— Kuule, naapuri, en oo nähny teidän kissaanne rappukäytävässä vähään aikaan. Mitenkäs se porskuttaa? Onko se elossa ja terve?
Naapuri, kuultuaan kissasta, yhtäkkiä piristyi ja leveä hymy valahti hänen kasvoilleen:
— Se katos jonnekin muutama päivä sitten. Ja luojan kiitos!
— Miksi luojan kiitos? — Matti yritti kysyä niin, että ääni pysyi tasaisena. Vaikka sisällä kaikki kiehui.
*****
Viimeisen kahden viikon aikana Matti oli huomannut, että naapurit alkoivat usein heittää kotikissaansa ulos porraskäytävään. Niin, se otettiin niskasta ja heitettiin pihalle.
Joskus sen teki kissan omistaja. Joskus omistajatar.
Ja joskus…
…tämä onneton kissa lensi aivan hänen nenänsä edestä.
— Varovasti pitäisi! — Matti moitti naapurin naisväkeä. Mutta tämä ei edes suostunut kuuntelemaan.
Sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi käytöstään, nainen tuijotti häntä kulmiensa alta ja paiskasi oven kiinni.
Tai oikeastaan — se läimäytti sitä niin kovaa, että porraskäytävässä helähtivät ikkunat, ja talon perustuksiin ilmestyi varmasti yksi tai pari mikrosäröä. Aluksi Matti naiivisti luuli, että hänen omituiset naapurinsa päästivät kissaa ulos lenkille tai totuttivat sitä omatoimisiin ulkoiluihin.
Mutta hetken päästä hän tajusi, että tämä oli rangaistus jostain teosta.
Eli siis: se teki jotain — menköön rappukäytävään.
Toisinaan peloissaan, toisinaan erittäin surullinen kissa istui useita tunteja neljännen kerroksen tasanteella ruskean tekonahkapäällysteisen oven edessä ja odotti, että se saisi anteeksi ja pääsisi takaisin.
Ja omistajat tietenkin antoivat anteeksi. Ja ottivat sen takaisin kotiin, mutta se ei tapahtunut heti.
Jos se alkoi maukaa tai raapia ovea, se sai heti emännältä luudalla.
Matti oli nähnyt omin silmin, kuinka kaikki tapahtui.
Hän oli silloin nousemassa portaita (hissi ei ollut toiminut heidän rapussaan puoleen vuoteen) ja päästyään neljänteen kerrokseen, hän huomasi tutun kissan. Hän oli jopa aikonut tervehtiä sitä, mutta…
…kissa ei siinä vaiheessa kiinnittänyt Mattiin mitään huomiota.
Se maukaisi kovaa ja raapi ovea kynsillään.
Kissa halusi selvästi kotiin, mutta kun sitä ei sinne päästetty, se päätti tällä yksinkertaisella tavalla muistuttaa olemassaolostaan.
Asunnosta kuului askeleita, sitten ovi paiskattiin auki, ja emäntä, kuluneessa aamutakissaan, iski kissaa luudalla kaikin voimin, sanomatta sanaakaan, ja paiskasi oven heti kiinni.
Tapahtui niin nopeasti, ettei Matti ehtinyt sanoa mitään. Ja hänellä oli sanottavaa…
…hän olisi halunnut häpäistä tuota naista, joka kohteli lemmikkiään noin rumasti.
— Menikö kovaa, kamu? — Matti kysyi, kun hän lähestyi kissaa.
Kissa katsoi Mattia surullisin silmin, mutta katseesta välittyi myös kiitollisuutta — siitä, että joku edes kiinnitti huomiota.
Kissa heitettiin rappukäytävään pienimmästäkin rikkeestä.
Eräänä päivänä Matti kuuli naapurin naisen huutavan koko asunnon täydeltä: ”Ai, sinä senkin! Taas maljakko meni! Seppo, heitä kissa heti ulos. Oppiikohan se pöydillä loikkimasta!” — ja minuutin päästä ovi raottui, ja sieltä työntyi karvainen mieskäsivarsi, joka piti kissaa tiukasti niskasta.
Sitten sormet avautuivat, kissa putosi tasanteelle, ja ovi meni saman tien kiinni. Kissa nousi ja istui oveen päin odottamaan, että se saisi anteeksi ja pääsisi takaisin kotiin.
Matti vain pudisteli päätään paheksuvasti. Hän ei ymmärtänyt sellaisia kasvatusmenetelmiä.
Matti silitti kissaa ja jatkoi matkaa kotiin.
Kissa jatkoi istumistaan samalla paikalla, viikset surullisina ja maailmantuska naamallaan.
Matti ei ollut erityisen tunteellinen ihminen, mutta tämä kuva jäi häneen kuin tikku.
”Miten ihmeessä elävää olentoa voi noin kohdella?” hän mietti. Jonkin ajan kuluttua Matti hidasti aina vauhtia ohi kulkiessaan, ja kissa, tunnistettuaan hänet, alkoi hiljaa kehrätä — tervehdykseksi ja hieman mielistellen.
