IHMEELLINEN ELÄMÄ
Marjan ystävän hääjuhlaa vietettiin Helsingissä koko viikonlopun yli: juotiin, syötiin ja naurettiin ankaran pohjoisen tyyliin. Sulhanen oli uljaampi kuin nuori Tauno Palo ja yllättävän vaatimaton olosuhteisiinsa nähden valkopäiset hiukset, taivaan siniset silmät, miehelle epäreilusti pitkät ja tuuheat ripset (no miksi juuri miehille moista luonnonlahjaa, kun naiset niitä toivovat, voi hyvänen aika!), päättäväinen leuka, suora nenä ja tumman samettinen iho, jossa kuitenkin nähtävissä hitunen rusketusta. Kaiken kruunasi lähes kahden metrin pituus ja leveät hartiat. Jolleivät kaikki olisi rakastaneet Marjaa, olisi varmaan melkoinen riita puhjennut siitä upeasta yksilöstä jo juhlapöydän ääressä. Mikko oli kerrassaan komea, kyllä.
Missä sinä oikein tuollaisen ihanuuden löysit! hyökkäsimme Marjan kimppuun ja kaikki yrittivät näyttää mahdollisimman surkeilta ja yksinäisiltä, jos Mikolla vaikka olisi yhtä komeita vapaita sukulaisia.
Tytöt, älkää nyt! Mä rakastuin Mikkoon hänen yksinkertaisuutensa takia. Mikko on maalta, kasvoi mummonsa kanssa, pyörittää pientilaa, on käsistään hyvin kätevä mies. Satuimme tapaamaan, kun vanhempani ostivat mökin hänen kotikylästään. Hän on huomaavainen, ystävällinen ja todella luotettava. Mitä tilaa hän piti, aivan uskomatonta. Oikea suomalainen mies, tytöt! Vain vaivoin sain hänet suostumaan muuttoon kaupunkiin, monta yötä siihen meni, hah.
Mikko osoittautui nopea oppimaan: muutamassa vuodessa hän perehtyi niin viineihin kuin hajuveteenkin, politiikkaan, taiteeseen, matkustamiseen, Helsingin pörssiin, urheiluun ja pääsi eroon leppävirtalaisesta murteestaan. Hän hyppäsi vaivattomasti uuden sukunsa lahjoittaman, hienon auton rattiin, sekä sai kunniapaikan työssä appiukon yrityksessä. Kuka antoi heille asunnon, sitä en sano arvaat kyllä.
Toisena avioliittovuonna Mikolta löytyi outo heikkous: valkoiset sukat. Ainoastaan vitivalkoisissa sukissa hän kulki niin kotona kuin kylässäkin, ilman tohveleita. Hyppäsi valkoisilla sukilla kumisaappaisiin tai seisoi urheasti sukkasillaan likaisella ulkoeteisen lattialla.
Marja ei jakanut rakkautta kyseistä valkoista pukeutumisen yksityiskohtaa kohtaan, mutta jaksoi nöyränä pestä lattioita kahdesti päivässä ja kantoi kotiin klooria ja sappisaippuaa. Niinpä Mikosta tuli “Sukanen”.
Sen, että Mikolla oli rakastajatar, Marja kuuli kahdeksannella raskauskuulla. Rakastajattarella oli raskauden kesto samaa mittaa.
Sukanen laitettiin ulos ovesta, erotettiin töistä ja kirottiin kaikkien ystävien puolesta vuorokaudessa. Sitten alkoivat tahmeat ja raskaat syksyn päivät. Marja makasi valtavan kokoisella sängyllään, katsoi kuivin silmin kattoon ja vakuutti itselleen:
Itken sitten myöhemmin. Nyt ei vauvalle sovi.
Marja lepäsi kuin Lenin lasiarkussaan, ja me vaihdoimme vahtivuoroa hänen vierellään, tukiaksemme ystävää hiljaisuudessa.
Olisi tehnyt mieli parkua, repiä elämänkirjaa ja viskellä pois pettureiden sivuja. Mutta oli vain oltava hiljaa ja odotettava.
Kun Marja pääsi synnytyssairaalasta kotiin, me höpötimme, heilutimme ilmapalloja, maanittelimme kätilöitä mukaamme teelle ja toivotimme kaikille iloa ja onnea aina karhuille ja romaneille asti. Uusi isoisä oli innoissaan: olihan hän jo edellisenä iltana, liikuttuneena ja luvattuaan siivota jäljet, kirjoittanut liidulla sairaalan ikkunan alle “Kiitos lapsenlapsesta!” ja jopa yrittänyt laulaa, kunnes vartija pysäytti. Vartija sentään suostui kuuntelemaan pauhaavan ukin esitystä kopissaan konjakin äärellä, yhteisen järjestyksen sitä kärsimättä.
Sinä päivänä, kun Marja kotiutui, isoisä oli virkeämpi, tuoreempi kuin koskaan ja kuinka muistankaan taisi jopa hieman hohtaa. Itki ilosta ja ylpeydestä, juuri sopivasti ja aidosti.
Me itkimme kaikki yhdessä, nauroimme, suutelimme Marjaa, kurkimme arasti siniseen kirjekuoreen ja olimme hiljaa siitä, kuinka pojalla, pikku-Heikillä, oli niin selvä isänsä nenä. Vain Marja ei itkenyt edes ilosta:
Sitten myöhemmin. Jos se vaikuttaisi maitoon?
