Sijaisena
Äitipuoli näki hyvin, ettei Sanni halunnut mennä naimisiin leskimiehen kanssa. Syy ei ollut siinä, että miehellä oli pieni tytär tai että hän oli vanhempi, vaan siksi, että Sanni pelkäsi häntä sydänjuuriaan myöten.
Miehen terävä katse porautui suoraan sydämeen, ja pelko sai sen hakkaamaan kuin yrittäen torjua nuo tunkeilevat silmäykset. Sanni piti silmänsä maassa eikä uskaltanut katsoa ylös, ja kun vihdoin rohkesi, kaikki näkivät silmien olevan kyynelissä.
Nuo kyyneleet valuivat pitkin punaisia poskia kuin kevätpurot, kädet tärisivät, ja pienet nyrkit tahtoivat iskeä sekä äitipuolta että tätä ehdokasta vastaan. Kieli tuo kavala petkuttaja ehti sanoa: “Menetkö?”
“No nyt ollaan sovittu. Tuollaiseen kotiin, tuollaiselle isännälle olisi synti olla menemättä! Hänhän piti ensimmäistä vaimoaan kuin kukkaa kämmenellä. Vaimo parka oli heiveröinen ja hengästyi helposti. Kulkiessaan hän jaksoi ottaa yhden askeleen, kun mies otti jo kolme. Usein jäi vain seisomaan ja veti henkeä kuin veturikin, ja mies vain halasi ja lohdutti, ei korottanut ääntään niin kuin sinun isäsi. Kun vaimo odotti lasta, ei häntä juuri nähty kylällä makasi pääasiassa vuoteessa. Synnytyksen jälkeen mies nousi aina öin tyttären luo, vaimoan ei enää riittänyt voimia. Näin anoppinsa aina kertoi.
“Mutta sinä olet roteva, terve, tottunut sekä viikatteeseen että sirppiin, osaat kehrätä ja kutoa. Synti olisi antaa sinua nuorelle, niillähän ei vielä järki pysy päässä mutta tällä miehellä kaikki on selkeää, tiedämme että hän pitää ihmisistään huolen. Sinulla käy tuuri, Sanni!
“Leipomani kotiviinit hoidan loppuun, istumme iltaa, mutta leskimies ei tarvitse hääjuhlaa ettei vain kummiteltu vaimo loukkaantuisi. Myötäjäisistä hänen ei tarvinnut edes mainita: ‘Talo pursuaa elämää,’ sanoi hän.”
Tapio meni ensimmäisellä kerralla naimisiin rakkaudesta tietäen, että Eira oli usein sairas ja heikko. Äitinsäkin aina sanoi, että Tapio kaipasi rinnalleen kunnon vaimon, mutta Tapio ei kuunnellut vain Eira kelpasi, ja sillä selvä.
Kylällä puhuttiin, että joku olisi tehnyt Tapion päälle loitsun, sillä kuinkas muuten, niin vahva ja tasapainoinen mies haluaisi kääntää koko elämänsä sairaalaan ja kipuun.
Lääkärit sanoivat, että Eiran keuhkot olivat niin heikot, että mikä tahansa flunssa johti keuhkokuumeeseen ja astmaan eikä siitä tiennyt, mihin se olisi johtanut. Tapio uskoi, että rakkaudella voisi ajaa kuoleman pois vaimonsa luota, hoitaisi ja saisi tämän terveeksi. Aluksi, häiden jälkeen, olikin kaikki hyvin.
He olivat onnellinen, nauravainen nuoripari. Sitten, kun Eira tuli raskaaksi, muuttui koko naisen olemus. Jatkuva väsymys, huimaus, uneliaisuus voimat katosivat siinä määrin, että edes hiusten harjaus jäi tekemättä.
Lääkärit sanoivat, että niin voimakas raskauspahoinvointi on ohitse, kun lapsi syntyy. Tapio hoiti Eiraa ilman moitteita. Äiti jaksoi syyllistää poikaansa: “Toit meille emännän tilalle vain vaivaa.” Tapio puolusti puolisoaan, kehotti äitiään olemaan tulematta heille.
Eira synnytti tytön, ja Tapio uskoi, että onni ja voima palaisivat taloon. Ja kyllä onnellisuus palasi, mutta vain hetkeksi. Eira sairastui palelluttuaan, eikä enää toipunut, vaan kuihtui silmissä.
