Kaikki alkoi siitä, kun äitini naapuri soitti minulle.
Moi, Sanni.
Hei, Irmeli, vastasin yllättyneenä.
Miten menee? Miten lapset voivat? hän jatkoi.
Ihan hyvin, kiitos, vastasin, mutta aloin hermostua.
Tuskinpa Irmeli muuten vain soittelee kuulumisia kyselemään. Intuitioni ei pettänyt.
Sanni, oletko käynyt äitisi luona viime aikoina?
Siinä kohtaa syyllisyys pyyhkäisi ylitseni. Huokaisin raskaasti. Ollaan asuttu omillamme jo pitkään. Ja siitä asti kun poika alkoi koulun, arki meni ihan hullunmyllyksi.
Aamulla teen kaikille aamupalan, laitan koululaisen matkaan, sitten pitkä päivä töissä. Päivän päätteeksi kauppaan, ja kotiin kiireellä. Sitten pitää laittaa iltapalaa, syöttää perhe, tiskata ja vielä tarkistaa läksyt. Illalla olen ihan loppu kuka siinä enää kyläilemään ehtii. Ja viikonloppunakin on omat hommat.
Pitää siivota, pestä pyykkiä, silittää, ja yrittää edes vähän rentoutua… Harvoin me oikeasti äidin luona käydään, myönnetään.
On siitä aikaa, Irmeli, totesin nolona. Olen kyllä suunnitellut, mutta aikaa ei vain löydy. Lauantaina ajattelin piipahtaa
Mutta Sanni, etkö ole mitään outoa huomannut äidissäsi? naapuri kysyi varoen.
Mitä tarkoitat? kysyin hieman kireästi.
No, käyttäytyykö hän kummallisesti? Onko ollut mitään normaalista poikkeavaa?
Eipä oikeastaan, sanoin ja tunsin kylmän piston rinnassani. Mistä oikein puhut?
Voi Sanni, en tiedä miten tämän sanoisin ehkä ei pitäisi puuttua…
No mitä IHMEESSÄ on tapahtunut?! melkein huudahdin. Päässäni pyöri jo hurjat mielikuvat.
Sulla on nyt vähän höppänä äiti tuolla iällä, Irmeli vihdoin tölväisi.
No älä nyt! Mistä sellaista päättelet?!
Se on ottanut miehen, siitä minä sen tiedän! Sillä on romanssi!
Ei voi olla totta! repesin nauramaan. Äiti on jo pitkälti yli seitsemänkymppinen, mitä romansseja muka!
Äläpä sano, kuule, Irmeli loukkaantui. Kyllä minä tiedän mistä puhun! Tähän silmin olen nähnyt!
Rakastajan vai?
No en rakastajaa vaan äitiäsi! Hän mulle kertoi kaiken! Irmeli alkoi nopeasti selittää. Kuuntele nyt.
Tapasin hänet eilen kadulla. Se meni kuin tuulispää, eikä edes huomannut mua. Jouduin huutamaan perään. Sanoi mulle, että “Anteeksi Irmeli, mulla on kiire, pitää ehtiä ostamaan kalaa. Oletko sitä mieltä, että seiti vai turska olisi parempaa?” Ihmettelin, että mitä ihmettä sanoin, että “Maarit, ethän sä edes tykkää kalasta.” Sanoi, että “En minä itselle, vaan Vaasalle. Se söisi vaikka miten paljon!” Ja oli niin onnellinen siitä.
No, ehkä se vaan joku kaveri… mietin ääneen, samalla yritin epätoivoisesti muistaa, oliko jossain äidin kaveripiirissä ketään nimeltä Vaasa. Ei tullut mieleen.
Ei mikään kaveri! Herää nyt, Sanni! Rakastaja olen varma! Irmeli intti.
Ja kaiken lisäksi se on poiminut tämän Vaasan kadulta! Nyt se asuu siellä sun äitisi luona, usko nyt! Entä jos se on joku pummi, vankilakundi, juoppo tai joku sekopää? Tiedät kyllä että täällä nykyään kaikennäköistä porukkaa liikkuu.
En saanut sanaa suustani. Irmeli jatkoi.
