Muistan, että vanha Kalevi Korhonen saapui seitsemänkymppiseensä pitkän, hiljaisen kesän jälkeen, ja sillä välin hän oli kasvattanut kolme lasta. Hänen vaimonsa, rakas Marjatta, oli poissa jo kolmekymmentä vuotta, eikä Kaleva ollut sen jälkeen ehtinyt ryhtyä uudelleen naimisiin. Ei hän löytänyt kumppania, ei ollut onnea syitä olisi monta, muttei se mitään, kun aika oli jo käynyt vähiin.
Kaksi poikaa, Mikael ja Juhani, olivat nuoruudessaan aina kiukkuisia taistelijoita. Kalevi siirsi heidät koulusta toiseen, kunnes he päätyivät eräselle loistavalle fysiikan opettajalle Turun yliopistossa, joka huomasi poikien äärimmäisen kyvykkyyden. Siitä lähtien kaikki välikohtaukset, kiukuttelut ja riidat katosivat kuin lumi kevään alussa.
Ainoa haaste jäi nuorelle tyttärelle, AinoMarja, jolla oli vaikeuksia tulla toimeen ikätovereidensa kanssa. Koulun psykologi oli jo ehdottanut hänelle psykiatrin vastaanottoa, kunnes uutta kirjallisuuden opettajaa Tampereen lukion kirjallisuustunnilla kutsuttiin paikalle. Hän perusti aloittelijoille kirjoittajapiirin, ja AinoMarja ryhtyi kirjoittamaan aamusta iltaan. Pian hänen tarinansa ilmestyivät koulun lehtiin ja myöhemmin paikallisiin kirjallisuuskerhoihin.
Molemmat pojat menivät saakka Helsingin yliopistoon saamaan stipendiä arvostettuun fysiikan ja matematiikan tiedekuntaan, kun taas AinoMarja jatkoi opintojaan kirjallisuuden parissa. Kun he olivat poissa, Kaleva jäi yksin. Hän huomasi ympärillään hiljaisuuden, kuin talvinen metsä ilman lintujen laulua. Hän ryhtyi kalastamaan, puutarhanhoitoon ja sikojen kasvattamiseen. Täysi paratiisi odotti vanha mökki suuren pellon reunalla Järvisen jokivarren äärellä. Tuloja riitti hyvänsä, ja kun vertasi itseään lähialueen tehtaan insinööriin, hän huomasi ansaitsevansa enemmän.
Niinpä hän pystyi jälleen auttamaan lapsiaan: ostaa heille edullisia, mutta toimivia autoja, antaa pikkurahaa käteissä ja hankkia kunnollista vaatetusta. Kuitenkin aika väheni entisestään, sillä jokainen hetki kului maatilan hoitoon ja kaupankäyntiin. Siitäkin hän nautti, ja vuosikymmen kantoi hänet lähes seitsemänkymppisenä. Hän ajatteli viettävänsä syntymäpäivänsä yksin, kun poikien perheet olivat piilossa salaisessa puolustusministeriön projektissa ja AinoMarja kierteli kirjallisuus ja toimittajayleisöissä ympäri Suomea.
Miten tahansa, itsekseni, ajatteli hän, ei tänne enää ole mitään juhlimisen aihetta. Olen yksin, kävelen pellolla ja istun illalla viskin kanssa, muistan Marjattaa ja kerron hänelle, miten lapsemme ovat kasvaneet.
Hän nousi aikaisin aamulla tarkkailemaan sikoja. Se oli juuri se erityinen, pikatilakäyte, jonka hän oli suunnitellut. Kun hän astui ulos mökin takaa, tähtivaloisa aamu-aurinko paljasti keskellä pellosta jotain outoa, käärittynä vanhaan pressuihin.
Mitä ihmettä se on? hän huudahti, ja yhtäkkiä kirkkaat valot syttyivät kuin juhlatulpat.
Valoa hehkuivat valokeilat paljastivat joukko ihmisiä, jotka olivat ilmestyneet mökin nurkasta se olivat hänen poikansa, heidän vaimonsa ja lapsensa sekä muut sukulaiset. AinoMarja saapui pitkän, silmälaseista paksulitereä kantavan miehen kanssa. Käsissä heillä olivat ilmapallot, piippujen pilliä ja kimaltelevia ilmapuhaltimia, ja kaikki huusivat, heiluttivat käsiään ja yrittivät halata vanhaa isää:
Hyvää syntymäpäivää, pappa!
Kaleva unohti hetkeksi outon esineen pellolla. Paholaiset olivat ehkä tuoneet sen mukanaan, mutta nuoret eivät antaneet hänen palata sisään mökkiin, jossa naiset jo asettivat pöytää.
Pysähdy, pappa, pysähdy, AinoMarja sanoi, Saanko sidottaa silmätsi?
Kyllähän, hän nyökkäsi ja antoi tytön pujottaa paksua kangasta silmänsä ympärille.
