Kaksi kuukautta vein 56-vuotiasta naista ravintoloihin – mutta heti kun kutsuin hänet luokseni, hänen todellinen luonteensa paljastui välittömästi

Kaksi kuukautta vein 56-vuotiasta naista ravintoloihin. Mutta heti kun kutsuin hänet luokseni, hänestä tippui naamio välittömästi.

Viisi vuotta sitten erosin rauhallisesti ja opettelin taas yksineläjän arjen. Siihen asti se sopi minulle hyvin vapaus, hiljainen koti, omat rutiinit. Viime aikoina kuitenkin huomasin, että oli alkanut tuntua yksinäiseltä palata illalla kotiin, jossa kukaan ei odottanut.

Olen nyt 56-vuotias, kunnossa vielä, jaksan hyvin. Päätin rekisteröityä deittisivustolle, jos vaikka löytäisin mukavan naisen rinnalle. Heti alkuun onni suosi tutustuin oikeasti kiinnostavaan ihmiseen.

Ilmoitus oli suora:
Marjatta, 56 vuotta, leski, etsin kunnollista miestä vakavaan suhteeseen.

Kuvassa oli ystävällisen oloinen nainen ilman koreilua, kirkkaat, lämpimät silmät. Aloitimme pian viestittelyn, ja sanoin suoraan, että en kaipaa pitkiä kirjeenvaihtoja; halusin löytää naisen todelliseen elämään, arjen jakamiseen ja yhteisiin matkoihin. Hän oli samaa mieltä, ja sovimme tapaamisen Helsingin keskustaan seuraavaksi viikonlopuksi.

Ensimmäinen tapaaminen meni mainiosti. Kävelimme pitkän tovin pitkin Esplanadia ja Etelärantaa, ilma oli kaunis ja keväinen. Hän jakoi elämänsä tarinoita töistä ja lapsenlapsista, minä kuuntelin ja nyökyttelin. Pidin siitä, että hän oli rauhallinen eikä turhia höpöttänyt. Menimme sen jälkeen kahvilaan, johon tietenkin tarjouduin maksajaksi olen vanhan liiton miehiä ja minusta on kohteliasta, että se joka kutsuu, myös maksaa.

Alkoi niin sanottu kukkais-vienti-vaihe. Karkit ja kukat ostin minä, mutta aika kului molemmilla mukavasti. Lähes joka perjantai ja lauantai vietimme yhdessä kulttuuri-iltaa: kävimme teattereissa, ravintoloissa, näyttelyissä välillä kävelyllä meren äärellä, välillä maaseudulla nauttien lounasta ulkona.

Ajattelin olevani herrasmies ja uskoin, että välillämme olisi syntymässä lämpöä. Hän hymyili usein, otti käsikynkkään kadulla ja sanoi:

“Veikko, sinun kanssa on mukava olla, olet niin huomaavainen.”

Totta kai se lämmitti mieltä.

Mutta kun katson nyt menneeseen, merkkejä hänen asenteestaan oli kyllä ilmassa.

Ensinnäkin hän ei kertaakaan kutsunut minua omaan kotiinsa, ei edes teelle. Selitykset olivat aina valmiina: Kotona on sotkuista, Lapsenlapsi kylässä, Olen niin väsynyt töiden jälkeen, mennään mieluummin kahvilaan. Ajattelin aluksi, että hän kenties ujosteli, olihan yksin asunut pitkäänkin.

Toinen pieni outous oli suhtautuminen ikään. Jos oli kyseessä teatteri, retki, ravintola hän oli kuin nuoreksi tullut, iloinen ja aloitteellinen. Mutta heti, kun asia lipsahti läheisen kanssakäymisen tai fyysisen läheisyyden puolelle, hänestä tuli yhtäkkiä tuohduksella toruva mummo.

Esimerkiksi kerran Maximissa istuessamme rohkenin varovasti ottaa häntä reidestä kiinni. Hän siirsi käteni pois, sanoen:

“Veikko, ei täällä sovi tuolla lailla. Emme ole mitään yläkoululaisia.”

“Kyllähän täällä on pimeää, eikä muita ole juuri lähelläkään”, yritin.

“Silti, näytämmehän ihan hölmöiltä”, tuli topakka vastaus.

Ajattelin, että ehkä kyse oli hänen kasvatuksestaan. Kenties hän oli oikeasti pidättyväinen. Mutta kieltämättä minua alkoi vaivata tämä jatkuva pidättyväisyys. Eihän meillä ole enää paljoa aikaa tuhlattavaksi, jos haluamme kokea jotain yhteistä.

