— Tämäkö kaikki on pöydällä? — Tuula kysyy närkästyneenä kurkistaessaan kattilaan.
Liedellä porisee hitaasti vähärasvainen kasviskeitto. Sen vieressä on iso kulho kaurapuuroa ilman voita ja lautasellinen keitettyä kaalia.
Keittiön ovella seisoo Juhani, Sirkkan miehen veli. Hänen vaimonsa Tuula katselee hämmentyneenä pöytää, jolla ei ole paistettua lihaa, salaatteja eikä piirakoita.
— Missä on oikea ruoka? — Juhani ei malta olla kysymättä, ja hänen katseensa käy läpi vaatimattomat annokset.
Sirkka laskee rauhallisesti kauhan vieraiden eteen.
— Tänään syömme sitä, mitä on.
Vieraat katsovat toisiaan. Juhani avaa suunsa, mutta pysyy vaiti. Tuula nykii hermostuneesti serviettiä. He eivät vielä tiedä, että tämä lounas on viimeinen heidän loputtomien ilmaisten aterioidensa sarjassa.
***
Sirkka ja hänen miehensä Mikko asuvat pienessä mutta kodikkaassa kolmannen kerroksen kerrostalossa tavallisessa lähiössä. Molemmat työskentelevät, molemmat tykkäävät kokata. Perjantaisin Sirkka selaa ruokablogeja ja suunnittelee viikonlopun menua, ja Mikko auttaa mielellään hellan ääressä.
— Tehdäänkö tänä viikonloppuna täytettyjä paprikoita? — hän ehdottaa, ja mies nyökkää jo aavistaen haudutetun lihan ja tomaattikastikkeen tuoksun.
He pitävät vieraista. Ei niistä, jotka tulevat kellon mukaan, vaan niistä, joiden kanssa on mukava istua katetun pöydän ääressä ja puhua tärkeistä asioista.
Muutama vuosi sitten Mikko auttaa veljeään muutossa. Kanto laatikoita, purki huonekaluja ja yöpyi ilmapatjalla. Sen jälkeen Juhani vaimoineen ja kahden lapsen kanssa alkaa satunnaisesti poiketa. Aluksi kaikki on mukavaa: Juhani tuo kakun, Tuula hedelmiä, lapset käyttäytyvät ihan hyvin. Istutaan pöydän ääressä, nauretaan, muistellaan yhteisiä tuttuja.
Mutta vähitellen jokin muuttuu huomaamatta.
Kakut jäävät pois. Hedelmät myös. Sen sijaan vierailut lisääntyvät.
Nyt joka lauantai tai sunnuntai sukulaiset ilmestyvät kynnykselle lähellä lounas- tai päivällisaikaa. He eivät enää ilmoita tulostaan.
Tuula saattaa lähettää viestin kymmenen minuuttia ennen ovikellon soittoa:
— Olemme täällä päin menossa. Poiketaan hetkeksi, sopiiko?
Joskus he tulevat ilman minkäänlaista varoitusta.
Sirkka huomaa omituisen säännönmukaisuuden: vieraat ilmestyvät juuri silloin, kun asunnossa leijailee tuoreen leivonnaisen tai paistin tuoksu. Kuin he aistisivat sen.
Tuula menee aina ensimmäisenä keittiöön.
— Voi, miten hyvältä tuoksuu! — hän huudahtaa nostaessaan kattiloiden kansia. — Me emme tänään laittaneet mitään.
Juhani asettuu samalla pöydän ääreen ja alkaa hitaasti kertoa kuulumisia, kun lapset touhuavat avaamassa jääkaappia ja penkovat hyllyjä etsien makeaa.
Jokaisen tällaisen vierailun jälkeen jääkaappi tyhjenee huomattavasti, ja Sirkalle jää tiskivuori ja murujen kerääminen pöydältä.
Erityisen ikävä tapaus sattuu lauantaina ennen Sirkan äidin merkkipäivää.
Kaksi päivää Sirkka viettää keittiössä. Paistaa ankkaa omenoiden kanssa, valmistaa kolme salaattia, leipoo kirsikkapiirakan. Ruoka ei ole halpaa — hän on säästänyt juhlaa varten useita viikkoja.
