Istutaan ihan hiljaa. Ei olla kotona, sanoin rauhallisesti Ellille.
Mutta joku soittaa ovikelloa! Elli pysähtyi kesken sohvalta nousemisen.
Antaa soittaa, vastasin.
Entä jos se on joku tärkeä? Tai jotain asiaa? Elli kuiskasi.
Lauantai, kello kaksitoista päivällä, sanoin. Sanoit ettet odota ketään, en minäkään. Eli?
Kurkkaan vaan silmäreiästä! Elli supatti.
Istu alas! äänessäni kaikui jämäkkyyttä. Ei olla kotona. Oli siellä sitten kuka tahansa, ei avata ovea. Antaa mennä takaisin.
Tiedätkö kuka siellä on? Elli kysyi.
Osaan arvata. Siksi en halua, että pyörit ikkunassa.
Jos se on se, jota epäilen, ne eivät luovuta helposti! Elli kohautti hartioitaan.
Se riippuu ihan siitä, kuinka kauan emme avaa ovea, vastasin rauhassa. Kyllä ne lopulta kyllästyvät. Eivät ne kuitenkaan ala rappukäytävässä yöpyä. Eikä meillä ole minnekään kiire. Otat tabletin ja kuulokkeet, laitat elokuvan pyörimään.
Valtteri, äiti soittaa, Elli näytti kännykän näyttöä.
No sitten se on varmasti sun tätisi poikansa kanssa oven takana, sanoin.
Mistä tiedät? Elli kummasteli.
Jos siellä olisi mun serkku, (äänsin sanan serkku yhtä pehmeästi kuin sukuhäpeä annetaan ymmärtää), silloin oma äitini soittaisi!
Entä jos ne on naapureita? Tai tuttuja? Elli tiedusteli.
Jos olisivat kavereita, ne eivät kolkuttelisi puolta tuntia, vaan olisivat soittaneet ensin että sopiiko tulla. Näin tunkeilevaa käytöstä on vain meidän sukulaisilla!
No, se on tosiaan mun täti, Elli huokaisi. Äiti laittoi viestin: missä me oikein mennään. Täti Satu olisi tulossa kaupungille muutamaksi päiväksi asioimaan.
Vastaa, että kaupungissa on hotelleja, virnistin.
Ei Valtteri, en kehtaa noin sanoa!
Tiedän. Kirjoita sitten että meidän asunnossa oli ötökkätorjunta, ja ollaan viikoksi majapaikassa.
No hei, tuo on hyvä! Elli näpytteli viestin.
Nyt täti pyytää, että varataan heille hotellista kaksi huonetta, hänelle ja Miikalle! Elli hätkähti.
Sano että rahat on loppu. Tai että saatiin vaan hostellista petipaikat, ja ollaan samassa huoneessa viidentoista rakennusmiehen kanssa, hymähdin tyytyväisenä nokkeluuteeni.
Äiti kysyy, milloin tullaan takas, Elli katsoi minuun.
Vastaa että viikon päästä, kohautin olkapäitäni.
Ovikello hiljeni. Helpotuksen huokaus.
Äiti laittoi viestin, että täti tulee viikon päästä uudestaan, Elli totesi väsyneesti.
Ja taas ollaan “sattumalta” poissa, mutisin.
Valtteri, eihän tämä näin voi jatkua? Ei koko elämää voida sukulaisia pakoilla!
Niin, huokaisin. Miksi ihmeessä ostettiin iso kolmio?
Että perheestä olisi tilaa, Elli muistutti.
Nyt varmaan pitäis hankkia lapsi, tai olispa jo kaksi! totesin.
En minä sitä vastaan ole! Elli ärähti. Mutta tiedät hyvin, että ensin pitää käydä tutkimuksissa! No ei vaan tärppää.
Kun saataisiin nämä jatkuvat hermojenkoettelut pois, niin ehkä onnistuisi, sanoin vakavana. Aina joku sukulainen sählää!
Elli ei vastannut tiesi että olin oikeassa.