Joo, näin se meni! “Kävelin siinä kadulla, ja näin sen maassa, ihan märkänä ja reppanana. Kun huomasin, se pörhäytti päänsä pystyyn ja ryhdistäytyi, kuin kunnon mies ainakin! Vein kotiin, pesin ja puunasin, ja siitä kuoriutui niin komea tyyppi…” Että sanoisin Sanni, ottaisin kyllä pikaisesti selvää mistä on kyse.
Kiitos vain… sain vaivoin sanottua ja suljin puhelimen.
Olin ihan tolaltani. Ajatus siitä, että äiti raahaa jonkun randomin kadulta kotiinsa, puistatti. Odotin miestäni kotiin kuin kuuta nousevaa, piti pitää perhepalaveri.
Mun äidillä on nyt joku “miesystävä”, sanoin miehelleni suoraan.
Sen nimi on Vaasa, ja kerroin kaiken mitä Irmeli oli puhunut.
Mies mulkoili minua hetken kuin puusta pudonnut ja sitten arveli:
No enpä tiedä, mitä tuo juoruämmä taas sekoilee. Ootko soittanut äidille?
En myönsin nolona.
No sitten soitetaan. Eiköhän tässä selviä, ei syytä hätään.
Tartuin heti puhelimeen, soitin äidille ja laitoin kaiuttimen päälle, että mieskin kuuli.
Hei vaan, aloitin kun äiti vastasi.
No Sanni! Mitä kuuluu?
Äiti, ootko yksin nyt?
En, hän nauroi iloisesti, mä oon Vaasen kanssa.
Sydän jysähti. Niinkö se on sitten totta?!
Mistä se tuli teille? sain vaivoin kysyttyä.
Ai se, no kuule, pitkä juttu äiti alkoi kertoa tyytyväisenä. Löysin sen kadulta, ihan läpimärkänä ja surkeana. En voinut jättää siihen, niin raukka, meinasi ihan itkettää. Mutta nyt ei ole enää tylsää, kun on mies talossa! Kuule, siitä on vaikka mitä iloa, pitäisi nähdä! nauroi päälle.
Kiskaisin tuolin alle ja istuin siihen turta. Onko äiti nyt oikeasti höpsähtänyt?
Äiti hyvä, ei näin voi tehdä, keräsin rohkeuteni. Et sä voi poimia ketä tahansa ja ottaa kotiin. Häädä se!
Voi Sanni, miten voit sanoa noin! Me ollaan vastuussa niistä, jotka meille luottavat, muista se! Vielä kun ette tekin juuri käy kylässä, olen ollut yksinäinen. Nyt mulla on taas tarkoitusta elämässä. En päästä Vaasaa minnekään, ja sillä hyvä! ja sulki puhelun.
Mies nousi päättäväisenä:
Tätä ei voi jättää tähän! Laita vaatteet päälle, nyt mennään sun äidin luo!
Pyörin hermostuneena ympäri asuntoa, vaatteet hukassa. Mies pyöri perässä.
Sun äiti on liian hyväuskoinen! Mitä jos se on joku huijari, haluaa asunnon itselleen! Sen nimi muka Vaasa! Kohta nähdään!
Puolen tunnin kaahauksen jälkeen pysähdyttiin äidin talon eteen. Mies otti takakontista rautakangen ja heilutteli sitä varovasti.
Mitä aiot tuolla? säikähdin.
Eihän sitä koskaan tiedä, hän murahti.
Ei mitään väkivaltaa, jooko, sanoin huolestuneena, mielessä jo ihan kamalat kohtaukset.
Ehdittiin hädin tuskin eteiseen, kun mieheni karjaisi:
No missä se on?!
Olohuoneessa, lepotuolissa, äiti vastasi ihmeissään. Mikä teillä on hätänä?
Mies marssi suoraan olohuoneeseen, minä kintereillä.
Siellähän lepotuolissa makasi röyhkeästi jättikokoinen oranssi kissa! Kun säntäilimme olohuoneeseen, kissa nousi, kiersi pörröisen häntänsä tassujen ympärille ja päästi syvän naukaisun.
Tässä on minun Vaasa, äiti esitteli ylpeänä.
Mutta sehän on kissa! huudahdimme yhteen ääneen.
No niinhän se on, ja mitäpä muuta kuvittelitte? äiti nauroi ja katsoi meitä naama peruslukemilla.
Kaikki alkoi siitä, että äitini naapuri soitti minulle.