Hän myös rakasti kertoa sairauksistaan. Niin kai monen suomalaisen tapa on, mutta hän tuntui suorastaan nauttivan siitä, että sai kertoa selkäkivuistaan, lääkkeistään ja verenpaineestaan. Kuuntelin, myötäelin, ehdotin lääkäriäkin. Mutta jos minä mainitsin käyneeni uimassa tai lenkillä, tuli heti moittimista:

“Miksi sinä itsesi noin rasitat? Eikö meidän iässä olisi jo hyvä levätä, lukea jotain fiksua eikä juosta ympäriinsä kuin nuori?”

Mutta minä halusin vielä elää, en vain istua sohvalla odottaen vanhuutta.

Eilen päätin, että nyt riittää epämääräinen ujostelu ja odottelu. Kaksi kuukautta tuntui jo ajalta, josta pitäisi nähdä, onko tulevaisuutta.

Illallisella georgialaisessa ravintolassa Lauttasaaressa kaikki sujui hyvin, nauru ja viini virtasivat, ruoka oli hyvää. Jälkeenpäin lähdimme autollani kotiin päin pieni sade hakkasi Helsingin katuja ja auton sisällä oli lämmin, soi taustalla Baddingin laulu.

Lopulta otin hänen kätensä lämpimästi käsiini ja ehdotin:

“Marjatta, tulisitko joskus meille? Voitaisiin juoda teetä, kuunnella musiikkia rauhassa.”

Hän jännittyi heti, vakavoitui silmin nähden.

“Mihin sinä tuolla oikein viittaat?”

“Haluan olla suora. Pidän sinusta. Olemme molemmat vapaita, olemme tavanneet jo usean viikon ajan. Ei ole kohtuutonta haluta olla lähempänäkin.”

Siitä seurasi pitkä saarna: iästä, häpeästä ja korkeasta henkisyydestä, joka sai minut sanattomaksi.

“Ymmärräthän, että tällaiset asiat on nuorille! Meidän ikäisille riittää ystävyys ja kumppanuus. Olemmeko muka niin houkuttelevia, että tuollaista enää tarvitsee miettiä? Meille kuuluu pitää huolta läheisistä, lukea ja kasvattaa lastenlapsia ei tällaiset asiat.”

Katsoin häntä ja en voinut uskoa korviani. Oliko koko kaksi kuukautta ollut turhaa, jos normaali läheisyys oli hänen mukaansa aivan tökerö ajatus?

“Marjatta hyvä, meissä ei ole mitään hävettävää. Miksi haudattaisiin itsemme elävältä? Kuka kehtaa väittää, ettei yli viisikymppisenä voi vielä elää täysillä?”

“Se nyt vain on tapana! Kunnialliset naiset eivät enää lähde tuollaiseen. Olen isoäiti, en mikään tyttö enää. Häpeäisin lapsiani”, hän tokaisi napakasti.

Silloin sanoin vihdoin itsekin ääneen:

“Et tainnut koskaan etsiä miestä elämääsi vaan ystävää, jolla on lompakko ja auto! Oliko sinun mielestäsi ok syödä, juoda ja juhlia kanssani, kunhan läheisyys ei kuulu pakettiin?”

Hän punehtui enemmän suuttumuksesta kuin häpeästä ja nousi autosta ilman sanaakaan. Katsoin, kun hän kulki sateessa kohti rappua, ja tunsin noloutta lähinnä itseni vuoksi.

Rakastan keskusteluja, kirjoja ja historiaa, mutta olen elänyt mies, enkä aio tyytyä pelkkään sohvalla istumiseen, koska toisen päässä on käsitys, että elämä on jo ohitse.

Poistin hänen numeronsa ja deitti-ilmoitukseni. On pakko antaa aikaa itselle tämän koomisen jakson jälkeen.

Päätin nyt, että ensi kerralla kysyn jo ensitreffeillä, miten hän ymmärtää läheisyyden ja vanhenemisen. Jos saan pitkän saarnan vanhemman naisen velvollisuudesta hoitaa vain lapsenlapsia ja tomaattipenkin ylläpitoa, jaan laskun kahtia ja kiitän illasta.

Miten te muut suhtaudutte tähän? Onko yli viisikymppisenä intiimin läheisyyden toivominen todellakin häpeällistä suomalaiselle naiselle? Ja miksi monet sellaista ajattelevat, jos kuitenkin hakeutuvat nettideittailun pariin?

Rate article
Sixty & Me
Kaksi kuukautta vein 56-vuotiasta naista ravintoloihin – mutta heti kun kutsuin hänet luokseni, hänen todellinen luonteensa paljastui välittömästi