Heitä se ulos. Löysin naapurin kotikissan lumen alta, mutta omistaja ei suostunut pelastamaan sitä
Marja on aina suhtautunut varovaisen epäluuloisesti naapurin kissaan. Kissat eivät varsinaisesti häntä haittaa, mutta tämä iso raidallinen veijari onnistui kerran saamaan hänet kunnolla tolaltaan.
Tämä tarina muistuttaa, miten tärkeää on pysyä ihmisenä oli tilanne mikä hyvänsä.
Tänä kesänä naapurin kissa Viiru alkoi käyttää muiden kasvimaa-alueita vessanaan. Marja jäi monta kertaa kiinni yllättämästä sen omasta pienestä palstastaan, kun kissa tarmokkaasti möyri mullassa kuin olisi arkeologisia kaivauksia suorittamassa. Kimeästi huutaen Marja juoksi sen perään, ja Viiru tyynesti kipitti karkuun. Marjan mökki oli pieni mutta tukeva se oli jäänyt hänelle isoäidiltään ja sijaitsi hyvässä paikassa, kaupungin laidalla, vain lyhyen matkan päässä keskustasta.
Pihatietä pidemmälle kävellessä ympärillä avautuu oikea maalaismaisema. Mutta kun asteli päätielle, kaupungin rajalle ei ollut pitkä matka. Isoäidin eläessä Marja rakasti viettää aikaa mökillä. Ja myöhemminkin hän kävi siellä usein viikonloppuisin, toi ystäviä mukanaan, lämmiteltiin saunaa, grillattiin makkaraa, kerättiin marjoja. Lähimetsästä sai tunnissa kerättyä pannullisen tatteja. Rauha, raikas ilma, tilaa hengittää täydellistä rentoutumista. Samassa kylässä asui myös hänen serkkunsa, Maija, äidin veljen tytär, lapsuuden läheisin ystävä. Kasvimaa ja läheinen joki tekemistä riitti aina.
Marja kasvatti omalla pikkupalstallaan retiisiä ja salaattia, yhdellä nurkalla kasvoi ruohosipulia. Pieni mutta rakas palsta. Ja juuri sen naapurin kissa Viiru valtas omiin tarpeisiinsa. Marja valitti Viirun omistajalle, Irmalle. Tämä pyöräytti silmiään ja tuhahti: Mitä minä sille voin? En kai minä voi sitä vahtia! Heitä sitä vaikka halko, jos et muuten saa kiinni!
Irmalla oli omat perusteensa jäykälle suhtautumiselle: Viiru oli hänen edesmenneen miehensä, Matin, kissa. Itse Irma aina sanoi: En minä kissoista välitä! Hän oli ehdoton koiraihminen. Mutta pari vuotta sitten mies kuoli ja Viiru jäi hänelle vastentahtoisesti.
Viiru ei kaivannut paapomista. Se metsästi hiiriä ja huhujen mukaan nappasi kalojakin. Aiemmin se kulki aina omistajansa mukana nuotanvedossa. Tarvitsi vain katon päänsä päälle ja lämpimän uunin sään ja pakkasen varalta.
Marjan ja Viirun välille kehittyi oikea sotatila. Hän yritti jutella kissalle, houkutella ja jopa syöttää herkkuja. Mutta Viiru ei kaupunkilaisherkuista piitannut. Se katsoi kaukaa viistosti silmät sirrillään eikä päästänyt ihmistä viittä metriä lähemmäs.
Kerran Marja kasteli kissan kylmällä vesiletkulla. Toisella kertaa kitkiessään rikkaruohoja hän otti mukaansa pillin, ja Viirun ilmestyessä rikkoi äänimaailman kuin jalkapallotuomari, ajoi sen pitkin penkkejä karkuun. Myöhemmin hän nauroi vatsansa kipeäksi muistellessaan, kuinka Viiru loikkasi aidan yli ja kääntyi katsomaan moittivasti, aivan kuin olisi sanonut: Sovittiinko näin? Tämä on laitonta! Häntä pystyssä se katosi pusikkoon.
