Puhu minulle, Tassu
Älä pelkää, Tassu! Kaikki on hyvin! Ne vähän vielä huutavat, mutta kohta rauhoittuvat Ehkä
Sanni puristi nalleansa lujasti rintaa vasten ja sulki silmänsä. Hänen ei pitäisi pelätä. Hänhän on jo melkein iso. Niin mummi Kerttu sanoi. Kun on jo viisi vuotta täyttänyt, on iso tyttö. Kaikki puhuivat siitä. Rokotuksissakin Sanni ei enää itkenyt, vaikka vähän teki mieli, koska isot eivät itke. Mutta Tassun kanssa hän sai olla pieni. Tassulle saattoi kertoa mitä vain. Tassu ei mennyt kitisemään aikuisille, kuten paras kaveri Iida usein teki päiväkodissa. Tassu vain katsoi isoin pyörein silmin eikä sanonut sanaakaan, mutta kuitenkin ymmärsi kaiken. Ja kun oli pelottavaa, kuten nyt, Tassu lohdutti. Tassu tuntui pehmeältä ja läheiseltä. Äiti ja isä olivat myös rakkaita, mutta silloin kun he huusivat toisilleen, heistä tuli teräviä ja pisteliäitä aivan kuin kansansadussa Prinsessa Ruususesta, jossa taloon kasvoi piikkipensaiden aita. Sanni ei tiennyt, miksi vanhemmat riitelivät. Eihän aikuisilla pitänyt olla kiukkuja. Aikuiset sopivat asioista, etsivät jotain kieltä, mummi Kerttu sanoi. Ehkä aikuisten riidat ovatkin oikeita loukkaantumisia suuria sellaisia. Sanni ei ollut ennen nähnyt isoja loukkaantumisia, mutta hän osasi jo kuvitella, että ne olivat pelottavia. Jos pienet riidat Iidan kanssa saivat vatsan kiertämään niin ettei jäätelötkään maistuneet ja teki vaan mieli itkeä, niin isot loukkaantumiset varmaan olivat vielä pahempia.
Sanni avasi silmänsä ja kuunteli. Tuntui olevan hiljaista. Se tarkoitti, että äiti meni itkemään kylpyhuoneeseen ja isä jäi murjottamaan keittiöön. Se oli tavallinen järjestys. Sanni nousi lattialta, missä oli istunut sängyn päädyssä koko ajan, ja katseli ympärilleen. Hänellä oli kaunis huone. Äiti oli pitkään valinnut tapettia ja huonekaluja ja kysynyt Sannilta, mitä hän haluaisi. Valkoinen sänky vaaleanpunaisella peitteellä, kaappi, jossa kaikki Sannin vaatteet mahtuivat hyvin. Hyllyt täynnä leluja niin paljon, ettei Sanni aina muistanut, mitä kaikkea hänellä oli. Täällä oli hyvä olla, ja nyt kun oli hiljaista, melkein rauhallista. Tassu katsoi häntä odottavasti, ja Sanni nyyhkäisi ääneen:
Tiedän kyllä! Odota hetki! Jään tänne, mutta menen nyt ensin.
Aseteltuaan Tassun tyynylle Sanni meni varovasti ovelle. Ensin pitäisi mennä äidin luo. Se oli vaikeinta. Kylpyhuoneen ovi oli lukossa, kuten aina tällaisen jälkeen. Sanni koputti hiljaa:
Äiti?
Mitä nyt?
Saanko tulla sinun luo?
Ovi raottui, ja äiti istui ammeen reunalla kuten ennenkin.
Pitääkö sinun päästä vessaan?
Ei. Haluan vain olla sinun kanssa. Sanni vetäisi syvään henkeä ja astui kylpyhuoneeseen. Hän ei pitänyt yhtään tästä hetkestä. Äiti itki lisää ja rutisti häntä, vielä sanoi että kaikki järjestyy. Sanni tiesi, että se ei ollut totta. Se oli vain aikuisten puhetta. Hyvät hetket loppuivat aina pian ja sitten ne piikkipensaat kasvoivat uudestaan.
Sanni pyyhki kyyneleet ja katsoi äitiä.
Miksi?
Miksi mitä, pieni?
Miksi te aina huudatte? Jos ette tykkää toisistanne enää, kannattaisiko olla vaan erossa? Niin mummi Kerttu sanoo. Jos on riidoissa, parempi olla hetken erikseen, ettei tapella.
Riikka jähmettyi. Sanni ei ollut ennen puhunut ääneen siitä mitä kotona tapahtui. Riikka oli luullut, että Sanni oli liian pieni ymmärtämään.
Sanni, miksi ajattelet noin? Minähän rakastan isiä
Sinä valehtelet, äiti.
Sanni!
