Oi, Marjukka! Sinä tulitkin juuri oikeaan aikaan! En enää tiedä, mitä tekisin!
Marja nosti raskaan ruokakassin penkille ja huokaisi.
Mikä hätänä, Virpi-Maija?
Rauhallisesti nyt, Marja! Muista: kohteliaisuus ennen kaikkea, varsinkin vanhusten kanssa vaikka olisivatkin hankalia.
Koko Hakamäen kaupunginosa tiesi, että Virpi-Maija Luotonen oli hankala tapaus riitaisampaa rouvashenkilöä sai hakea.
Mutta rouvashenkilö hän oli sanan varsinaisessa merkityksessä: riitansa hän hoiti poikkeuksellisen kohteliaasti mutta pystyi viemään kenet tahansa hermoromahduksen partaalle.
Kulta, olet nyt hieman väärässä.
En minä mikään kulta sinulle ole!
Voi kuinka kurjaa! Entisaikana pidettiin arvossa, jos nainen oli suloinen, mutta nykyään Mitä tästä enää voi sanoa kadotettu sukupolvi! Mutta siivoatpa kuitenkin koirasi jätökset.
Entä jos en?
Silloin koko Hakamäki tietää, millainen olet!
Ne, jotka ottivat nämä uhkaukset kevyesti ja pitivät niitä harmittomina, oppivat nopeasti, ettei Virpi-Maijan kanssa leikitä. Hän ei pelotellut ainoastaan sanoilla vaan myös teoilla. Jo seuraavana päivänä epäkohteliaan henkilön naama komeili häpeätaululla.
Niin Virpi-Maija nimitti jokaista puuta, lyhtypylvästä ja ilmoitustaulua, joihin hän liimasi valokuvia sääntöjä rikkoneista ja lapun, jossa luki: Emme ole heistä ylpeitä! Seurasi kuvaus rikkomuksesta.
Lappuja riitti naapurinsa opastama tulostin toimi sujuvasti, ja paperia Virpi-Maijalla riitti hyvien eläkkeiden ja lasten avun ansiosta. Hän piti elämäntehtävänään järjestyksen ylläpitoa omassa naapurustossaan. Pienet sakot, joita hänelle määrättiin oikeudessa tästä toiminnasta, eivät häntä hetkauttaneet. Hän kävi käräjillä tunnollisesti, nyökkäili tuomareille ja pahoitteli, että heidän arvokasta aikaansa kului vanhan naisen vuoksi. Virpi-Maijaan suhtauduttiin jo välttämättömänä ilmiönä joskus hyvänä, toisinaan pahana, riippuen ihmisestä.
Joskus häntä kiiteltiin vilpittömästi, kuten silloin kun koko kaupunginosan hulevesiviemäri saatiin kuntoon hänen sinnikkään työnsä ansiosta. Tämän eteen hän oli tapellut lähes vuosikymmenen, ottanut yhteen viranomaisten kanssa ja valvonut lukemattomia öitä, mutta kun hän lopulta voitti, koko Hakamäki hiljeni ja suhtautui häneen uudella tavalla.
Myös autoilijat, joiden ajopelien ei enää tarvinnut näyttää sukellusveneiltä rankkasateitten jälkeen, tervehtivät häntä ja arvuuttelivat hiljaa, näkyykö heidän naamaansa seuraavaksi lappusissa. Oman osansa saivat myös koiranulkoiluttajat, jotka eivät siivonneet, öykkärimäiset äidit penkillä siideritölkki kädessä, elatusmaksuja välttelevät isät sekä ne, jotka eivät halunneet välittää yhteisistä säännöistä.
Toki kaikki eivät arvostaneet Virpi-Maijan “järjestystä”. Eräänä iltana häntä yritettiin ahdistella kotimatkalla, kun hän oli palaamassa kipeän siskon luota. Sattui vain, että joku säikäytti pahantekijät pois ajoissa. Mustelmat parantuivat, mutta väärin parantunut jalka muistutti kivuliaasti itsestään joka säätilan muuttuessa.
Virpi-Maija näki kuitenkin tästäkin hyviä puolia:
Ainakin tiedän, kannattaako ottaa sateenvarjo mukaan! Eikö ole aika mukavaa!
Aikaa myöten syylliset päätyivät tuomioistuinpenkille, missä lähes kaikki tunsivat Virpi-Maijan nimen hänestä oli tullut yleinen puheenaihe, kiitos hänen kuuluisuutensa.