Irmalla riitti vain virnistelyä aidan takaa, etenkin kun hänen vanha unelmansa oli lopulta toteutunut hänestä oli tullut oikea koiraihminen. Tytär toi kesäksi pienen toyterrierin, Sinnin, ja Irmalla riitti tekemistä. Marja ratkaisi istutuksen ongelman yksinkertaisesti: hän toi kolme säkkiä sahanpurua ja levitti ne nokkosten valtaamaan nurkkaan.
Viiru hyväksyi lahjan ja kävi kaivauksilla enää siellä. Marja kiitti mielessään onneaan. Pian hän kuitenkin huomasi, että kissa seurasi häntä pensaista, katolta, aidan raoista. Eräänä iltana pihalle astuessaan Marja säikähti melkein pökerryksiin, kun pimeydestä tuijotti kaksi hehkuvaa silmää. Varmaan koko kylä kuuli hänen huutonsa. Viiru ei päästänyt häntä helpolla ei voinut koskaan tietää, missä se seuraavaksi ilmestyy.
Syksyyn asti Marja asui mummon mökillä, mutta opiskelujen alkaessa hän kävi siellä harvemmin, lähinnä viikonloppuisin.
Eräänä viikonloppuaamuna Marja huomaa takaovella lumisen kummun. Se on Viiru. Suurikokoinen kissa istuu, peittyneenä lumeen, viikset jäätyneenä jääpuikoiksi. Se ei piristy, ei nosta häntää, vain kököttää pää alhaalla. Kun Marja pyyhkii lumen pois, kissa ei reagoi. Silittää sen päätä ja Viiru yrittää maukua, mutta ei saa edes höyryä suustaan ulos.
Marja nappaa kissan syliin ja kantaa sen sisälle. Käärii vilttiin, lämmittää kuonon, sulattaa huurteiset viikset lämpimällä pyyhkeellä. Viirulla ei ole voimia vastustaa. Laitettuaan sen viereen lämpimiä vesipulloja, Marja lähtee Irman luokse.
Irma ilmoittaa kylmän rauhallisesti: Asuu nykyään ladossa. Pissasi koko talon pilalle, en päästä enää sisään! Selviää, että Sinnin saavuttua kesällä Viiru kävi koiran kimppuun ja merkkasi reviirin. Siksi omistaja sulki kissan ulkovajaan.
Kesän Viiru selvisi, mutta talvi kylmässä ladossa oli sille liikaa. Marja yrittää puhua järkeä naapurille: kissa oli aiemmin hyvä hiirikissa, nyt ulkona vain pakkasta ja jäätä. Irman vastaus kuuluu: Kai minä sille kuivamuonaa laitan kippoon syököön ja juokoon päälle lunta! Ei se nälkään kuole! Heitä kissa pihalle!
Palatessaan mökille Marja ymmärtää yhtäkkiä, ettei Viiru tullut hänen ovelleen sattumalta. Se etsi pelastusta. Kun toivo omistajalta meni, Viiru kääntyi hänen puoleensa, vaikka olivat kesän sotajalalla.
Marja alkaa soittaa tutuilleen kysellen, voisiko joku ottaa kissan. Kukaan ei halua. Serkku ehdottaa, että kissa pääsisi navettaan lehmien ja sikojen seuraan olisi lämpimämpää, mutta kissatalliin sitä ei voinut ottaa, koska siellä oli jo kaksi kissaa.
Sillä aikaa lämminnyt Viiru hiipii viltistä, kulkee hiljaa huoneen poikki, koskettaa Marjan jalkaa ja istahtaa eteensä, katsoo silmiin suoraan. Tuntuu kuin se ymmärtäisi, että nyt on sen kohtalo vaakalaudalla. Marja huokaisee ja soittaa äidilleen. Äiti ei koskaan pitänyt eläimistä kerrostalossa, mutta muistellessaan, miten hyvä ihminen Matti oli ja kuinka paljon tämä auttoi Marjan isoäitiä, äiti herkistyy. Hän muistaa myös, miten Matti toi aina kaloja ja kissa, kuin uskollinen koira, kulki mukana. Kyyneleet nousevat silmiin, kun ajattelee iäkästä, ei-kelpuutettua eläintä.
Päätös syntyy itsestään.
Marja käy kyläkaupasta ostamassa muoviboksin kantokahvalla, asettaa Viirun varovasti sisään ja vie sen kaupunkiin. Kissaa odottaa täysin uusi elämä.