Jos tykkäisit isistä, et huutaisi niin. Et riitelisi. Ethän sinäkään huuda minulle?
Riikka ei tiennyt, miten selittää. Mitä sanoa lapselle, kun kerran asiat eivät ole mustavalkoisia? Miksei osannut vastata, kun kysymys oli niin yksinkertainen miksi?
Pitää kai mennä miettimään omaa käytöstä. Sanni silitti äidin poskia pienillä käsillään.
Sanoiko mummikin niin? Riikka hymähti ja itkut muuttuivat hymyksi.
Sanoi! Ja se oli oikeassa. Minäkin sovin Iidan kanssa. Riidellään paljon vähemmän nykyään. Vain joskus, kun Iida menee kertomaan opettajalle.
Oletpa sinä kasvanut isoksi Riikka halasi lastaan.
En minä vielä iso ole. Jos olisin iso, Sanni vetäytyi äidin sylistä ja kuiskasi, en minä pelkäisi yhtään.
Mitä sinä pelkäät? Riikka kurtisti kulmiaan.
Entä jos te ensi kerralla huudatte ja sitten vain lähdette pois.
Minne me mentäisiin?
Sinne missä on hiljaista. Ei kai kukaan halua olla aina paikassa joka tuntuu pahalta? Eihän sinustakaan tunnu hyvältä äiti?
Ei Ai pelkäät että jätetään sinut?
Niin Sanni purskahti itkuun. Ja sitten jää vaan Tassu. Entä jos Tassu taas katoaa, niin kuin silloin bussissa? Olenko sitten yksin? Kysyin mummi Kertulta, mutta hän sanoi että on jo liian vanha olla äiti!
Sanni! Kulta, rauhoitu. En koskaan jätä sinua. Ethän sinä ole koskaan yksin. Olet minun lapsi!
Niin, mutta siltä se ei tunnu silloin kun huudatte toisillenne. Ettekö unohda minua hetkeksi silloin?
Ei me sinua unohdeta Riikka jäi hiljaiseksi. Sanni oli oikeassa. Riidan hetkellä ei muistanut lasta, ei mitään muuta kuin kiukun.
Riikan mieleen nousivat muistoja ajasta, kun hän ja Lauri tapasivat. Hän oli yliopistolla, kiireinen aamuluennolle ja törmäsi Lauriin, joka pudotti silmälasit lattialle. Hän ehti vain pahoitella nopeasti, koska koe alkoi heti. Koe meni hyvin ja ulkona Lauri odotti ja vitsaili hänen kiireestään. Lauri kutsui häntä myöhemmin “höyryjunuksi”, etenkin kun hän oli pahalla päällä. Synnytyssalissakin Lauri huusi: Älä enää puhise, junanen!
Mutta koska Lauri lakkasi kutsumasta häntä junaksi? Ja koska he alkoivat ylipäätään riitelemään näin?
Äiti?
Niin, pieni?
Onko teillä paha olla yhdessä? Oletteko te loukkaantuneita?
Riikka näpläsi Sannin kiharoita kiharoita, jotka toivoi omalle tytölleen raskausaikana. “Kunpa ei tulisi minun hiuksia saisi olla isän kiharat!”
Ja niin tuli: vehreät, vaaleat kiharat, merenvihreät silmät Sannista tulisi kaunis nuori nainen. Itse asiassa hän jo oli. Ja Riikka hymyili. Äiti, Kerttu, oli joskus sanonut, että tärkein on valita oikea puoliso. Lauri oli ollut oikea isä Sannille lapsi oli hänelle kaikki kaikessa. Oliko siinä syy? Lauri rakasti enemmän Sannia kuin häntä, Riikkaa. Ajatus tuntui typerältä, mutta jomotti rinnassa. Sanni oli oikeassa.
Riikka muisti, kuinka Lauri tuli kotiin, tervehti häntä nopeasti ja meni suoraan Sannin luo. Missä minun prinsessani! Ostaessani suklaata, toi aina Sannille. Kun Lauri katsoi elokuvaa, Riikka siivosi, mutta Lauri ei edes huomannut.
Ensimmäinen kunnon riita oli kaksi vuotta sitten. Sannilla oli kova kuume ja Riikka valvoi yötä, itki epätoivosta kun ei osannut auttaa. Lauri silloin huusi:
Miten sinä itket? Auttaako se lasta? Vetäydy nyt kasaan, sinä olet äiti!
Sen jälkeen itku lakkasi. Ei siksi että olisi rauhoittunut, vaan koska sisällä katkesi jotain. Hänestä tuli muka huono äiti. Maailma harmaantui. Tuntui että oli lakanut hengittämästä. Sanni parani, mutta Riikka ei unohtanut tunnetta, ettei riittänyt.