***
Kun mentiin naimisiin, molemmat käytiin läpi kalliit tutkimukset perinnöllisyyksistä ja sopivuuksista. Kaikki oli kunnossa. Mutta perheen perustamista piti lykätä asunnon takia.
Perintöä ei ollut toivoakaan saada. Ja kummankin aiempi koti oli yksiö piti luottaa vain omaan selkärankaan.
Viisi vuotta tiukkaa säästöä tuotti isomman asunnon. Talo vanha, remppaan meni rahaa, huonekalut ostettiin käytännössä alusta. Mutta miten onnellisia silloin oltiin!
Vanha iskelmä Betonijunglasta soi päässä koko ajan, sillä kun juhlat päästiin aloittamaan, olikin ovella ensimmäisenä Ellin täti Satu ja Miika.
Sattui vielä niin, että mukana tuli anoppi, ettei vain nuoret yrittäisi kieltäytyä.
Täällä teillä ei ahtauduta, onneksi olkoon! Me Ellin kanssa kituutettiin yksiössä.
No hyvä että on tilaa, totesi täti Satu. Minulle yksi huone, Miika saa nukkua olohuoneessa.
Meillä olohuoneessa ei nukuta, sanoin. Se on tarkoitettu rentoutumiseen.
Enhän minä mitään tee, nauroi Satu. Voitko Elli sanoa miehellesi että Miikan kuorsaus häiritsee?
Ja hei, kun vieraita on talossa, miksi ette ole vielä kattaneet pöytää?
Me ei odotetta vesseliä, Elli mutisi.
Ja jääkaappikin on tyhjä, säestin.
No menköön sitten näin, Satu vihjaisi, Valtteri, kipin kapin Prismaan, Elli keittiöön kokkaamaan!
No mihinkäs jäitte! komensi anoppi. Tälläkö vieraat otetaan vastaan?
Voi nyt hemmetti aloin, mutta Elli raahasi minut pois kiireellä.
Kun sain vaimon käden suultani, kiroilin:
Elli, ottaakohan joku täällä nyt vähän liikaa vapauksia? Kohta heitän nämä anopille! Siis kaikki!
No kuule, Satu on maalta, niillä on tapana olla suoraviivaisia
Kuule, olen tavannut maalaisten käytöstapoja, mutta tuo on silkkaa röyhkeyttä.
Ei aleta riitelemään, Elli pyysi, äiti ja täti osaavat kyllä tehdä elämästä vaikeaa! Et kai halua, että vihaavat sua?
Ihan sama minulle, murahdin. Mulle riittää, jos en näe heitä enää koskaan. Saat olla varma.
Valtteri, armahda, älä päästä minua sukuriitaan. Jos nyt heitän Satu-tädin ulos, äiti ei minua enää hyväksy! Onhan se kuitenkin lähisukua.
Se tehosi purin hammasta ja marssin kauppaan.
Vierailun piti kestää kolme päivää. Se venyi kahteen viikkoon. Minä päädyin jo toisena iltana hermolääkitykselle.
Kodinhoidossa meni kolme päivää kun sain Satun ja Miikan lähtemään.
Sitten tuli kierros käänteisenä.
Valtteri-veli! Mä tuun kaupungille hoitamaan juttuja, muutama yö vain! Arto, veljeni(mutta “serkku”, äidin kautta), rutisti minua kuin olisi halunnut kylkiluut rikkoa.
Eikö niitä voisi hoitaa yksin? kysyin vihjaten.
Ehei! Miten voisin perheeni maalaiskylään jättää! Jos löydän seikkailuja, vaimo kontrolloi. Niinhän se menee!
Ja siksi tuot koko poppoon? tuhautin.
En voisi jättää muksujakaan! Arto taputti selkään. Ne tykkää kaupunkiarjesta!
Arto! hänen vaimonsa Pipsa kälähti. Jos nyt ryhdyt riehumaan, saat hullunkurisen selkäsaunan!