Joskus Matti kyykistyi sen viereen, rapsutti korvan taakse, ja kissa, silmät sulkeutuen, painoi päänsä sormiin ja sitten tökkäsi märällä nenällään kämmentä.
Kissa oli lämmin, elävä ja luottavainen, ja se sai Matin sielun todella pahaksi.
Hän ei vain ymmärtänyt, miksi niin suloinen kissa oli saanut noin sydämettömät omistajat. Miksi ihmeessä he olivat hankkineet lemmikin, jos eivät rakasta ketään muuta kuin itseään? ”Kummallista porukkaa, toden totta.”
Ja eräänä päivänä, kohdattuaan kissan taas rappukäytävässä, Matti teki lujan päätöksen: jos nämä ihmiset heittävät elukan vielä kerran rappuun, hän tekee jotain. Riittää jo tuon onnettoman eläimen kiusaaminen.
Hän ei tiennyt, mitä tarkalleen tekisi, mutta tunsi, että hänen oli ehdottomasti puututtava asiaan, tai tämä ei koskaan loppuisi.
Päivä, jolloin Matin kärsivällisyys lopulta petti, koitti perjantaina, kun hän palasi kotiin erityisen vihaisena.
Töissä hän oli riidellyt kollegoidensa kanssa, bussissa ihmiset tönivät ja astuivat hänen varpailleen, ja kadulla oli satanut koko aamun harmaata, ikävää vettä. Kaiken kaikkiaan mieliala oli nollassa. Tai ehkä jopa alempana.
Noustessaan portaita Matti kuuli jo kolmannesta kerroksesta tutun valittavan ”miauuu”.
Kissa istui taas uskollisesti ovensa edessä, mutta sitä ei päästetty sisään.
Ja rappukäytävässä oli muuten melko viileää. Ei toukokuu, kuten sanotaan. Matti pysähtyi tasanteelle ja tuijotti mietteliäänä kissaa, joka nähdessään hänet alkoi kehrätä ja tulla vastaan.
Ja sitten — läts!
Ja kaikki tämän päivän ongelmat tuntuivat Mattista yhtäkkiä aivan pieniltä. Tässä kissalla oli ongelma.
Mikä? Suuri! Sitä kohdeltiin kuin esinettä. Kuin jotain lelua. Mikä voisi olla pahempaa?
Matti kuunteli hiljaisuutta tekonahkaisen oven takana. Ketään ei kiinnostanut tämä kissa.
Ja hän teki päätöksen opettaa naapureilleen läksyn.
— Riittää, — Matti sanoi ääneen, itsekin hämmästyen päättäväisyyttään. — Tulet mukaani.
Hän kumartui, nosti kissan syliinsä.
Se alkoi välittömästi kehrätä lujempaa ja hankasi päällään hänen märkää takkiaan jättäen karvaa.
Ja sitten he lähtivät seitsemänteen kerrokseen, missä Matti asui.
Hän otti kissan luokseen vain pariksi päiväksi.
”Anna omistajien pelästyä, etsiä, huolestua. Ymmärtävät, ettei noin saa tehdä…” Matti ajatteli astuessaan kotiinsa. Kissa sopeutui yllättävän nopeasti. Haisteli nurkat, hyppäsi sohvalle, kierteli valiten paikkaa, ja kiertyi kerälle tilkkupeitolle katsoen pelastajaansa kiitollisesti.
Ja kissan levätessä Matti, välittämättä harmaasta sateesta ja väsymyksestä, kävi lähimmässä eläinkaupassa ja osti kissalle parasta mahdollista kissanruokaa, hiekkalaatikkovarusteita ja vielä lelujakin — siltä varalta, että karvaiselle vuokralaiselle tulisi tylsää Matin ollessa poissa.
Seuraavana päivänä, lauantaina, Matti kävi useita kertoja ulko-oven luona, avasi sen ja kurkisti rappukäytävään.
Ja hämmästyi suuresti, kuinka hiljaista siellä oli.
Kukaan ei liikkunut kerroksissa, kukaan ei huutanut kissan nimeä (sitä paitsi, Matti ei tiennyt sen nimeä), eikä kukaan ollut laittanut ilmoituksia.
Näytti siltä, ettei kukaan edes etsinyt kadonnutta kissaa. Ja se oli outoa. Todella outoa…
Matti palasi asuntoon, katsoi kissaa ja kohautti olkapäitään.
Kissa puolestaan venytteli laiskasti sohvalla eikä edes ajatellut haluta ulos.
— Kuule, haluatko takaisin rappuun? — Matti kysyi sunnuntaina viitaten oveen. — En pidä sua täällä väkisin. Mee, jos on mentävä.
Kissa katsoi ovea, siirsi katseensa Mattiin ja alkoi näyttävästi nuolla tassuaan.
Sitten se nousi, tuli ja hankasi jalkaa.
Vastaus oli selvempi kuin mikään sana. Matti sulki oven, hymähti ja nosti kissan syliinsä.
He menivät keittiöön syömään aamiaista ja sitten olohuoneeseen katsomaan televisiota. Olihan vapaapäivä. Kissa makasi Matin sylissä ja kehräsi kuin pieni traktori, ja asunto tuntui pitkästä aikaa oikein kodikkaalta.