Sanni katsoi äitiään odottavasti. Äiti vaikeni, mietti. Mutta ei enää itkenyt. Oli aika mennä isän luokse.
Menen kohta. Sinä voit ottaa Tassun jo huoneeseen odottamaan.
Sanni pujahti äidin halauksesta ja avasi kylpyhuoneen oven:
Etkä sitten itke enää?
Riikka jäi istumaan paikoilleen ja muisteli heidän yhteistä elämää. Oliko oikeasti ollut enemmän pahaa kuin hyvää? Oli hyviäkin muistoja. Treffit Laurin kanssa ennen häitä. Vauvan syntymä, Sannin ensi askeleet, ensimmäinen yhdessä vietetty loma. Ei kaikki ollut mennyt pieleen. Asuntolaina, kalusteeton koti, pullo skumppaa tyhjällä lattialla, naurun ja itkun sekaisia öitä.
Heille ei koskaan tullut toista lasta, vaikka yrittivät. Riikka lakkasi odottamasta, ehkä niin vain kuului olla. Ongelmia kuitenkin kertyi. Riidat alkoivat mitättömistä asioista mutta kasvoivat. Arjen sanat muuttuivat jääpaloiksi, jotka kasvoivat piikeiksi perheen keskellä, kuten Sanni kuvaili omassa mielessään. Piikit osuivat suoraan sydämeen.
Riikka pesi kasvonsa viileällä vedellä. Laskeminen, kummasta oli enemmän, hyvästä vai pahasta, oli loputon suo. Sanni oli oikeassa. Jos loukkaantuminen pitää otteessaan, mikään ei muutu. Oli aika sopia tai erota. Kuva elämästä ilman Lauria sai Riikan vavahtamaan. Entä, jos Sanni asuisi vain isänsä kanssa? Tai jäisi yksin? Riikka pudisteli päätään.
Sanni käveli käytävän läpi keittiöön ja avasi oven. Isä istui tuolilla, tuijotti ikkunasta ulos.
Isi?
Sanni! Eikös sinun pitäisi olla nukkumassa?
Mutta on ihan liian aikaista! Sanni kiipesi Laurin syliin. Te huusitte taas.
Anteeksi.
Miksi?
Miksi huusimme?
Niin.
En tiedä. Niin vain kävi.
Oletko sinäkin loukkaantunut äidille? Sanni tarkasteli isän kasvoja.
Sanoiko äiti niin?
Ei, tiesin itse. Kun rakastat, halaat äitiä, ja äiti hymyilee. Kun riitelette, ette tee kumpaakaan.
Lauri katsoi pitkään Sannia.
Oletpa kasvanut!
Näin äitikin sanoi.
Mitä muuta äiti sanoi?
Sanoi, että rakastaa sinua. Ja minua.
Lauri näki, miten Sanni rentoutui, kun hänen ilmeensä pehmeni. Sanni hyppäsi pois isän sylistä.
Menen Tassun luo, kun sillä on yksin pelottavaa.
Toki, kulta.
Lauri jäi istumaan ja miettimään. Milloin riidasta tuli näin tavallista? Lapsi puhuu siitä suoraan. Hän ei enää muistanut, missä vaiheessa kaikki muuttui. Ensin syntyi Sanni, sitten Riikka jotenkin etääntyi. Väsymys, arjen kiire, jatkuva tunne, että tekee jotain väärin. Aloite ei ollut enää Laurilla eikä keskusteluissa ollut enää lämpöä. Hymy puuttui se sama, joka ennen toi kotiin onnea. Nyt he olivat kuin kämppäkavereita, joita yhdisti vain Sanni.
Pahinta oli, kun Lauri sanoi:
Meitä yhdistää vain Sanni. Ilman häntä
Muisti kuinka Riikka muuttui kiviseksi. Hän ei unohtanut sitä hetkeä koskaan. Sitten he puhuivat enää vain välttämättömistä asioista. Lauri yritti, mutta suututti vain Riikkaa lisää omalla avuttomuudellaan.
Muisto äidin sanoista tuli mieleen. Äiti oli joskus sanonut hänelle: Ota vastuu tilanteista. Parisuhteessa mies on yleensä enemmän vastuussa siitä, millaista kotona on. Jos jätät kaiken vaimolle, odota ongelmia. Hemmottele perhettä, edes hetkeksi joka päivä. Ja muista, että vaimo ei ole mikään kone alussa pidät häntä arvokkaimpana aarteena. Yritä muistaa se myös myöhemmin.
Lauri hymyili, vaikka oli surullinen. Kiitos, äiti.
