoraan työpöytänsä ääreen: Kari ilmoitti, että menisi heti töiden jälkeen juhlimaan työkavereidensa kanssa Ammattipäivää Karjalaisille.
Tule jos huvittaa, kuului puolihuolimaton viesti, täydellisenä varmuutena siitä, ettei Ritva vaivautuisi mihinkään, vetäytyisi kirjan kanssa tai naputtaisi konetta into piukeana koko illan.
Ihan sama, hän vastasi yhtä värittömästi, mutta lounastauolla kiiruhti Stockmannille ostamaan Karille lahjan. Kosmetiikkaosastolla naiset pörräsivät kuin kevätmuurahaiset.
Ritvan silmiin osui heti kalliin tuoksun pullo mustan kiiltävän laatikon kyljessä seisoi rento komistus irtotakissa, silmä iskevänä ja suupieli pilkallisesti nytkähtäen. Tismalleen hänen Karinsa ilme!
Myyjätär kääri kätevästi lahjapaketit kirkkaaseen foliopaperiin ja liimasi rusetteja. Viereen ilmaantunut mummo pudisteli päätään:
No sepä se, tyttöseni. Te ostatte miehillenne hajuvettä, mutta nuuhkimaan pääsevät aina muut. Ja kravateista ihailevat kaikki, paitsi te.
Tyttöporukka rähähti nauruun, mutta Ritva nielaisi ajatuksen: koko elämänsä hän oli ollut Kari-paran palveluksessa, ja tämä taas muiden ihailtavana. Nuorina Ritva rakasti Karinsa vailla järjen häivää, ja tämä vain myönsi laimeasti. Kun Kari pääsi yliopistoon iltaopiskelijana, Ritva kirjoitti tenttitehtävät öisin hänen puolestaan. Sitten tulivat lapset ja kaikki hoitaminen tietysti kaatui Ritvalle.
Alkukuukausina Kari sentään osasi arvostaa. Mutta pian hänen hyysäämisensä muuttui automaatioksi. Ulospäin oltiin tietenkin malliperhe: eurot taskussa, arki rauhaisaa ja kaksi säyseää, fiksua jälkeläistä. Mutta kun lapset olivat valmistuneet ja muuttaneet pois, Ritva jäi kotiin Karin kanssa. Siinäpä hän sitten huomasi, että jotain taisi puuttua elämästä.
Aikoinaan Ritvan äiti, 20 vuotta takaperin, oli vastustanut avioliittoa viimeiseen asti.
Katso nyt, poikahan on ihan liian komea ja tietää sen liiankin hyvin, muikisteli anoppi-ehdokas. Kaunis mies on kaikkien mies. Kaikki häntä mulkoilevat, ja sinä saat eniten murusia, vaikka oikeuksia luulisi olevankin.
Niin: kohta yksi täällä asustaa vaimo, jota ei rakasteta. Kohta kaksi hänellä on 43 vuotta mittarissa, kohta kolme ei käyttöä kenelläkään
Ritva tuijotti ulos. Aurinko paahtoi keväisesti. Kohta on naistenpäiväkin, Ritva ajatteli veltosti, ja mitäs siitä. Taas olen yksin Kaikki jo mennyt, ja mitä jäljellä?
Kadulta kuului iloista tirskuntaa ja sitten vaativa hakkaus ikkunaan. Karmin päällä hyppi pörröinen talitintti ja siristi silmää.
Sehän on selvä merkki, Ritva myhäili. Ja juuri silloin seinäkello kumahti vahvistamaan oivalluksen.
Eli aikaa vielä löytyy. Kohta yksi: jos ei rakasteta, rakastetaan itseä
Ovi paukahti perässä, Ritva paineli portaita alas: ensin kampaajalle, sitten ostoksille.
Puoli seitsemältä peili tuijotti ihaillen: kuka ihmeen muukalainen oikein istuu tietokoneen pyörätuolissa? Pieni, musta mekko, lyhyt leikkaus, muodikas sekavärinen etutukka, ja silmät syvät sekä salaperäiset (rajaukset, luomiväri, häivytys hallussa), huulet kosteakiiltoiset, pehmeästi mutruillaan juuri sopivasti.
No niin, kohta kaksi: elämä alkaa neljänkympin jälkeen…
Kipaistiin keittiöön, kaadettiin lasi punaviiniä, kippistettiin peilille: Kohta kolme mitäs me teemme miehellä, joka ei osannut arvostaa näin upeaa naista?
Ei liene yllätys, että Karjalaisten ovella Ritva asteli sisään kapeilla korkkareillaan, vienosti keinuen. Yleinen hämmennys useampi mies kiiruhti auttamaan turkkia yltä, tarjoamaan tuolia, jopa omenaa.
Ai, täälläkö se minun mieheni seikkailee? Kummasti en huomannutkaan heti
Kari-parka oli täysin tyrmistynyt tunkeilusta, strategia nollattu ja taktiikka päin mäntyä. Yleisihailu painoi miestä pitkäksi aikaa.
Aamulla, sisuuntuneena katkerasta tappiosta, Kari rykäisi entisellä äänellä korskeasti:
Pitäisiköhän täällä syödä aamupalaa?
Sattuipa nyt pieni moka tai ehkä mies nukkui vielä sillä hänen rinnallaan makaili tällä kertaa aivan eri nainen: ei enää yhtään tuo nyt mulle-tyyppiä.
Vierellä tuhisi kevyt, itsetietoinen ja suloisen oikukas nainen.
Kääntämättä värikästä etutukkaansa tämä mutisi unisena:
Teitkö jo aamiaisen, rakas?
Venytellen, vaipui takaisin uneen ja ajatteli: Justiinsa niin, kullanmuru. Tai muuten palataan kohta kolmeenKari istahti vuoteen reunalle, katsoi uutta, itsenäistä Ritvaa ja tajusi ensi kerran, ettei enää omistanut mitään ei ainakaan naista, joka ennen totteli hiljaista vihellystä. Kehon läpi kiiri outo, vereslihainen kaipuu, jota Kari ei kyennyt tunnistamaan: jotain oli peruuttamattomasti muuttunut.
Ritva avasi unisin silmin verhot. Aamun auringonsäde piipahti pöydälle, kuin osoittaen uuden polun. Hän katsahti peilikuvaansa, ja ensi kertaa vuosikausiin sieltä tuijottivat takaisin omat, rohkeat silmät. Koko huone täyttyi jälkikajulla siitä yhdestä lauseesta, joka jäi Karilta vastaamatta eikä sillä ollut enää merkitystä.
Hymyillytään hän kaatoi itselleen tuoremehua ja asteli ulos, pehmeä aamutuuli tunkeutui kevyesti helmoihin. Kadun päässä mustarastas lauloi sellaista säveltä, jonka vain vastasyntynyt vapaus osaa tunnistaa.
Ritva pysähtyi, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän tiesi: juuri nyt, vihdoin, elämä oli hänen.
