Kaksoisovet paiskautuvat auki, ja koko moottoripyöräbaari kääntyy kohti oviaukosta hohtavaa valoa.
Pieni koditon poika seisoo siinä täristen, kirkas valo nielaisee hänet, liian suuret ja likaiset vaatteet roikkuvat hennolta vartalolta, pelästyneet silmät etsivät epätoivoisesti huonetta kuin hänellä olisi vain hetki aikaa hengittää. Hän syöksyy puisien pöytien välistä, ohittaa kaksinkertaisesti kokoisia miehiä, nahkaliivejä, arpikasvoja, käsiä, jotka näyttävät vaarallisilta jo ennen kuin liikahtavatkaan.
Poika pysähtyy suurimman prätkäjengin pöydän eteen ja tarraa johtajan polveen molemmin käsin, sormet täristen.
“Anteeksi, herra… auttakaa. Ne jahtaa minua. Isä sanoi, että tule tänne.”
Jengin johtaja nojaa eteenpäin, tuoli huokaisee raskaan painon alla. Hänen arvetut kasvonsa lähestyvät poikaa, hymyä ei näy, vain äkillinen tarkkaavaisuus.
“Kuka on isäsi, poika?”
Poika nielaisee, kyyneleet raidoittavat likaisia poskia. Baarissa tulee niin hiljaista, että hänen hengityksensä kuuluu.
Poika kuiskaa:
“Jari Vainio.”
Jonkun käsi lipeää, lasi putoaa lattialle ja särkyy sirpaleiksi.
Kaikki jäävät paikoilleen.
Johtajan kasvot kalpenevat.
“Ei voi olla totta.”
Poika kaivaa syvältä taskustaan veritahran peittämän vanhan kolikon.
Jengipomo näkee tunnuksen.
Käsi alkaa täristä.
Avoimen oven ulkopuolella synkät hahmot piirtyvät valoon.
Jengiläinen mutisee:
“Lukitkaa ovet.”
Kukaan ei liiku hetkeen.
Sillä pelko on astunut huoneeseen ennen kuin miehet ulkona ehtivät sisään.
Sitten tuolit rahisevat villisti lattialla.
Salvat kalahtavat.
Raskaat lukot kolahtavat kiinni.
Vanhasta savun ja viskin täyttämästä moottoripyöräbaarista tulee hetkessä linnoitus.
Pikku poika pitää edelleen kiinni jenginjohtajan polvesta molemmin käsin.
Täristen.
Hengittäen liian nopeasti.
Johtaja tuijottaa kauhun vallassa veristä kolikkoa.
Koska hän tunnistaa sen heti.
Pimeiden markkinoiden merkki.
Poltetut reunat.
Hopeinen vaakuna.
Vanha Korkean Pöydän tunnus.
Mutta tämä ei ole tavallinen kolikko.
Siinä on toinen kaiverrus vaakunan alla.
Yksi nimi.
Jari Vainio.
Arpikasvoinen johtaja kuiskaa:
“Luoja auta…”
Baari täynnä kovia miehiä, joille mikään ei tunnu miltään, vaihtaa ilmettään.
Yksi miehistä biljardipöydän luona mutisee:
“Vainio on kuollut.”
Poika katsoo hetkessä ylös.
“Ei ole.”
Hänen äänensä murtuu rajusti.
“Hän on loukkaantunut.”
Hiljaisuus.
Jengipomo kyyristyy nyt pojan tasolle.
Jättikämmenet.
Varovaiset liikkeet.
Ikään kuin poika voisi särkyä palasiksi.
“Mikä sun nimi on?”
“Eetu.”
“Missä sun isä on?”
Eetun huulet värisevät.
“Hän sanoi, jos mustapukuiset miehet löytää meidät…”
Katse vilkuilee oville.
“…mun täytyy tuoda tämä kolikko Ukki Ristolle.”
Jengijohtaja jähmettyy.