Marja vaikeni kanssamme vielä kaksi kuukautta, kunnes yhtenä päivänä päätti mennä tapaamaan Mikkoa. Ei tulitikuin eikä suolahappoin, mutta päättäen viimeistään nyt raivota ja itkeä kunnolla. Moittia, paukuttaa nyrkillä seinää, häpäistä ja yrittää päästä eroon kivusta, joka oli sitonut hänet sänkyyn vyöryttää kipunsa pettäjän kannettavaksi. Sen, joka oli särkenyt hänen toiveensa pienestä maailmasta: iltaisin sukkia kutovasta vaimosta, nauravasta Heikistä pitämässä isäänsä kädestä kiinni, ja Mikosta, niin tutusta ja niin tarpeellisesta heille molemmille.
Ja Marja halusi vielä katsoa silmiin sitä häpeämätöntä naista, joka oli maannut toisen miehen kanssa. Silmät täytyisivät olla röyhkeät ja todennäköisesti kauniitkin. Niihin silmiin Marja suunnitteli sylkevänsä, päätetysti. Jos tarpeen, vaikka raapisi.
Missä tämän tempun tekisi, Marja sai selville sattumalta taloyhtiön iäkkäiltä naisilta, kun ulkoilutti lastaan. Ystävälliset mummot pysäyttivät Marjan, muistuttivat että Mikko oli kelvoton, ja kertoivat paikan rakastavaisten pesästä sekä mahdolliset kostokeinot. Marja meinasi paeta, jäi kuitenkin portailleen, eikä unohtanut talon numeroa.
Niinpä Marja seisoi vanhan punatiilisen kerrostalon oven edessä ja tarvitsi enää nousta viidenteen kerrokseen ja tulla vaikka paiskomaan tai sylkemään.
Ensimmäisessä kerroksessa Marja ajatteli, ettei talossa varmaan ketään ole, hänen tuurillaan. Toisessa kerroksessa hän toivoi jo, ettei talossa olisikaan ketään. Kolmannessa hän kuuli yläkerrasta sydäntä riipaisevan vauvan itkun, viidennestä.
Oven avasi laiha ja punasilmäinen tyttö, jonka ulkomuoto ei mitenkään sopinut petollisen viettelijän rooliin. Marja tuijotti tyrmistyneenä nuuskivaa vastustajaansa, samalla kun jostain asunnon perältä kuului lapsen sekava itku.
Päivää, Marja. Mikko ei ole täällä, hän lähti kahden viikon taka ja missä on en tiedä, sanoi tyttö vaitonaisesti ja istui eteisen lattialle itkemään.
Marjalta meni halu riidellä. Tekisi mieli mennä huoneeseen ja rauhoitella sen naisen lasta. Sitten tokaista kylmän viileästi: “Kun on leikkiin ryhtynyt, niin kelkkaakaan täytyy vetää, ketale.” Jotain pisteliästä olisi pakko vielä sanoa, oikein halveksivaan sävyyn. Sillä oikeus oli Marjalla, petetyllä puolella.
Vauva oli kuiva, silmäluomet turvoksissa, ohimolla suoni jännittyneenä, ääni jo käheänä. Hän huusi nälkää aivan viimeisillään, samalla kun tämä oudon vastuuton äiti makasi eteisen lattialla ja parkui.
Miten hän yritti keittiön kaapeista etsiä korviketta, tutkimattomasta jääkaapista löytää edes jotain syötävää sitä Marja muisteli myöhemmin vaivoin. Kuinka hän löysi keittiön pöydältä lapun, jossa oli pelottavan keskeneräinen lause: Pyydän minun kohtalossani järkyttävää.
Tyttö lattialla kertoi katkonaiseesti, kuin kaverilleen: hänellä ei ole paikkaa, johon voisi mennä tästä vuokrakämpästä, mutta muutto on edessä muutaman päivän kuluttua. Maidon tulo oli lakannut, Mikko kadonnut, ja rahaakin ollut alun alkaen tuskin. Että hän pahoittelee. Hän häpeää. Että on myöhäistä. Ja ettei tiennyt. Hän pyysi anteeksi. Saisi lyödä, pitäisi ehkä. Poikaa kutsuttiin Veikoksi ja Marjan pitäisi se muistaa. Veikko oli Heikkiä vain yhdeksän päivää vanhempi.
Marja kiiruhti kotiin Heikki kaipaisi rintaa jo parinkymmenen minuutin päästä. Juokseminen ei ollut helppoa: kaksi painavaa kassia Oonan tavaroita veti käsissä, ahdistunut Oona juoksi rinnalla kantaen tyytyväistä Veikkoa. Marja mietti matkalla, mihin asuntoon mahtuu vielä kaksi sänkyä.
Kolme vuotta myöhemmin olimme juhlimassa Oonan häissä, neljän vuoden kuluttua Marjan. Marjan mies inhoaa valkoisia sukkia ja pitää, että elämästä pitää tehdä värikkäämpää. Hän rakastaa vaimoaan, poikaansa ja kahta tytärtään. Oona on neljän pojan äiti ja hänen miehensä jaksaa vielä toivoa, että tyttökin joskus saadaan…
