Tänään oli taas niitä päiviä, jolloin elämä ravisuttelee perustojaan. Kirjoitan tätä, koska haluan ymmärtää, mitä minussa oikein tapahtuu. Aamulla olohuoneessa kaikui tyhjyys ovenpamaus oli vielä korvissani. Ari oli lähtenyt, tempaisi ulko-oven perässään niin, että koko rappu varmasti kuuli. Eteisessä ei enää roikkunut hänen tummansininen parkatakkinsa, ilmaan jäi vain hento häivähdys hänen partavedestään, ja kenkähyllyllä näytti olevan tyhjä aukko kuin palanen jonkun toisen elämää olisi vierähtänyt pois.
Huokaisin raskaasti ja laskin katseeni alas. Siinä jaloissani istui Onerva. Hän oli painanut korvat luimuun ja veti hieman takajalkaansa vanha kissa, viidentoista vuoden iässä. Kuusi kiloa, täynnä karvaa ja ehdotonta uskollisuutta.
No miten me pärjätään, vanha tyttö? kuiskasin ja laskeuduin lattialle silittämään hänen pehmeää, jo hieman harmaantunutta turkkiaan. Taisimme selvitä taas yhdestä myrskystä.
Onerva vastasi lyhyellä, vakaalla kehräyksellä.
Kissa menneisyydellä ja kompromissin harhasta
Ari tuli elämääni puolisen vuotta sitten. Löysimme yhteisen sävelen helposti ja jotenkin kuin huomaamatta päätimme muuttaa saman katon alle. Ei Onerva ollut Arille mikään yllätys puhuin hänestä jo treffeillä ja Ari vain hymyili, nyökkäili ja vakuutti: Kissat on ihan jees.
Onerva taas on kissa, jolla on tarina. Löysin hänet pienenä kollinpentuna sateiselta kadulta, ja siitä asti elämäni on ollut kuin polun jakamista: suruja, löytämistä, menetystä. Onerva näkee ja tietää kaiken, enkä tarvitsisi toista luotettavaa korvaa. Nyt hänellä on munuaisten vajaatoiminta, tiukka ruokavalio ja säännölliset nestehoidot ovat meidän uusi arki.
Kun Ari muutti sisään, hänen eläinrakkautensa tuntui haihtuvan ilmaan.
Alkuun se oli pientä piikittelyä: Miksi se nukkuu sun jaloissa, eikö se ole epähygieenistä?, Täytyykö oikeasti maksaa niin paljon eläinlääkäristä, sehän on vain kissa uudenkin voi aina hankkia.
Yritin olla myötäilevä: vaihdoin petivaatteet tavallista useammin, ostin hajusteettomia ja kalliita kissanhiekkoja, annoin lääkkeet silloinkin, kun Ari oli poissa. Ajattelin, että tähänhän parisuhdetyö perustuu.
Valinnan paikka
Tiistai-iltana olin jäänyt ylitöihin, Ari oli tullut kotiin aikaisemmin. Kun avasin ulko-oven, aistin välittömästi kloorin pistävän hajun ja kuulin huutoa.
Onervaa oli oksennuttanut uudelle matolle tietenkin juuri sille, jonka Ari oli ostanut viime viikolla. Epämiellyttävää, toki, mutta korjattavissa.
Ari seisoi makuuhuoneen ovella, kasvot punaisena, ja osoitti Onervaa, joka piiloutui sängyn alle.
Nyt riittää! hän raivosi heti kun näki minut. En kestä tätä kissaa enää!
Riisuin eteisessä takkini ja aloin rauhallisesti kertoa ilmiselviä faktoja.
Se on elävä olento. Viisitoista vuotta vanha. Sairas, totesin, nostaen siivousainetta lattialta.
Ihan sama! Mä haluan asua siististi ja rauhassa. Valitse: minä vai toi raasku. Iltaan mennessä päätät viet nukutettavaksi tai annat jonnekkin muualle, muuten mä lähden.
Nousin seisomaan, riepu tiukasti käsissä. Ari ilmiselvästi odotti kyyneleitä ja anelua, mutta päätökseni oli jo selvä.
Sinun ei tarvitse odottaa iltaan asti, sanoin hiljaa. Matkalaukkusi on ullakolla. Viidentoista minuutin päästä haluan, että olet poissa.
Ootko tosissas? Heität mut ulos kissan takia? Tajua nyt, kohta oot nelikymppinen ja yksin sen karvaisen
Aika juoksee, Ari.
Hän paiskoi tavaroitaan matkalaukkuun, sylki loukkauksia ja tokaisuja vasemmalle ja oikealle. Olin hiljaa jokainen hänen sanansa vain vahvisti tunnettani siitä, että toimin oikein. Onerva pysytteli koko ajan keittiön tuolin alla, äänettömänä ja liikkumatta.
Lopulta Ari paiskasi matkalaukun kiinni ja tuli vielä eteeni.
Anna nyt olla, Annikki. Mä hermostuin vaan. Mietitään hetki, voisiko Onervan laittaa sun isän tai äidin luo. Hei, toi haju
Ei, vastasin lyhyesti. Kyse ei ole hajusta, Ari. Kyse on siitä, että pakotit minut valitsemaan.
Kun ulko-ovi naksahti kiinni, menin keittiöön ja kaadoin itselleni lasin vettä. Onerva kömpi esiin piilostaan, tuli lähelle ja tökkäsi kylmän, kostean kuononsa nilkkaani. Siinä hetkessä hän päästi painavan, merkityksellisen miau:n.
Me pärjätään.