— Huomenna on iso päivä, — hän sanoo Mikolle edellisenä iltana katsoessaan tyytyväisenä jääkaappia. — Kaikki on valmista.
Mutta lauantaina, noin kahdentoista aikaan, ovikello soi.
Kynnyksellä seisovat Juhani, Tuula ja molemmat lapset.
— Olimme menossa ohi! — Tuula huudahtaa iloisesti ja riisuu jo takkiaan.
Sirkka yrittää varovasti vihjata, että ruoka on tehty huomista juhlaa varten.
— Huomenna on äidin merkkipäivä, tein ruokaa kaksi päivää erikseen, — hän sanoo toivoen vieraiden ymmärtävän.
Tuula heilauttaa kättään:
— Älä viitsi. Teet vielä uudestaan, olet niin taitava.
Muutamassa tunnissa vieraat tuhoavat melkein puolet juhlavarastoista. Lapset ehtivät piirakan kimppuun. Ankasta jää puolet.
Kun Sirkka illalla avaa jääkaapin, hänen sisällään puristuu. Se ei ole viha — pikemminkin hiljainen, katkera pettymys. Hän ei sure ruokaa. Hän suree omia käsiään, kahta päivää, kuuman taikinan tuoksua aamulla.
Ensimmäistä kertaa hän ajattelee asian suoraan, ilman mutta-sanoja: sukulaiset eivät tule seurustelun takia. Heille maistuu vain syödä hyvin toisten kustannuksella.
Myöhään illalla Mikko itse aloittaa.
— Olen jo pitkään huomannut, — hän sanoo hiljaa, katsoen pöytää. — En vain osannut sanoa sitä. Ja veljen kanssa on kiusallista puhua.
Sirkka ei vastaa mitään. Mutta molemmat ymmärtävät, ettei enää voi vaieta.
Riitelyä ja selvittelyä he eivät aloita. Sen sijaan he keksivät jotain muuta.
— Tehdään koe, — Sirkka ehdottaa keskiviikkoiltana. — Laitetaan viikonloppuna aivan tavallista ruokaa. Katsotaan mitä tapahtuu.
Mikko hymähtää:
— Luuletko että tulee tulosta?
— Luulen.
Perjantaina Sirkka laittaa kiehumaan kaurapuuroa ilman voita, keittää vähärasvaista kasviskeittoa, keittää kaalia ja tekee sokeritonta mehua. Ei muuta. Kaikki liha, juusto, makkara ja makeiset menevät pakastimeen ja ruokakomeron ylähyllyille.
Jääkaappi näyttää korostetun vaatimattomalta.
Sunnuntaina kaikki tapahtuu tutun kaavan mukaan.
Ovikello soi noin kahdentoista aikaan. Kynnyksellä ovat Juhani, Tuula ja lapset. Tuula hymyilee jo, nuuhkii ilmaa — mutta tällä kertaa tuoksua ei ole.
Hän menee tavanomaisesti keittiöön ja kurkistaa kattilaan. Hymy hiipuu. Avaa jääkaapin. Sulkee. Avaa uudestaan — kuin toivoen, että seuraavalla kerralla siellä olisi jotain muuta.
Pöydän ääressä vallitsee kireä hiljaisuus. Lapset tökkivät hajamielisinä kaalia haarukoillaan. Juhani syö pari lusikallista keittoa ja alkaa vilkuilla kelloa. Tuula vastaa kysymyksiin yhdellä sanalla ja vilkuilee ovea.
Sirkka kaataa mehua ja kysyy rauhallisesti:
— Mitä kuuluu? Miten työt?
— Ihan hyvin, — Juhani vastaa lyhyesti.
Neljänkymmenen minuutin päästä perhe kerääntyy yllättäen lähtemään kotiin.
— No, täytyy mennä, — Tuula sanoo noustessaan. — On vielä asioita hoidettavana.
Kun ovi sulkeutuu vieraiden takana, Mikko sanoo hiljaa:
— Näyttävät ymmärtäneen.
Seuraavalla viikolla toistuu sama.
Sirkka laittaa taas yksinkertaisinta ruokaa: tattaripuuroa, vähärasvaista borssia ilman lihaa, keitettyä punajuurta. Juhani perheineen tulee, istuu pöydässä ilman suurempaa ruokahalua ja lähtee tavallista aiemmin.
