Päiväkirjamerkintä, Helsinki, 19.3.
Tänä iltana todistin jotain, mikä sai minut pohtimaan ihmisyyden ydintä ja sitä, miten helposti sorrumme pinnalliseen arvosteluun Suomessa, missä laadukkaat merkkivaatteet ja status voivat peittää alleen sen, kuka ihminen oikeasti on.
Olin osallistumassa suljettuun hyväntekeväisyysiltamaan Hotel Kämpin juhlasalissa. Kristallikruunut kimmelsivät korkealla ja sali oli täynnä silkkipuvuissa ja designer-lenningeissä keikaroivia ihmisiä. Vierelläni seisoi säkenöivään kullanväriseen juhlapukuun pukeutunut Aino, joka siemaili kallista samppanjaa kanssani. Hymyilimme ja arvioimme muita vieraita ehkä hieman liikaakin.
Tunnelma muuttui, kun ovelle ilmaantui nuori nainen, Sini nimeltään. Hänellä oli yllään vaatimaton, vuosia käytössä ollut hiekanvärinen villakangastakki ja käytetyn näköiset matalat kengät.
Aino katsoi Siniä nenänvarttaan pitkin ja ei voinut olla piikittelemättä:
“Sinihän vois melkein olla siivoushenkilökuntaa”, hän kuiskasi liian kuuluvasti.
Minäkin hymyilin hermostuneesti, vaikka ajattelin, että tämä oli jo vähän liikaa.
Aino astui eteenpäin ja tokaisi ivallisesti:
“Jos etsit ilmaista hernekeittoa, se on kahden korttelin päässä. Et oikein sovi näihin juhliin ulkoasullasi.”
Mutta Sini ei hätkähtänyt. Hän seisoi tyynenä, katsoi Ainon suoraan silmiin ja hänen olemuksessaan oli arvokkuutta, jota harvoin tapaa missään salissa.
Samassa astui paikalle harmaatukkainen mies tummassa puvussa herra Virtanen, säätiön puheenjohtaja. Hän käveli suoraan Sinin luo, vilkaisemattakaan Ainon tai minuun päin. Virtanen kumarsi kunnioittavasti:
“Arvoisa neiti Peltola! Anteeksi, yksityiskoneenne saapui aiemmin kuin odotimme. Kauppakirja konsernin ostosta odottaa allekirjoitustanne.”
Ainon kasvot valahtivat yllättävästä tiedosta. Hänen kätensä herposivat niin, että samppanjalasi tipahti marmorilattialle ja särkyi.
Sini nappasi tarjoilijan ojentaman kynän ja allekirjoitti sopimuksen ottamatta takkia yltään.
Hän kääntyi Ainon puoleen ja totesi hiljaa, jääkylmällä äänellä:
“Aino, tämä ei ole enää sinun juhlasi. Ostin juuri tämän rakennuksen ja miehesi yhtiön. Sinun ‘estetiikkasi’ ei kuulu enää minun suunnitelmiini. Turvamiehet, voisitteko saattaa nämä vieraat ulos.”
Aino ja minä jäimme sanattomiksi, kun vartijat kohteliaasti mutta määrätietoisesti ohjasivat meidät ulos juhlasalista.
Tämän kaiken jälkeen jäin portaille miettimään täällä, missä ulkonäköön usein tuijotetaan liiaksi, voi juuri se vaatimatomin ihminen yllättää koko salin. Kokemus opetti, ettei koskaan saa arvioida ihmistä vaatteiden perusteella. Vanhankin takin alla voi olla henkilö, joka huomenna päättää sinun kohtalostasi.
Onko sinulla ollut samanlaisia kokemuksia suomalaisesta penseydestä? Olisi mukava kuulla tarinasi.
