Vuonna 2018, 34-vuotias Esa Laine Haapajärveltä haaveilee köyhyydestä pois pääsemisestä sikojen kasvatuksen avulla. Hän vuokraa asumattoman alueen pieneltä tunturilta Pyhännän kunnasta tarkoituksenaan rakentaa sinne pienen sikalan.
Esa käyttää kaikki säästönsä, ottaa jopa lainaa Osuuspankista, rakentaa sikalat, asentaa porakaivon ja ostaa kolmekymmentä porsasta.
Kun hän tuo ensimmäiset siat ylös tunturille, hän sanoo ylpeästi nuorelle vaimolleen Emmille, 31:
Odotat vain, vuoden päästä rakennamme oman talon.
Elämä ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin televisiosta näkemissään rikastumistarinoissa.
Kolmen kuukauden sisällä suomalaisille tiloille iskee afrikkalainen sikarutto. Yksi toisensa jälkeen lähipossuloista romahtaa. Naapurit joutuvat jopa polttamaan koko sikalansa estääkseen taudin leviämistä. Viikkojen ajan sakeat savut leijuvat tunturin yllä.
Emmi pelästyy.
Myydään ne, kun ne ovat vielä elossa, hän anelee.
Mutta Esa ei anna periksi.
Kyllä tämä menee ohi, pitää vain jaksaa vähän vielä.
Jatkuva huoli ja unettomat yöt saavat hänet heikoksi. Hänen on lopulta mentävä Oulaisiin lepäämään appivanhempiensa luo, kun uupumus vie sairaalaan asti. Hän viettää yli kuukauden toipuen siellä.
Kun Esa palaa tunturille, puolet sioista on jo mennyttä. Rehun hinta on tuplaantunut. Pankista aletaan soitella lainanlyhennyksiä perään.
Joka ilta sade ropisee sikalan peltikattoon ja Esa tuntee, miten kaikki hänen työnsä murenee pala palalta.
Eräänä yönä, velkojan soiton jälkeen, hän istuu lattialle ja kuiskaa:
Nyt riittää.
Aamulla Esa sulkee sikalan. Hän antaa avaimen maanomistaja Tapio Rislakalle ja kävelee tunturia alas. Hän ei kestä katsoa, kuinka kaikki hänen rakentamansa hajoaa. Hänen mielessään kaikki on jo menetetty.
Viiteen vuoteen Esa ei palaa tunturille.
Hän ja Emmi muuttavat Ouluun, työskentelevät molemmat tehtaalla. Elämä on yksinkertaista ei rikasta, mutta seesteistä.
Kun puhe kääntyy sikojen kasvatukseen, Esa hymyilee katkerasti.
Syötin vain rahani tunturille.
Alkuvuodesta Tapio soittaa hänelle yllättäen, ääni väristen.
Esa… tulehan käymään. Vanha sikalasi… täällä on tapahtunut jotain suurta.
Seuraavana päivänä Esa matkustaa yli 40 kilometriä kohti tunturia. Entinen soratie on nyt umpeenkasvanut heinistä ja puista, aivan kuin paikalta ei olisi kuljettu vuosiin.
Esa nousee huolestuneena rinteelle, jännitys ja pelko rinnassa.
Onko vanha sikala jo hajonnut?
Vai onko jäljellä enää mitään entisestä unelmasta?
Viimeisessä mutkassa hän pysähtyy äkisti.
Paikka, jonka hän jätti taakseen ui elämää.
Se ei ole enää se sikala, jonka hän aiemmin sulki. Ruostunut peltikatto kasvaa nyt köynnösten ja tiheän kasvillisuuden peitossa. Mutaiset aitaukset sulautuvat metsän joukkoon. Alueen puut ovat kasvaneet korkeiksi, vanha polku lähes tunnistamattomana.
Mutta juuri se ei pysäytä häntä.
Hän kuulee ääniä.
Röh röh
Esa jähmettyy.
Hän kävelee hitaasti aidalle, jonka pitkät heinät peittävät melkein kokonaan. Kun hän kurkistaa sisään, hän hätkähtää taaksepäin.
Siellä on sikoja.
Ei vain yksi tai kaksi vaan useita.
Isoja, rotevia sikoja. Ja joukko pieniä porsaita juoksentelee ympäriinsä.
Ne kolmekymmentä porsasta, jotka hän jätti viisi vuotta aiemmin, ovat kasvattaneet kokonaisen lauman.
Ei voi olla totta Esa kuiskaa.
Tapio, joka on tullut hänen perässään, astuu viereen.
Sitä yritin sinulle kertoa, hän sanoo hiljaa. Ne eivät kadonneet.
Mutta miten ne selvisivät täällä? Esa kysyy, täysin hämmästyneenä.
Tapio istahtaa lähikivelle.
Kun lähdit, muutama sika oli vielä aitauksessa. Ne rikkoivat aidan ja karkasivat. Luulin niiden kuolevan metsään. Mutta eivät kuolleet.
Esa katsoo ympärilleen.
Sikalan takana puro virtaa, jonka hän ei ollut aiemmin huomannut. Alueelle on kasvanut banaania, perunaa ja villivihanneksia. Koivuja, vattuja, jopa villiomenapuu.
Ne oppivat pärjäämään tunturilla, Tapio toteaa. Ja lisääntyivät koko ajan.
Esa tuijottaa laumaa. Osa sioista kohottaa päänsä, aivan kuin tunnistaisivat Esan vuosien jälkeenkin.
Yksi iso sika astelee lähemmäs aitaa. Sen nahka hohtaa punertavana, korvassa vanha arpi juuri sellainen, jonka Esa muistaa ensimmäisestä porsastaan.
Tuossa se tuossa on ensimmäinen possuni.
Kurkkua kuristaa.
Kaikki, minkä Esa luuli menettäneensä on yhä siellä.
Elossa ja kasvanut suuremmaksi.
Mitä meinaat tehdä nyt? Tapio kysyy.
Esa vaikenee.
Hän katsoo tunturia, sikalaa, sikoja, jotka laiduntavat kaikessa rauhassa, kuin viisi vuotta olisi mennyt ohi hetkessä.
Hitaan leveä hymy leviää hänen kasvoilleen ensimmäinen moneen vuoteen.
Ehkä, hän sanoo hiljaa,
unelma ei sittenkään ole vielä ohi.
Samalla Esa ymmärtää jotakin, minkä luuli menettäneensä.
Joskus, vaikka unelman jättäisi…
toisinaan se on siellä yhä, odottamassa, että palaat takaisin.