Tunnin päästä Ellillä oli päänsärkyä ja lapset kiljuivat täyttä häkää. Pipsalta muutenkaan ei tullut muuta kuin kirkumista ja Arto halusi koko ajan juhlimaan, mikä lisäsi vaimon karjumista.
Valtteri, eikös sulla ollut vain yksi veli? Elli supatti tyynyyn.
Serkku, sanoin, kutsun serkuksi.
Onko mitään keinoa saada heitä pois?
Sama tilanne kuin sinun tädilläsi, huokaisin, äiti tekisi minusta jauhelihaa.
Vieraat siis seurasivat toisiaan kuin vuorovedet. Satu-tädillä oli aina asioita kaupungissa, Arto-serkkuineen kävi vähän väliä.
Anoppi valitti Ellille ja äiti painosti minua.
Tämä jatkuva stressi alkoi varjostaa muuten onnellista arkeamme.
Lapsesta ei voinut edes haaveilla, kun elämä oli jatkuvaa sukulaishärdelliä ja huonoja yöunia.
***
Vaihdetaanko asuntoa? ehdotti Elli.
Sairaalan pehmeisiin huoneisiin? Kohta saadaan lähete, naurahdin.
Ei vaan: vaihdetaan asunto sellaiseen, josta kukaan ei tiedä mitään! Ehkä pystyisimme hetken lepäämään!
Se auttaa ehkä viikon, arvelin. Sitten uudet asukkaat paljastavat sijainnin. Meidät löydetään kuitenkin.
Tai ehkä ehtisin rauhassa yrittää raskautua? Elli toivoi.
Eikä pelkästään yrittää, vaan myös synnyttää ennen kuin sukulaiset taas löytää oven! pudistin päätäni. Eivät tuo odottaminen ja raskaus pysäytä meidän vaakuisia!
Voisihan sitä melkein muuttaa kavereille piiloon, Elli ehdotti.
Ajattelitko Kallea ja Katriinaa?
Niin, heillä on myös vapaata tilaa.
Mutta Tera asuu siellä, virnistin.
Paljon mieluummin asun saksanseisojan kanssa kuin meidän sukulaistemme!
Odotas vähän, tartuin puhelimeen. Kalle, saisiko Teraa meille hoitoon?
No sepä sopii! kuului luuriin. Mennään Katriinan kanssa Lapin kylpylään, mutta kuka huolehtii pennusta? Se tuntee teidät jo hyvin!
Koiranruoat, pedin ja lelut tuon teille! Ja maksan vaivanpalkaksi!
Tervetuloa! nostin iloisesti peukun ylös.
Käännyin vaimon puoleen: Soita äidille, että täti on tervetullut ensi viikolla! Mä ilmoitan serkulle saman.
Oletko varma? Elli epäili.
Saavat tulla, mutta jos kotieläin ei kelpaa, emme voi mitään!
Yksi Tera-koiran haukahdus riitti. Arton perhe pakkasi ja lähti hotelliin, ja Satu-täti ilmoitti ettei voi elää sen petolinnun kanssa samassa asunnossa.
Miksi se murisee minulle? täti voivotteli.
Ei pidä vieraista, Elli kohautti olkapäitä.
Hävitätte tuon! En pysty asumaan tuollaisen kanssa!
Sehän on meidän lemmikki, totesin. Kun lapsia ei ole, täytyy johonkin rakkautensa kohdistaa!
Ja meillä koira pysyy! Elli vahvisti.
Mummot soittivat ja ihmettelivät, miksei sukulaisille enää löydy majapaikkaa.
Kyllä meille saa tulla, vastasimme, mutta meillä on nyt lemmikki.
Sattuipa niin, että vierailut loppuivat. Koirakaan ei jäänyt pitkäksi aikaa Teran omistajat veivät sen viikkoa myöhemmin kotiin, mutta meille se oli jäänyt henkiseksi tueksi.
Kas kummaa: Elli tuli raskaaksi, kaksoset tulossa.
Opin, että välillä täytyy pitää tiukasti kiinni omasta rauhasta. Eläimelläkin voi olla siunauksen paikka perheessä.
