Kaksi kuukautta vein 56-vuotiasta naista ravintoloihin. Mutta kun kutsuin hänet luokseni, hän riisui hetkessä naamionsa
Viisi vuotta sitten erosin rauhallisesti vaimostani ja totuin vapaaseen, poikamiesmäiseen elämään. Mutta viime aikoina aloin ymmärtää, että yksin palaaminen tyhjään asuntoon alkoi tuntua yhä yksinäisemmältä.
Olen nyt 56-vuotias, terveys on kunnossa, voimaa riittää. Rekisteröidyin deittisivustolle siltä varalta, että löytyisi nainen, jonka kanssa voisi jakaa arjen. Ja heti ensimmäisinä viikkoina vaikutti siltä, että olin onnekas tapasin tosiaan kiinnostavan henkilön.
Profiili oli yksinkertainen:
“Leena, 56, leski, etsin rehellistä miestä tositarkoituksella.”
Valokuvassa näkyi mukavan oloinen, konstailematon nainen, lempeät silmät. Aloitimme kirjoittelun saman tien. Tein heti selväksi, ettei minua kiinnosta kuukausitolkulla jatkua kirjepostittelu, vaan etsin aitoa ihmistä, jonka kanssa voi elää arkea ja lähteä välillä lomaankin. Hän oli samaa mieltä, ja sovimme tapaamisen Helsingin keskustaan seuraavalle viikonlopulle.
Ensimmäinen tapaaminen sujui mainiosti. Kävelimme pitkään pitkin Esplanadia, ilma oli upea. Hän kertoi innostuneesti työstään ja lapsenlapsistaan, minä kuuntelin tarkasti. Pidin siitä, ettei hän ollut kovaääninen, eikä täyttänyt koko keskustelua pelkillä omilla jutuillaan. Myöhemmin vein hänet kahvilaan ja tarjosin olen vanhan liiton mies ja koen, että jos mies kutsuu naisen ulos, kuuluu maksaa lasku.
Siitä alkoi perinteinen deittailuaika, johon kuuluivat kukat, suklaarasiat ja yhteiset illanvietot. Kaikki lahjat ja kukat ostin toki itse, mutta aika oli mukavaa. Perjantaisin ja lauantaisin vietimme aina aikaa kulttuurin parissa milloin olimme Kansallisteatterissa, milloin museossa, välillä taas ravintolassa syömässä. Joskus tehtiin retki luontoon, kunnon lounaan kera.
Yritin olla herrasmies ja ajattelin, että hitaasti hyvä tulee. Hän hymyili sievästi, otti kädestä kiinni kadulla ja sanoi:
Tapio, sinun seurassa on ihanaa, olet niin kohtelias ja mukava.
Totta kai se hiveli itsetuntoa.
Ensimmäiset varoitusmerkit ilmaantuivat elokuvissa.
Jälkeenpäin ajateltuna merkit olivat koko ajan ilmassa.
Ensinnäkään hän ei koskaan pyytänyt minua kotiinsa, edes teekupposelle. Syitä löytyi aina: “Siellä on nyt sotkuista”, “Tyttärentytär on kylässä”, “Olen niin väsynyt, mennään kahvilaan mieluummin.” Ensiksi ajattelin hänen olevan ujo ehkä yksinasuva nainen oli tottunut omaan rauhaansa. En painostanut, vaan odotin hetkeä.
Toiseksi, ikään liittyvät keskustelut olivat outoja. Kun kyse oli ravintoloista, viikonloppureissuista tai kylpylästä, hän muuttui nuoreksi ja aktiiviseksi ideoita riitti, aina oli menossa. Kun yritin lähestyä häntä henkilökohtaisemmin, ilmestyi silmänräpäyksessä tiukka ja toppuutteleva mummo.
Eräänä iltana elokuvissa laitoin varovasti käteni hänen polvelleen. Pelkkä käsi, ei mitään sen kummempaa. Hän siirsi käden pois:
Tapio, joku näkee.
Leena, meidän vieressä ei ole ketään, salissa on hämärää.
Ei sillä väliä, näyttää pahalta. Emmehän me ole mitään teinejä.
Ajattelin, että ehkä hän on kasvatettu tiukasti. Ehkä rajat täytyy hyväksyä. Silti mieleen hiipi epäilys ei tässä iässä ole enää aikaa leikkiä häveliästä paria vuotta.
Terveyvaivat tulivat esille tiuhaan. Monella ikäiselläni selkä vaivaa, verenpaine heittelee se on normaalia. Mutta hän kertoi yksityiskohtaisesti jokaisesta kolotuksesta ja pilleristä, miten kolesteroli pysyy kurissa ja mistä kipeä olo johtuu.