Sitten kaikki toistuu uudelleen. Ja uudelleen.
Jokainen uusi vierailu lyhenee edellisestä. Tuulan innostuneet huudahdukset keittiön tuoksuista katoavat. Tutut pyynnöt saada kakku teelle tai avata purkki kotimakeisia loppuvat.
— Teilläpä ei taas ole paljon mitään, — Juhani tokaisee erään kerran katsellessaan pöytää.
— Niin, sattuuhan, — Sirkka vastaa rauhallisesti ja laskee lautasen hänen eteensä.
Tämä vaikenee.
Lopullisesti kaikki selviää eräänä torstaina. Mikko menee eteiseen hakemaan puhelintaan ja kuulee sattumalta pätkän veljensä puhelusta — tämä seisoo ikkunan luona ja puhuu matalalla äänellä jollekulle:
— Mitä siellä nyt olisi? Eivät enää laita mitään kunnollista.
Mikko palaa hiljaa keittiöön eikä kerro Sirkalle heti. Vasta illalla, vieraiden lähdettyä, hän toistaa lauseen.
Sirkka on pitkään hiljaa katsoen ikkunasta ulos.
— Olimme siis oikeassa, — hän sanoo vihdoin.
Heidän ei tarvitse enää selittää toisilleen mitään. Tuo lyhyt vahingossa kuultu lause asettaa kaiken paikoilleen.
Kuukauden kuluttua vierailut käytännössä loppuvat. Juhani perheineen viettää viikonloppuja muiden sukulaisten luona — anopin, vanhojen ystävien, jonkun entisen naapurin.
Sirkan ja Mikon asunnossa vallitsee vihdoin hiljaisuus.
Tavallinen, yksinkertainen, kauan unohdettu lauantaiaamun hiljaisuus.
He voivat taas yhdessä juoda kahvia kuuntelematta ovikelloa. Katsoa elokuvia, miettimättä, että kohta sataa vieraita. Kutsua niitä, joita itse haluavat nähdä.
— Miten ihanaa, — Sirkka sanoo eräänä sunnuntaina asettuessaan sohvalle kirjan kanssa. — Olin unohtanut, että viikonloput voivat olla tällaisia.
Mikko hymyilee eikä vastaa mitään.
Mutta seuraavan kuun alussa Juhani kuitenkin tulee — yksin, ilman Tuulaa ja lapsia. Istuutuu keittiön pöydän ääreen, ottaa kupin teetä. Aluksi puhe on arkista.
Mikko ei kuitenkaan kierrä asiaa.
— Juhani, olemme aina iloisia nähdessämme sinut, — hän sanoo tasaisesti. — Mutta emme enää halua järjestää ilmaista ravintolaa joka viikonloppu. Se on rehellistä.
Juhani laskee katseensa kuppiin. On hetki hiljainen.
— Ymmärrän, — hän sanoo vihdoin hiljaa.
Hänen kasvoiltaan näkee, että hän on ensimmäistä kertaa todella katsonut asiaa ulkopuolelta.
Muutaman kuukauden päästä sukulaisten välit ovat rauhallisemmat ja rehellisemmät kuin ennen.
Juhani käy toisinaan kylässä, mutta nyt hän soittaa aina etukäteen.
— Sopiiko lauantaina? — hän kysyy yksinkertaisesti, ilman entistä varmuutta.
Usein hän tuo mukanaan leivonnaisia tai ruokatarpeita yhteistä illallista varten. Eräänä päivänä hän saapuu lohipalan ja hyvän viinipullon kanssa.
— Tässä, päätin osallistua, — hän sanoo hieman ujosti ojentaessaan kassin Sirkalle.
Tuulakin käyttäytyy toisin — ei mene heti keittiöön, ei avaa jääkaappia, ei kurkista kattiloihin.
Ja Sirkka oppii jotakin tärkeää, mitä ei ennen osannut sanoa. Jos ihmiset ovat tottuneet hyötymään toisten ystävällisyydestä, ei aina tarvitse järjestää suurta puhetta tai loukkaantua kyyneliin asti. Joskus riittää, että lakkaa luomasta heille mukavia olosuhteita. Ja kaikki asettuu paikoilleen itsestään.