Tämän lisäksi tapauksesta jäi käteen myös hyödyllisiä kontakteja: kolme naapuripoliisia ja yksi rikostutkija, joita Virpi-Maija hyödynsi aina, kun oma voima ei riittänyt.
Olli-poika, sinä olet nyt välttämätön! Virpi-Maija soitti aluepoliisille.
Olli, viiksekäs, roteva mies, josta oli oman asuntonsa ostettuaan tullut myös Virpi-Maijan naapuri, rientäisi tietysti apuun. Olihan tämä äärimmäisen kohtelias mutta tiukka nainen lumonnut puolelleen myös Ollin vaimon, lapset ja perheen äidin, jota Olli itse lähes pelkäsi.
Kaikki muuttui, kun Virpi-Maija sanoi tämän äidille:
Hyvä ihminen, miksi käytte aikuisen poikanne luona päivittäin ilman hyvää syytä?
Olen hyvä äiti!
Siitä en epäilekään! Mutta jos poika on hienon kasvatuksen saanut, tarvitseeko hän silti teidän nenäliinaa? Myönnän, äiti on aina äiti. Mutta nenäliina, kuulkaas! Nenäliina!
Mikä nenäliina? Ollin äiti oli ymmällään.
No se nenäliina, jolla te pyyhitte yhä nenän hänen puolestaan! Surullista, kun aikuinen lapsi ei osaa vielä niistää itse! Mikä nykyajan nuoriso!
Pian Ollin äiti vieraili lapsensa luona huomattavasti harvemmin, ja koko perhe hengitti helpotuksesta. Kiitollisuuden määrä Virpi-Maijaa kohtaan oli mittaamaton.
Marja, joka oli ollut kotihoidon työntekijä jo useamman vuoden, tiesi Virpi-Maijan taustat ja suhteet. Siksi oli yllätys nähdä tämä pelätty nainen parkumassa taloyhtiön penkillä.
Miksi itket?
Marjukka sinun asiakkaasi Kyllikki Karjalainen
Mitä Kyllikille on tapahtunut? Marja katsoi kohti tuttuja ikkunoita.
Olli on tuolla nyt. Kyllikkiä ei enää ole
Marja istui penkille, melkein putosi ohi.
Mikä päivä…
Aamulla kodin viemäri oli tukkeutunut ja lasten kouluunlähtö viivästyi. Myöhemmin Marja riiteli miehensä kanssa. Veli-Matti, hyvin perhettään rakastava, ei polttanut, ei juonut harvinaista nykyään! Mutta joskus tunteet ottivat vallan, kuten nyt. Kaiken lisäksi kyseessä oli vain yksi lamppu, jokin turhanpäiväinen arjen asia.
Hermot siis? Vai ikä? Ehkä vain turhaa hösötystä. Olisi vaihtanut itse sen lampun… Ja nyt taas pitäisi sopia ja palata arkeen. Tuntuu niin toisarvoiselta, kun vertaa siihen, että vielä eilen Kyllikki oli elossa ja pyysi ostamaan kissanruokaa ja tänään hän on poissa.
Marja puhkesi itkuun, kyynelehti, ja antoi tunteiden tulla.
Voi rakas Ota tästä nenäliina!
Kuulas valkoinen nenäliina tipahti Marjan syliin, ja hän muisti, kuinka Kyllikki oli antanut hänelle samanlaisen lahjana uutena vuotena.
Tämä on sinulle, Marja! Vaatimaton kiitos kaikesta.
Voi miten hieno! Ja tässäkin on kirjailu?
Sinun nimikirjaimesi.
Eihän tällaista henno käyttöön ottaa!
Marja, se on vain nenäliina. Parempaan ei eläkkeellä kykene.
Oma mummoni sanoi, että paras lahja on muisto se, että joku muistaa.
Viisaita sanoja… Onko mummosi vielä elossa?
Ei. Sukulaisia ei enää ole. Perheeni olen minä, mies ja lapset.
Harmi… Älä ymmärrä väärin! Perhe on hieno asia. Minulla ei ollut omaa miestä eikä lapsia, mutta sukulaisia riittää, jotka aina tiesivät elämäni suunnan. Siskot, veli, sedät, vanhemmat… Kaikki halusivat auttaa, mutta apu ei aina ollut parhaaksi. Nyt olen yksin, ja se on pelottavaa. Ihminen on sosiaalinen eläin yksinäisyys on kamalaa! Etenkin vanhana.