Lääkäri otti Tapion vastaan ja sanoi suoraan:
“Eira, sun keuhkot ihankuin irtoaa.” Hän sanoi sen rehellisesti, kuten maalla tapana oli.
Eira tiesi, ettei hänellä ollut aikaa. Hän jaksoi pitkään teeskennellä pirteää, painoi tuskansa sisälleen. Hymy muuttui väkinäiseksi, pelko ja tuska paistoivat silmistä.
Katse melkein hyvästeli, ja käski läheisiä muistaa hänet iloisena. Luisevat hartiat ja kuivettuneet kädet puhuivat kuolemasta ilman sanoja.
Aavistellen loppunsa hän pyysi miestään kuuntelemaan viimeistä toivettaan.
“Ei ole vielä syntynyt ihmistä, joka voisi muuttaa Jumalan suunnitelmia. Meidän rakkautemme on väsynyt taistelemaan kuolemaa vastaan, minulla ei enää riitä voimia, enkä jaksaisi kipujani. Pyydän anteeksi, sekä sinulta että tyttäreltä. Minä synnyin suruun ja vein teidätkin siihen.
Tapio tarttui Eiran tulikuumiin käsiin ja suuteli niitä. Raskas, katkonaista hengitystään kuulostellessa hän ymmärsi, että vaimo halusi puhua jotain hyvin tärkeää.
Sekavasti Eira puhui rakkaudestaan heitä kohtaan, pelosta tytärtä kohtaan, kiirehti sanoissaan, ja viimein, syvään hengitettyään, sanoi hiljaa:
“Naimisiin Sannin kanssa. Hänestä saat hyvän vaimon, sinä hyvä mies ja isä. Hän osaa olla hyvä äiti, kun on kaiken karvaista jo kokenut äitipuolensa, siskopuolien ja juopon isän kanssa. Tunnen hänen elämänsä, ja äitini käy heidän kotiinsa, hänellä on haukan katse, näkee kaiken.
“Sanni on lempeä, ahkera ja kärsivällinen ei tee Ailille pahaa, ja oppii rakastamaan sinuakin. Kohtele häntä kuin minua kuvittele vaikka olevasi hänen kanssaan minun laillani. Anteeksi, että sanon tämän, mutta ei vain keuhkot ole mustat, sielu on mustunut huolesta tyttäremme tulevaisuudesta. Tee miten sydämesi sanoo, mutta muista: älä koskaan satuta tytärtä, muuten kiroan sinut kuoltuanikin.”
Viimeisillä voimillaan Eira puristi Tapion kättä.
Tapio itki ja kyyneleet sameuttivat kuvan rakkaasta. Hän tunsi sydämensä lyövän raskaasti, kun vaimo teki lähtöä. Enkelimäinen, levollinen kasvo hymyili yhdessä kohtaa, ja käsi piti tukea viimeiseen asti.
Tapio suuteli Eiran pään päästä jalkoihin, nyyhkytti ja lupasi tehdä kaiken, kuten vaimo tahtoi. Siksi, vuosi kuoleman jälkeen, tuli aika mennä pyytämään Sannin kättä.
Sannin äitipuolen oli Tapion anoppi saanut puolelleen, jotta lapsenlapsi saisi hyvän äidin. Myös anopilla oli voimat lopussa, hän toivoi viimeisistä päivistään hyviä niin tyttärelle kuin Tapollekin.
Vain anoppi tiesi todella kaiken sen, mitä vävy oli käynyt läpi, ja olisi halunnut rukoilla onnellista loppua Tapion elämään.
Kihlat menivät kuin sumussa. Kun näki miten tyttärellä oli ikävä äitiä, ja Tapion oli raskasta emännättömässä kodissa, päätti Tapio kuunnella vaimon viimeisiä toiveita. Hän oli jo pitkään katsellut Sannia. Tyttö oli tottelevainen, kaunis ja jotenkin muistutti Eiraa: sama letti, sama hymy, sama olemus.
Joskus teki mieli vain rutistaa Sannia ja olla hiljaa hetki, kuin siinä olisi läsnä myös Eira.