Sitten tuli maanantai. Kukaan ei ollut etsinyt kissaa.
Ja Matti päätti, ettei toistaiseksi anna sitä takaisin.
Ainoa mikä vaivasi, oli se, että naapurit saattaisivat syyttää häntä varkaudesta.
Olihan hän varastanut toisen omaisuutta. Vaikka elävän, vaikka hyvällä tarkoituksella ja puhtaasti kasvatuksellisessa mielessä, silti varastanut.
Matti pyöritteli mielessään mahdollisia skenaarioita: naapurit soittaisivat poliisille, häntä syytettäisi varkaudesta, hän joutuisi selittämään ja puolustelemaan. Hänen motiivejaan ei ehkä ymmärrettäisi.
Tämä ajatus porasi hänen aivoissaan eikä antanut hänen täysin rentoutua koko loppupäivänä. Koko työpäivän Matti oli kuin tulisilla hiilillä ja tarkisti jatkuvasti puhelintaan — oliko joku soittanut. Mutta sinä päivänä ei tullut ainuttakaan vastaamatonta soittoa.
Ja kun Matti palasi kotiin illalla — hän näki naapurin olevan viemässä roskia.
Mustassa pussissa ei näkynyt mitään, mutta ääriviivojen perusteella siellä oli jotain, mikä muistutti kovasti kissan hiekkalaatikkoa.
Huitoen naapuria pysähtymään ja lähestyen häntä, Matti kysyi kuin ohimennen:
— Kuule, naapuri, en oo nähny teidän kissaanne rappukäytävässä vähään aikaan. Mitenkäs se porskuttaa? Onko se elossa ja terve?
— Miksi luojan kiitos? — Matti yritti kysyä niin, että ääni pysyi tasaisena.
— No vaimo halus viedä sen mökille ja jättää sinne. Sanoo, et on tylsistyny, karvaa joka paikassa, maukuu öisin, kaataa maljakoita. Siellä se muka hiiriä pyytäis. Jotain hyötyä edes. En mä jaksais mökille lähtee. Yhtäältä on pitkä matka. Ja toisaalta vaimo sais mut kuitenkin tekemään siellä jotain. Mut nyt kissa on omiaan lähteny, eikä tarvi lähtee mihinkään. Join eilen juhlan kunniaksi pari litraa olutta. Oli juhlat.
— Eikö se kissa teitä ollenkaan sääli? Jos sille sattuu jotain?
— Mitäs sitä säälimään? Sehän on vaan eläin. Kuule, miks sä oikein siitä kyselet? — naapuri siristi silmiään hieman epäluuloisesti ja katsoi Mattia.
— Eipä kummempaa, vaan kysäisin… — mietteliäästi Matti vastasi, minkä jälkeen, hyvästelemättä, hän suuntasi nopein askelein kohti porraskäytävää.
Sisällä Matti kiehui raivosta.
”Mökille, siis… Lokakuun lopussa. Viedään kissa sinne varmaan kuolemaan. Eikä tippaakaan katumusta. Jopa iloisia, että se ’lähti itse’ ja vapautti heidät matkustamasta ja likaamasta käsiään.”
Hän kuvitteli hetkeksi mielessään tuon kiltti ja luottavainen kissan istumassa tyhjän mökintalon portailla (tai ihan aidan vieressä) odottamassa, että joku tulisi hakemaan.
Odottamassa yhtä uskollisesti ja omistautuneesti kuin se oli odottanut porraskäytävän oven edessä. Matin naapureille kissa oli esine, joka toisinaan ilahduttaa, toisinaan haittaa, ja jos se haittaa liian usein, se kannetaan kynnyksen yli.
Ensin rappuun pariksi tunniksi, sitten mökille ikuisiksi ajoiksi.
Kun Matti nousi seitsemänteen kerrokseen ja astui asuntoon, ja näki, että kissa odotti häntä uskollisesti ja omistautuneesti oven takana, mieli lämpeni heti.
Ja lisäksi hän yhtäkkiä ymmärsi tehneensä kaiken oikein…
Oikein, että oli varastanut kissan noilta sydämettömiltä ihmisiltä, jotka aikoivat syksyn lopulla viedä sen mökille ja jättää sinne.
Matti hymyili, nosti kissan syliinsä, ja he menivät keittiöön tekemään illallista.
Illallisen jälkeen he makasivat sohvalla ja katsoivat televisiota.
Tai oikeastaan — Matti katsoi, ja kissa oli vain lähellä. Välillä se kääntyi toiselle kyljelle, välillä toiselle. Nyt kissa liikahti, mutta tällä kertaa se kääntyi selälleen ja luottavaisesti paljasti vatsansa — kaikkein haavoittuvimman paikkansa. Se teki sen ajattelematta. Koska se ei enää pelännyt.
Koska todellinen koti ei ole vain katto pään päällä eikä vain kuppi kissanruokaa.
Todellinen koti on se paikka, jossa sinun ei tarvitse ansaita oikeutta olla.
Ja jossa sinua rakastetaan. Ihan vain sellaisena kuin olet.