Sillä kukaan ei ole kutsunut häntä sillä nimellä kahteenkymmeneen vuoteen.
Ei sen jälkeen, kun hän katosi Helsingistä ja hautasi lopullisesti menneisyytensä Jari Vainion kanssa.
Monen katseet kääntyvät nyt johtajaan.
“Risto?”
Arpinaamainen jättää huomioimatta muut.
Kaikki keskittyy vain poikaan.
“Mitä tapahtui?”
Eetu nielaisee.
Sitten kuiskaa:
“Ne ampuivat meidän talon.”
Huone on yhtäkkiä aivan hiljaa.
Poika kaivaa vielä jotain takkinsa syövereistä.
Taiteltu valokuva.
Savuinen, reunoista palanut.
Risto ottaa sen varovasti käteensä.
Ja kaikki väri katoaa hänen kasvoiltaan.
Kuvassa on Jari Vainio
vanhempana.
Uupuneena.
Elossa.
Seisoo pojan rinnalla, toinen käsi Eetun olalla suojelevasti.
Taakse on kirjoitettu tuskaisesti töherretyllä käsialalla:
**Jos hän pääsee luoksesi, minä olen epäonnistunut.**
Risto sulkee hetkeksi silmät.
Yksi prätkäjengiläinen tiskillä kuiskaa:
“Voi Herranjumala…”
Sitten räjähdys.
Etoviin rysähtää jokin niin kovaa, että seinät tärisevät.
Eetu säpsähtää.
Risto vetää pojan heti suojaan taakseen.
Toinen isku.
PAM.
Sitten ulkoa rauhallinen ääni, joka kaikaa ovien läpi.
“Palauttakaa poika.”
Kaikki tarttuvat vaistomaisesti aseisiin.
Risto nousee nyt hitaasti.
Vaarallisen hitaasti.
Sillä hän tunnistaa tuonkin äänen.
Sanansaattaja.
Ilma huoneessa muuttuu.
On olemassa nimiä, jotka vaikuttavat tappajiinkin.
Risto vilkaisee Eetua.
“Kertoiko sun isä, miksi ne haluaa sinut?”
Eetu pudistaa päätään, kyyneleitä valuen.
“Hän sanoi vaan, että mun täytyy selvitä.”
Riston leuka kiristyy.
Koska Jari Vainio ei koskaan paennut.
Eikä piiloutunut.
Paitsi jos oli olemassa jotain, mitä hän pelkäsi kuolemaakin enemmän.
Toinen ääni ulkoa
kylmempi.
Lähempänä ovea.
“Poika kuuluu Pöydälle.”
Muutama prätkäjätkä kiroaa hiljaa.
Risto siristää silmiään.
Sitten hän kohdistaa katseensa tarkasti Eetuun.
Ja nyt
hän huomaa sen.
Pojan silmät.
Eivät Jarin
jonkun muun.
Jonkun, jonka Risto muistaa vuosien takaa.
Naisen, jota Jari rakasti ennen kuin väkivalta nielaisi kaiken.
Riston ilme muuttuu.
Kauhu syrjäyttää ymmärryksen.
Hän kyyristyy vielä kerran pojan eteen.
“Mikä sun äidin nimi oli?”
Eetu pyyhkii kyyneleet ja kuiskaa:
“Helmi.”
Kaikki lopettavat hengittämisen.
Koska Helmi Vainio virallisesti ei koskaan saanut lapsia.
Risto tuijottaa poikaa kuin maailma olisi kääntynyt ylösalaisin.
Sitten Eetu kuiskaa sen lauseen, joka vihdoin selittää, miksi Korkea Pöytä itse jahtaa koditonta lasta:
“Isä sanoi, jos ne löytää mut…”
Sormet puristavat kolikkoa.
“…ne tajuaa, että hän rikkoi ainoan säännön, josta kukaan ei ole koskaan selvinnyt hengissä.”