Sanni ei itsekään tiennyt, miksi suostui Tapion kosintaan. Ehkä oli kyllästynyt olemaan äitipuolen piikana, ehkä kutsumaan janossa isäänsä kotiin, kyllästynyt siskojen pilkkaan, tai suri ehkä Tapion tytärtä.
Mutta suostuttuaan hän tajusi, että edessä olisi vielä yksi koettelemus opetella rakastamaan ja saada Tapio rakastamaan itsensä.
Kihlauksen jälkeen Tapio toi tytärtään Aili lähemmäs Sannia.
Eira oli harvoin ulkona, vietti kaiken aikansa tyttärensä kanssa. Yhtenä yönäkin Tapio näki, kuinka Eira kuiskasi jotain Ailille, aivan kuin neuvoi elämää äidin jälkeen.
Tapio ei voinut ajatella ilman kyyneliä, mitä sanoja Eira tyttärelleen jätti. Aili oli kotikissa, vieraita välttävä. Hänellä oli isä, äiti, mummo ja lisäksi kiukkuinen, tyytymätön toinen mummo.
Tapio toi Sannan taloonsa, jotta tämä näkisi Ailin ja että he saisivat olla hetken ilman kovaäänistä äitipuolta, joka vaikutti riemuitsevan, kun “maitoa tuottamaton lehmä” viimein lähtisi pihasta.
Sanni oli pääasiallisesti hiljaa Tapion kanssa, mutta huomasi, että mies oli kaikkea muuta kuin synkkä hyvin kohtelias ja huomioiva. Tapio kysyi suoraan mahdollisista muista mielitietystä ja lupasi väistyä, jos Sannilla olisi ollut rakastettu. Vaimon viimeisestä toivomuksesta Tapio ei puhunut.
Talon sisustus järkytti Sannia: itse veistettyjä huonekaluja, kauniita kirjailtuja tauluja puupuitteissa, avarat valoisa huoneet. Kun Aili näki Sannin, hän ei säikähtänyt, vaan alkoi seurustella nauraen.
Aili haki lelujaan ja pyysi Sannia leikkimään. Hän yritti koskettaa Sannin kättä, katseli uteliain silmin ja hymyili. Sanni leikasi Ailin tukkaa, harjasi silkkejä aivan kuin äiti Eira aiemmin.
“Tehdäänpä sinusta prinsessa kampauksella!” Sanni ehdotti.
Tapio seurasi heidän touhujaan ja sydän alkoi pakahtua ilosta.
Tapion suurin pelko oli tuoda uusi vaimo taloon, koska Aili odotti vieläkin äitiä tulevaksi takaisin, katseli ikkunasta ja juoksi ovelle, kun joku tuli sisään. Kaikki selitykset olivat turhia sille nelivuotiaalle. Hän kaipasi vain lempeää, lämmintä äitia.
Tapo ymmärsi, ettei mikään hänen rakkautensa tai syliinsä riittäisi korvaamaan äidin kättä ja huolenpitoa. Hänkin pelkäsi pettyvänsä Sanniin.
Mutta kun näki Ailin olevan surullinen Sannin lähtiessä, Tapio rauhoittui.
Aili otti Sannin kädestä ja vei tämän omaan huoneeseensa, järjesteli pienen emännän lailla tyynyt ja alkoi hypellä sängyllä.
Sanni muisti, miten heidän kotiinsa tuli aikoinaan äitipuoli, joka moitti leivänpalasta ja salaa antoi omille lapsilleen herkut, miten vaati tekemään raskainta työtä, ja miten Sanni aina sai paikata siskojen vaatteet, peitteli juopuneen isän lattialle ja itki hänen puolestaan. Sanni muisti, miten äitipuoli vannoi vievänsä hänet ensimmäisen vastaan tulleen mukana pois kotoa, muisti kirot. Kyyneleet kurkussa hän halasi Ailia ja painui lapseen kiinni vierelle.
Aili nukahti nopeasti syliin nukkuen rauhallista unta. Tapio ei tiennyt miten olla vaikutti vain iloiselta Sannin seurassa. He joivat teetä, ja olivat vain hiljaa, hymyilivät. Sannin hän ei päästänyt enää kotiinsa.
Ei päästänyt, eikä päästäisikään!
Vaimon paikka on miehen rinnalla, ei siellä, missä häntä ei enää kaivata.