Puhutko itsestäsi nyt?
Kyllä, Marja. Minulla ei koskaan ollut perhettä. Sukulaiset tiesivät kuitenkin aina, miten minun pitäisi elää, ja avarakätisesti ohjasivat minua. Välillä omat valinnat eivät kelvanneet, ja tässä sitä ollaan. Koko elämä on mennyt enkä tiedä miksi. Jos ei olisi kissojani, en tietäisi, miksi olen olemassa. Erään siskon tytär halusi asua luonani opiskelujen aikaan ja vaati, että luovutan koko asuntoni hänelle minulle löytyisi muutama viikko siskon nurkissa ja sitten vanhainkoti valmiina. Kuvittele!
Onpa julmaa! Eihän toisen puolesta näin päätetä!
Mutta he ovat silti minun sukulaisiani. Rakastan heitä kaikesta huolimatta. Olen jakanut asunnon perinnöksi tasan siskonlapsille, vaikka tiedän, ettei siitä seuraa kuin riitaa. Ja kissojani he kaikki vihaavat uhkaavat heittää ne suoraan roskikseen kun lähden täältä. Eivät ymmärrä, että minulle ne ovat perhe.
Ei käy päinsä!
Et tunne heitä, Marja.
Enkä haluakaan! Kuule, tiedätkö mitä?
No?
Anna kissoillesi testamentti minulle!
Miten niin?
No, nehän ovat omaisuutta. Testamenttaat kissat minulle, varmuuden vuoksi. Jos sinulle jotain sattuu, kissat jäävät turvaan. Hyvää perintöä vain! Ei noita hännäkkäitä saa hylätä, jos kerran niistä välität!
Marja, sinä olet enkeli! Enpä olisi keksinyt itse! Vaikka näenhän minäkin, millainen operaatio se on!
Älä nyt! Onhan sitä sanottu, että ilman kissaa elämästä puuttuu jotakin, vai mitä? Marja rapsutti kehräävää Väinöä ja torjui samalla toisen, Lemmen, huomion.
Ensimmäinen oli Väinö, jo yli kymmenen vuotta vanha. Lempi oli tullut vähän aikaa sitten Virpi-Maija oli pelastanut sen kaupan pihalta ja pyytänyt Kyllikkiä ottamaan sen hoitoonsa, allergiansa vuoksi.
Kyllikki, tiedät miten olla tämmöisen otuksen kanssa. Itse en voi allergian takia. Mutta sydäntä särkee. Katso nyt, mikä pieni rääpäle!
Maijaliisa, autan, mutta tämä on viimeinen kerta. Väinökin on sinun lahjasi, mutta kolmatta kissaa en jaksa. Eläke tulee vastaan.
Ymmärrän. Kiitos, Kyllikki
Ajan myötä ilmeni, ettei Lempi ollutkaan poikakissa vaan oikea emo: pari viikkoa ennen Kyllikin tapaturmaa Lempi toi sänkyyn pennut.
Lempin onni… Tai ehkä murhe? Mutta kauniita ovat! Hyvä tyttö, Lempi! Väinö, sinusta tuli isä käyttäydy sitten!
Väinö hyväksyi roolinsa ja hoiti isän tehtävät. Marja tuli iltaisin ihailemaan kissaperhettä ja nauroi:
Kuka olisi uskonut, että Lempi olikin tyttö? Eikö teillä tullut mieleen, että se odotti pentuja?
Ajattelin, että Lempi vain pullistui, kun söi niin hyvin, nauroi Kyllikki itku kurkussa. Mutta mitä tekisin pennuilla?
Minä voin auttaa! Pihani on iso. Tarvittaessa pyydämme apua Virpi-Maijalta, hänhän hoitaa asioita!
Kun Marja tätä muisteli, hän hyppäsi ylös penkiltä.
Mitä minä täällä nyyhkin? Kisunpojat varmaan nälissään
Marja haki perintönsä samana päivänä. Olli ei vastustellut, auttoi kantamaan korin kotiin ja pyysi:
Saanko yhden pennun? Lapset ovat halunneet kissaa, mutta äitini oli vastaan. Nyt sekin este on poissa. Kyllikki oli hyvä ihminen ja pennut varmasti myös.
Tietenkin! Katso vain, minkä haluat.
Tuo pieni punainen!
Selvä! Kun kasvaa, saat hakea.
Kiitos!
Ei kestä Kuka hoitaa hautajaiset? Tulisivatko sukulaiset apuun?
