Iiris oli kaikkein huomaamattomin vieras Saarasyntymäpäiväjuhlilla. Me molemmat opiskeluimme samassa ammattikorkeakoulussa, ja Saara kutsui kaikki mahdolliset ystävät, mutta moni poikkikoululaisten kylissä viettämässä viikonloppua. Iiris hiljainen ja vähän puhetta puhuva päätti hyödyntää kutsun.
Hän ei juuri ikinä lähde ulos, ja juuri äskettäin, saman kuin Saara, oli täytetty 18. Mutta Iiris ei itsekään halunnut juhlia itseään ystävien seurassa
Kaverikavereita ei oikein ollut, ja vanhemmatkin neuvoivat, että hän viettää illan kotona isovanhempiensa kanssa.
Nyt tuli se Iiris ajatteli surullisesti 5vuotisten ja 18vuosisten syntymäpäivät, kaikki samassa kuvassa.
Rakastan perhettäni, mutta en ymmärrä, milloin ikinä tulen oikeasti itsenäiseksi ja aikuiseksi. Milloin joku poikien joukosta huomaisi minun hiljaisen viehätysvoimani, pehmeän kauneuteni?
Iiris haaveili rakkaudesta, mutta häpeili itseään. Hän ei ollut yhtä värikäs kuin Saara, eikä hän ystävänsä Leenatyylinen.
Me naapurit maalaamme hiuksiin, pukeudumme trendikkäästi joskus jopa rohkeasti erityisesti opetustuntien jälkeen, ja saamme siitä usein varoituksia opettajilta. Iirikselle vaatteet valitsi aina äiti, ja isoäiti neuloi ne. Iiris valitti, että lastenlapsi ei oikeasti käy niissä.
Iiris ei ikinä pystynyt puhumaan isoäidin vanhoissa, haaleissa neuloissa muuta kuin kotonaan, ja se käytiin selväksi erityisesti talvella.
Sinä päivänä Saara oli kerännyt mukaansa sekä tyttöä että poikaystäviä ammattikoulusta. Paikalla oli kaksitoista poikaa.
Kun ruoka loppui ja musiikki alkoi soi, Iiris astui asunnosta ulos ja istui portaikon vieressä olevalle penkille.
Kukaan ei edes huomannut, että hän oli lähtenyt. Iiris punastui tuntemattomien poikien edessä, vaikka hänet ei juuri kukaan huomannut. Ehkä juuri se turhautti häntä eniten?
Iiris vilkaisi kelloaan.
Voisin jo lähteä äidinkin varmaan miettii, missä olen ajatus kulki hänen mielessään. Lupaoin tulla kohta
Sitten portaikosta ilmestyi nuori mies, ei Saaravieras. Hän istui penkin reunalle ja katseli surullisesti Saras asunnon toista kerrosta. Siitä kuului naurua ja kevyttä musiikkia.
Oletko täältä? hän yhtäkkiä kysyi Iirikselle. Iiris nyökkäsi kohti Saras ikkunaa.
Miten Saara siellä pärjää? Tanssii? Hymyilee? poika toisti surullisilla silmillä.
Tähän Iiris rohkaistui ja kysyi:
Mitä? Eikö kuulosta? Joo, ne hymyilevät
Aivan, juuri siksi se on syntymäpäivä vastasi poika. Minäkin olen juossut tätä puolta vuotta. En oikeastaan juhlinut pelkkä tee ja kakku perheen kesken, kuin lastentarhassa
Iiris nosti kulmakarvansa ylös yllättyneenä.
Minullakin on samoin. Oletko sinä hänen ystävänsä? hän nyökkäsi ikkunan suuntaan.
En oikeastaan. Voin kyllä olla ystävä, mutta Saara ei kiinnitä minuun huomiota. Ei kutsunut minua syntymäpäivään. Olemme naapureita pitkään, ja hän näkee, miten kohdennan hänet
Poika hiljeni. Iiris huokaisi ymmärtäväisesti, ja sitten hän sanoi:
Älä huoli. Minäkin pohtelen samaa. Mitä väliä, kukaan ei oikeasti huomaa. Menin juuri täältä, eikä kukaan huomanut. Olen kuin näkymätön. Minusta on kuin ei olla olemassa kaikilla on siitä välinpitämättömyyttä
Ei niin poika yritti lohduttaa Iiristä. Olet oikeassa, on kyllä sellaisia ihmisiä. Kuten me. Onnekaita
Ehkä ei niin. Huomaamattomia. Ei häiritseviä, ehkä se on jopa etu. Siinä on itsenäisyyttä ja vähän vapautta.
Mitä luulet? poika, joka esittäytyi Jarinaksi, kysyi. Entä sinä?
Iiris, he sanoivat.