Kuuntelin kärsivällisesti, myötäelin ja ehdotin jopa lääkäriä. Mutta kun mainitsin, että käyn uimassa kaksi kertaa viikossa pysyäkseni kunnossa, hänen kasvonsa vääristyivät:
Mihin sinä noita suorituksia enää tarvitset? Pianhan sydän sanoo sopimuksen irti. Tässä iässä pitäisi vain istua sohvalla ja lukea kirjoja.
Minua ei sohvalla makailu kiinnostanut, halusin elää kunnolla.
Totuuden hetki ja yllätysluento häpeästä
Eilen päätin, että nyt riittää. Kaksi kuukautta seurustelua siinä ajassa pitäisi jo huomata, onko yhteistä polkua.
Illastimme georgialaisessa ravintolassa, söimme hatsapuria ja joimme punaviiniä. Tunnelma oli rento, Leena nauroi ja kertoi hauskoja juttuja töistä. Kaikki tuntui olevan mallillaan. Ajattelin, että nyt on oikea hetki ottaa puheeksi läheisempi kanssakäyminen.
Sateisena iltana autossa laitoin varovasti käteni hänen kädelleen. Hän ei siirtänyt sitä pois.
Haluaisitko tulla minun luokseni? Voidaan kuunnella musiikkia, juoda teetä, viettää ilta rauhassa.
Hän jännittyi heti ja hymyn tilalle tuli kivikova ilme.
Tapio, mitä sinä oikein ehdotat?
Ehdotan suoraan. Sinä kiinnostat minua. Olemme olleet yhdessä yli kaksi kuukautta. Kai olisi luonnollista haluta enemmän läheisyyttä.
Silloin kuulin pitkän puheen iästä, häpeästä ja “henkisestä yhteydestä”, joka tyrmäsi minut:
Ymmärrätkö, mitä puhut? hän tiukkasi. Sellainen sopii nuorille, ei meidän ikäisille. Ajattele nyt miltä näyttäisimme ilman vaatteita! Minulla on mahaa, sinulla varmaan myös. Hui! Tässä iässä kuuluu vaalia henkistä yhteyttä ja ystävyyttä, eikä ajatella tuollaisia asioita.
Olin sanaton olin siis hänen mielestään pelkkä alkeellinen olento, kun halusin läheisyyttä usean viikon tapaamisen jälkeen.
Leena, mitä se haittaa? Käyn kuntosalilla säännöllisesti, naisenakin sinä olet upea ikäiseksesi. Miksi haudata itsensä elävänä? Kuka on määrännyt, että 56-vuotiaana elämä loppuu ja henkisyys on ainoa sallittu asia?
Se nyt vaan on niin hän tiuskaisi. Kunnon naiset tässä iässä katsovat lastenlasten ja tomaattien perään. Häpeäisin itseäni, jos alkaisin pyöriä miehen kanssa tällaisissa merkeissä.
Siinä vaiheessa päästin patoutumat ulos:
Eli et ollut etsimässä miestä, vaan lähinnä mukavaa seuraa, joka maksaa. Kaksi kuukautta söit laskuuni, istuit autossani, kiertelit teattereissa. Eikö sinua yhtään hävettänyt ottaa lahjoja ja kyytejä tältä “alkukantaiselta”? Mutta heti kun halusin normaalin läheisyyden, tuli täydet moitteet.
Hän punastui, muttei häpeästä vaan suuttumuksesta.
Luulitko, että ruoka ja kukat velvoittavat johonkin?
Ei niin, mutta yleensä tutustuminen johtaa pidemmälle. Sinä taisit vain etsiä ystävää lompakon ja kulkuneuvon kanssa.
Hän hyppäsi autosta ja paiskasi oven kiinni. En lähtenyt perään kaikki oli selvää. Seurasin, kun hän marssi pää pystyssä rappuun ja tunsin lähinnä harmia itsestäni.
Pidän keskusteluista, kirjallisuudesta ja historiasta. Mutta olen elävä mies ja haluan myös läheisyyttä, en aio luopua siitä siksi, että jollakulla naisella on päässään betonista valetut kompleksit vatsamakkaroista.
Poistin hänen numeronsa ja deitti-ilmoitukseni. Nyt tarvitsee vähän aikaa palautua tästä episodista.
Nyt tiedän, että jatkossa kysyn jo ensimmäisellä tapaamisella suhtautumista läheisyyteen. Jos taas saan pitkän esitelmän vanhenemisesta ja lapsenlapsien hoitamisesta elämänsuolana, maksetaan lasku puoliksi ja hyvästellään.
Mitä mieltä sinä olet, saako 56-vuotias ehdottaa läheisyyttä naiselle, vai onko se sopimatonta suomalaisessakin seurassa? Ja miksi ihmeessä naiset, jotka eivät koe elävänsä enää muuta kuin lastenlapsille, laittavat edes profiilinsa deittipalstalle?