Tulivatpa hyvinkin ja sanoivat, etteivät ehdi. Hoidehan itse.
Marja meinasi pudottaa kissakorin. Ei voi olla totta!
Ei tätä jätetä näin! Minä hoidan kaiken.
Mutta Kyllikki ei ollut sinulle sukua.
Eipä ehkä verisukua, mutta ystävä yli viiden vuoden ajalta! Joskus pari päivää riittää ystävyyteen, kun taas koko elämä ei tee sukulaisesta läheistä. Kyllikki ansaitsee asianmukaiset jäähyväiset!
Olli hymyili ja taputti Marjaa olalle:
Nyt kuulostat ihan eräältä tutulta, mutta turha kiihdytellä. Minä autan.
Kiitos… Marja nyökkäsi väsyneenä.
Hän sulki puutarhan portin ja jäi hetkeksi katselemaan kotitaloaan, joka oli keskellä kaupunkia, perintöä omilta vanhemmiltaan. Talo oli isoisän rakentama, lämmin ja viihtyisä. Siellä tiesi aina: koti on enemmän kuin seinät se on ihmiset.
Siksi hän ei voinut ymmärtää, kuinka läheisiä saattoi olla rakastamatta.
Marja meni sisään ja tunsi itkun taas pyrkivän pintaan.
Kodin keittiöstä kuului lasten ääniä, Veli-Matti vilkutti käytävästä ja kiirehti hänen luokseen.
Marja, mikä sinulla on? Vaihdoin sen lampun! Ja korjasin kastelukraanankin. Tänä keväänä nousevat taas sun tulppaanit! Älä nyt itke.
En enää! Marja nyyhkäisi iloisesti.
Mikä tuo on? Veli-Matti otti raskaan korin. Kissanpentuja?
Kyllä… Marja painoi päänsä hänen olkapäälleen.
Mitä?
Katso! Marja nosti liinan korilta, ja lapset ryntäsivät keittiöstä huutaen. Veli-Matti joutui rauhoittamaan.
Hiljaa! Älkää pelästyttäkö pentuja!
Kissat sopeutuivat Marjan kotiin nopeasti. Väinö laahasi välillä hiiriä oven eteen maksuna majoituksesta. Mutta välillä hän kävi Kyllikin talon pihassa, kiipesi puuhun ja katseli entistä kotiaan, kaihoisasti mouruten.
Joskus Väinö viipyi puussa pitkään. Marja murisi leikillään, kun avasi oven myöhäisillan tassuttelijalle.
Yökyöpeli! Minun pitää herätä töihin!
Väinö kierteli kiitollisena jaloissa ja tarkisti, että lapset ja Veli-Matti olivat turvassa, ennen kuin käpertyi Lempin ja pentujen luo nukkumaan.
Kyllikille järjestettiin kunnon jäähyväiset. Marja ilahtui nähdessään, miten paljon väkeä tuli paikalle.
Ketä kaikki nämä ovat? Marja kysyi hiljaa Virpi-Maijalta, joka auttoi tarjoiluissa.
Oppilaita. Kyllikki opetti fysiikkaa ja teki paljon yksityisopetuksia, kunnes silmäongelmat pakottivat lopettamaan. Hän oli hyvä ihminen…
Tiedän…
Yhdeksänsillä, neljäskymmenellä…
Marja heräsi öisin päästämään kissan sisään ja mietti elämän lyhyttä kaarta… Hän myös tiesi, miksi hermoili ja miksi voi aamuisin huonosti. Tätä salaisuutta hän ei ollut vielä paljastanut edes miehelleen, mutta se antoi arkeen uuden merkityksen.
Hän katseli Lempiä silittäen pentuja ja kuiskasi:
Kohta minäkin olen taas äiti… Pelottaa vähän. Omat lapseni ovat jo kasvaneet ja moni asia on unohtunut. Selviänköhän?
Lempi kehräsi niin kovaa, että Väinö säntäsi huolestuneena paikalle ja Marja hymyili.
Totta! Miksi pelätä apua riittää.
Juuri kun Marja aikoi kertoa uutisensa miehellensä, sattui taas: Väinö oli ollut kateissa jo kaksi yötä. Marja huolestui tosissaan. Hän kävi Kyllikin talolla, Olli ja Virpi-Maijakaan eivät olleet nähneet kissaa.
Marja, mene nukkumaan. Tulee kyllä, kun tulee nälkä, sanoi Veli-Matti.