He kuuntelivat musiikkia hetken ja vilkaisivat ikkunoja. Molemmat toivoivat, että Saara poppaisi ikkunasta ulos ja kutsuisi heidät tanssimaan, mutta kutsua ei tullut.
Oli kiva tutustua, Iiris sanoi kohteliaasti, mutta minun täytyy nyt mennä kotiin. En aio viipyä pitkään
Saanko mennä kanssasi vähän? Voin viedä sinut bussiin asti.
Iiris ja Jari kävelivät puiston läpi, puhuivat ja hymyilivät toistensa kanssa. Jari tunsi, että hänen huomionsa lämmitti Iiristä hän näki punaisen väreen hänen poskistaan ja silmistä, jotka väistivät katsetta, kun Jari katseli hänen pitkää ripsiään.
Jari alkoi kertoa vitsejä, tapaturmia nuoruudestaan, ja jatkoi puhumista niin kauan kuin saattoi kuulla Iirikselle kilahteleva nauru ja olla hänen lähellä pidempään.
He saapuivat bussiasemalle. Iiris kiitti Jaria ja halusi lähteä, mutta Jari ei suostunut menemään ennen kuin Iiris oli istunut omassa bussissaan. Iiris missasi vahingossa ensimmäisen bussin ja nousi toiseen
Kun Iiris istui bussissa, hän vilkutteli Jaria kuin vanhaa ystävää. Jari jäi odottamaan, kunnes Iiris lopulta nousi bussiin. Hän seisoi hetken paikallaan, kuin lumoutunut tytöstä, jonka silmät ja poskipisteet olivat niin ilmeikkäät.
Jari kääntyi ja lähti kotiin. Yhtäkkiä hän tajusi, että haluaisi tavata Iirikselle uudestaan, mutta hänellä ei ollut hänen puhelinnumeroaan eikä osoitettaan. Miten se nyt tapahtuu? Se oli vähän kömpelö.
Aamulla Jari heräsi nopeasti ja juoksi Saraan. Hän kiipesi portaat, koputti hänen oveensa.
Saara avasi ja hymyili.
Mitä taas, Jari? En lähde kanssasi kävelylle, Pasi. En aina suostu, muistatko?
Ei, se ei ole Jari nolostui. Haluaisin itse asiassa pyytää Iiristyttöystäväni numeroa. Hän oli eilen täällä. Minun täytyy antaa hänelle jotain Hän jätti paperin penkille. Voisitko antaa numeron?
Kenen? Saara hämmentyi.
Iirikselle.
Iiris? Mikä Iiris? Saara mietti hetken. Aha, Iiris Selvä, odota.
Muutaman minuutin kuluttua Saara ojensi Jarialle pienen paperinpalan.
Täällä se on. Pieni tyttö, hiljainen Ja mitä hän juuri teki? Saara hymyili ja sulki ovet.
Jari otti paperin kuin taikakiven ja juoksi kotiin.
Koko päivän hän mietti, mitä sanoa ja hermostui. Illan hämärtyessä hän soitti Iirikselle.
Kutsui hänet uudestaan kävelylle ja lupasi tarjoavansa jäätelöä. Iiris, kuin odottanut tätä puhelua, vastasi innostuneesti hänen äänensä kuulosti pehmeämpänä ja miellyttävämpänä kuin puhelimessa. Tai ainakin se niin vaikutti.
He kävelivät puistossa, söivät jäätelöä ja oppivat toisistaan paljon. Heidän luonteensa ja kiinnostuksen kohteensa vaikuttivat yllättävän samankaltaisilta.
Nyt minäkin kutsun sinut, Iiris hymyili hyvästiksi. Seuraavalla kerralla mennään elokuviin, ei puistoon. Haluatko?
Siitä lähtien Iiris ja Jari eivät erottuneet toisistaan. He kävivät usein elokuvissa, museoissa ja jopa matkasivat yhdessä vuoden kuluttua, kun heitä pidettiin kihloissa ja miehistössä.
Kahden vuoden kuluttua he menivät naimisiin.
Iirikselle äiti huokaisi: Liian nuorena, poikani poikkiin. Isoäiti taas sanoi:
Hyvä tyttö, Iiris. Löysit onnen ja menit naimisiin. Ei enää miehiä vaihtamisen tarvetta. Pasa on hyvä poika huolehtii sinusta kuin oma lapsi. Mitä muuta tarvitaan?
Kuka oikeastaan? kaverit nauroivat. Ensin hän meni naimisiin, ja poikakin on onnellinen, loistaa kuin tähti.
Nuoret säihkyivät yhdessä. Iiris ja Jari löysivät toisistaan ymmärrystä, huolenpitoa ja rakkauden, josta he haaveilivat.
Vuosien päästä he hymyilivät ja muistivat sen penkin portaikon vieressä, joka yhdisti heidät koko elämän ajaksi.