Sanni ei saanut unta. Hän puristi Tassua toisella kädellä, toisella piti äidistä kiinni. Riikka oli nukahtanut, mutta hänen kasvonsa olivat väsyneet ja surulliset. Sanni silitti äidin otsaa, siihen oli tullut uusi ryppy. Se oikeni. Sanni toivoi, että huomenna olisi hyvä päivä. Sellainen, joita oli joskus satunnaisesti ollut.
Herätyskelloa Riikka ei seuraavana aamuna kuullut, koska se oli olohuoneessa. Hän syöksähti hereille ja vilkaisi Sannin kissakuvioista kellota; myöhässä! Päiväkotiin ja töihin myöhästyttäisiin, mutta tänään ei ollut mitään akuuttia. Keittiöstä kuului lusikan kilahdus. Lauri oli vielä kotona? Yleensä hän oli lähtenyt jo. Riikka meni hiljaa, Sanni nukkuessa vielä.
Keittiössä Lauri seisoi lieden ääressä, keitti kahvia. Ja pöydällä oli kakku. Iso, kotitekoinen, voikukillinen. Mitä ihmettä? Lauri oli selvästi nähnyt vaivaa. Ja löytänyt koristevälineet, joita Riikka oli etsinyt.
Katseet kohtasivat.
Anteeksi. Riikka. Kaikesta. Olen ollut huono mies ja huono isä. Sinä ja Sanni olette kaikki. Paljon ei ehkä enää tehtävissä, mutta Voisitko harkita?
Riikka katsoi Lauria pitkään.
Olemme molemmat olleet huonoja. Minäkin. Minun pitää miettiä ihan kaikesta.
Kauankin?
Seitsemän kuukautta vielä.
Lauri katsoi vaimoaan ihmeissään.
Mitä sä oikein tarkoitat? hän kuiskasi.
Olet ymmärtänyt ihan oikein.
Vastaus valkeni Laurille, kun Sanni avasi keittiön oven, Tassu kainalossa, silmiään hieroen.
Oletteko te taas kavereita?
Lauri ja Riikka vilkaisivat toisiinsa.
Oho! Miksi tässä on kakku? Onko lupa syödä aamulla kakkua?
Tänään kaikki on mahdollista! Lauri halasi Riikkaa tiukasti ja kuiskasi: Rakastan sinua. Anna meille uusi mahdollisuus.
Sinäkin olet minulle rakas. Mutta likaisille tytöille ei ole kakkua.
Menen heti pesulle! Sanni asetti Tassun tuolille. Kaksi palaa, minulle ja Tassulle.
Karhut eivät yleensä syö kakkua.
Siksi minua tarvitaan auttamaan Tassua!
Vuosia myöhemmin Riikka kulkee pitkin puistoteitä vaunujen kanssa, kiirehtii hakemaan esikoistaan koulusta. Nuorempi, Valtteri, herää ja kitisee hiljaa. Lauri nostaa hänet syliin ja hymyilee vaimolleen: Me odotellaan tässä.
Riikka hymyilee ja jatkaa matkaa. Huomenna Sannilla alkaa loma. Liput on ostettu, laukut pakattu, ja Valtteri näkee ensi kertaa meren. Viimeiset kolme vuotta eivät olleet helppoja. Yritykset parantaa suhdettansa eivät onnistuneet heti. Oli ero kahdeksi kuukaudeksi, jonka Riikka vietti Sannin kanssa vanhemmillaan. Sovinto tuli Kerttu-mummon ja Laurin äidin avittamana. Sitten syntyi Valtteri. Ensimmäiset askeleet, hampaat, sanat Ensimmäinen sana olikin “isi”. Lauri oli siitä ylpeä pitkään.
Sannin ensimmäinen koulupäivä, jännitys hiuksissa. Hän selviytyi hyvin, sai uuden ystävän.
Äiti!
Sanni! Riikka kohotti tytön syliin. Miten meni?
Parhaiten! Opettaja sanoi, että me Iidan kanssa ollaan luokan parhaat oppilaat.
Hienoa, kulta!
Missä isi ja Valtteri?
Puistossa odottamassa.
Entä Tassu?
Eihän ilman Tassua pärjätä! Vaunuissa on mukana.
Sanni huokaisi helpotuksesta. Hän toki oli antanut lempinallensa pienemmälle veljelle, mutta ikävöi kuitenkin. Sille sai kertoa kaiken, juuri niin kuin halusi. Vanhemmat kulkivat edellä, vaihtoivat vuorotellen veljen rattaita ja puhuivat kiivaasti mutta hymyillen. Sanni kumartui vaunuihin Tassun kohdalle ja kuiskasi:
Mitä luulet, onko kaikki nyt hyvin?
Tassu katsoi tiukasti Sannia silmiin ja oli hiljaa. Ja Sannista tuntui, että Tassulla oli oikea vastaus.