En voi! Luvattiin sadetta, kastuu parka! Missä se luuraa!?
No kissa on kissa. Tulee kun haluaa!
Lukitsen sen sisälle tästä eteenpäin!
Marja nukahti nojatuoliin, Väinön paluuta odottaen.
Mutta nyt kissa ei vain palannut se kiersi talon ja ulvoi niin, että koko kortteli olisi voinut herätä, vaikka seinät olivat paksut, yö oli kylmä ja ikkunat kiinni. Lempi havahtui kehräämästä, nousi ylös ja juoksi Marjan luo.
Kynnet kävelivät suoraan Marjan sääreen.
Ai!
Marja potkaisi kissaa ja havahtui:
Lempi! Miksi? Miksi satutit?
Silloin Marja kuuli Väinön huudon. Samalla nenään tuli palaneen haju.
Veli-Matti! Lapset! Tulipalo!
Lempi syöksyi lastenhuoneeseen, puraisi varpaista kumpaakin.
Ylös!
Marja nappasi pienemmän syliin, työnsi isomman puolison luo ja sieppasi kissakorin mukaansa.
Naapurit soittivat palokunnan. Palo jäi varastorakennukseen. Väinö ehti pelastaa Lempinkin ulos, ja koko kissaperhe kokosi itsensä turvallisesti.
Valmista! Voitte palata asuntoon. Haisee hetken, mutta tärkeintä: talo säilyi! Hyvä että heräsitte!
Kiitos! Marja nyökkäsi helpottuneena.
Veli-Matti antoi lasten kiittää palomiehiä ja halasi Marjaa.
Miten voit?
Ihan hyvin…
Oletko varma? Hän laski kätensä Marjan vatsalle, ja Marja hätkähti.
Tiesitkö?
Tietysti. Olenhan minä sinut tuntenut vuosia! Meillä on kaksi ei, kohta kolme lasta. Hermot ja kaikki muut oireet…
Pelottaa, Veli-Matti…
Höpö höpö, meillä on hyvä elämä! Minä, sinä, lapset, kissat pärjäämme kyllä. Ja koti säilyi!
Se on totta
Marja antoi kissan miehelleen, pennut lapsille ja katseli hetken tähtitaivasta.
Kiitos, Kyllikki, kaikesta hyvästä. KiitosNaapurit jäivät vielä pihalle juttelemaan kummallisen yön tapahtumista. Virpi-Maija asetteli nopeasti kahvia ja pullaa pöydälle kiitokseksi auttajille, heilautti Marjalle nenäliinaa ja tokaisi:
Yhdessä tästä selvittiin! Nyt kaikki keittiöön kuka ottaa laktoosittoman?
Aamuyö venyi nauruksi, kun pelihetken ja pullavuoren keskellä jokainen kertoi omat oudosti onnekkaat sattumuksensa, joilla elämä oli kääntynyt paremmaksi. Kissojen kehräys, lasten väsynyt hihitys ja Veli-Matin lämmin katse saivat Marjan hymyilemään ja samalla hän tunsi uuden elämän hentoa sykettä vatsassaan.
Aamulla, kun ensimmäiset valonsäteet osuivat ikkunaan ja yön savut haihtuivat, Marja huomasi jotain: Kyllikin nenäliina lepäsi keittiön pöydällä, puhtaana, sileänä, ikään kuin uusi alku. Hän silitti kangasta ja tajusi, miten jokainen ihmiselämä, jokainen kohtaaminen jättää jälkensä joskus naarmun, joskus lämpimän muiston.
Ulkona pihassa Väinö ja Lempi paimensivat pentuja, lapset keksivät niille nimiä ja Veli-Matti tuli halaamaan pitkään, hartaasti.
Virpi-Maijan kiivas ääni kantautui portilta:
Hyvät ihmiset! Talo säilyi, henget pelastuivat! Muistakaa: missä välitetään, siellä elämä jatkuu.
Marja nauroi, pyyhkäisi silmäkulmiaan ja vastasi sydämessään:
Kyllikki oli oikeassa paras lahja on se, että joku muistaa.
Ja niin, vaikka elämä jatkoi taas tavallista, ihan joka arkipäivä, Marja tiesi nyt, että heidän kotinsa oli täynnä kiitollisuutta, lämpöä, kissankehräystä ja kaiken keskellä ripaus taikaa, jonka vain rakastava sydän pystyy aistimaan.