He pyöräyttivät hänet hitaasti ja kuljettivat hänet paikkaan, jossa jokainen tiesi, että jotain erityistä oli odottamassa.
Mitä vielä suunnittelette? Kaleva kysyi hämmentyneenä.
Lahja sinulle, vastasi yksi pojista.
Toivottavasti ei kalliimpi kuin se, jonka meillä on, hän mutisi, mutta toisen pojan sanat tuntuivat lohduttavilta.
Se on vain pieni merkki kiitokseksi, toinen sanoi. Ei se ole kallis, mutta se on sydämestä.
He johdattivat hänet kytkettyään kankaan pois. Musiikki puhkaisi kaiuttimista, rummut jyskyttivät. Lapset riensivät kankaasta, ja niiden takaa paljastui kirkkaassa valossa vanha, kiiltävä Volvo 164, jonka takana oli tummansininen nauha. Kaleva menetti lähes tasapainonsa ja jäi hetkeksi vaiti, kun nuoret nostavat hänet tuoliin.
Voi luoja, voi luoja, hän toisti.
Rauhoitu, pappa, AinoMarja roiskutti vettä hänen kasvoihinsa. Olet haaveillut tästä autosta koko elämäsi.
Mutta se on niin kallis, hän mutisi.
Se ei ole rahaa mitattavissa, sanoi poika.
Tulkaa, jatkoi tytär, istukaa sisään ja otetaan kuva.
Kaleva avasi auton oven, mutta sisällä oli vain korttipohjainen laatikko.
Mikä se on? hän kysyi.
Avaa, AinoMarja kehoitti.
Kun hän nosti laatikon kansi, kaksi silmää katsoivat häntä alhaalta. Siinä oli pieni, pörröinen turkki, aivan kuin Marjatan aikainen turkkinen kissa, jonka he olivat kutsuneet Tomaksi.
Oikea Tommi! Kuten se, jonka meillä oli Marjatan kanssa, muistatko? Bombka, se pieni puska, jonka rakastit nuorena,
Muistamme sen, pappa, lapset huusivat.
Kaleva ei istunut autossa. Hän meni ylös toiseen kerrokseen, huoneeseen, jossa hän näytti Tominan kuvalle Marjatan valokuvaa. Kyyneleet kiiruhtivat poskille:
Näetkö, Marjatta? Näetkö? Olen onnistunut. He eivät ole unohtaneet sinua näetkö?
Lapset eivät antaneet hänen jäädä yksin. Pöytä alhaalla oli katettu ja alkoivat maljat.
AinoMarja kuiskasi korvaan, että hän oli neljännestä raskaana, ja että hän ja hänen kihlaparinsa Ville olivat tulossa vierailulle. He aikovat jäädä asumaan siellä, sillä hänen uusi kirjansa voi syntyä missä tahansa, ja Ville aikoo lähteä vanhempiensa luo Uuteen Englantiin, josta muutaman viikon kuluttua suunnitellaan häitä paikallisen kirkon edessä.
Oletko vastahankainen, pappa? AinoMarja kysyi.
Tämä on kuin unelma, Kaleva vastasi ja suuteli tytärtä otsaan.
Päivä kului seurusteluiden, naposteluiden, juomien ja muistelujen parissa. Illalla hän kävi Marjatan hauta-alueelle, istui siellä pitkän aikaa ja puhui tyhjäksi jääneelle kalliolle. Elämä sai uuden merkityksen, varsinkin kun hän näki sen vanhan Volvoauton, josta oli unelmoinut pitkään. Hän päätti ostaa vanhan aikakauden vaatteet, hyppäsi eteenpäin ja ajoi suureen kaupunkiin, Kuopioon, katsellen maisemia ikkunasta.
Sängyssä nukkui pieni, pörröinen tomi, jonka hän kutsui Tomkaksi.
Tomka, Kaleva sanoi ja toisti. Tomka.
Tomka kehräsi ja venyi nuorena, vielä pienenä. Kaleva hieroi sen lämpimää vatsaansa ja nukahti.
Aamunkoitteessa oli jälleen herätyskello, sikojen ruokkiminen, puutarhan hoito ja kalastuksen kutsu mikään ei poistunut. Alhaalla huoneessa nukkui AinoMarja ja Ville. Poikien perheet poistuivat, ja hiljaisuus laskeutui jälleen. Tomka seurasi isäänsä, putosi sikojen ruokakuppiin ja jäi verkkojen sekaan veneessä. Hän yritti napata kalansyötävää. Kaleva nauroi ja juteli pikkukaverilleen:
Nuoruus on kuin kevään virta, hän sanoi ja silitti Tomkaa.
Tomka maukkui ja tarttui kädelle pienillä hampaillaan.
Voi sinä kiusaus, Kaleva hihkaisi ja nauroi.
Tämä kertomus on vain muisto niille, jotka edelleen voivat vierailla vanhempiensa luona: älkää odottako huomista, lähtekää matkaan nyt!
