He sanoi: “Mun exä ehti kaiken.” Ja sillä hetkellä mä tajusin — me ei olla menossa samaan suuntaan.
Tiiätkö sä ne hetket, kun tajuaa jotain tärkeetä itsestään. Ei yhtäkkiä, ei kovalla rytinällä — vaan jotenkin sisällä vaan kääntyy jotain, eikä voi enää teeskennellä, ettei mitään ois tapahtunu.
Mul oli tämmönen hetki lasillisen punaviinin äärellä sen miehen kämpällä, jonka kanssa olin tavannu kolmatta kertaa. Se puhui rauhallisesti, melkein pehmeästi. Ja mä istuin siinä ja ajattelin: “Herranen aika, se ei nää mua ollenkaan.”
Miten mä päädyin sille treffeille? Mä oon neljäkytkaks. Se on neljäkytseittemän. Tavattiin yhteisten tuttujen kautta — ei missään sovelluksessa, ei somessa, ihan perinteisesti. Eka tapaaminen oli lyhyt: kahvit Ostrobotnian kauppakeskuksessa, juteltiin siitä sun tästä, ihan mukavaa. Se vaikutti normaalilta. Tasapainoselta. Ilman niitä ikuisia “mitä sä oikeesti etsit?”-juttuja ja kalliilla kellolla pröystäilyä.
Toinen tapaaminen — viinibaari, kevyt illallinen, rauhallista keskustelua. Se kerto töistään, mainitsi ohimennen eron. Ei pahaa sanaa ex-vaimosta — mä melkein ajattelin, että se on hyvä merkki. Aikuinen ihminen, joka ei oo jääny vellomaan vanhoihin.
Kolmannelle tapaamiselle se kutsui mut luokseen. Vaan ruualle ja leffaa kattomaan. Suostuin empimättä — halusin nähdä, millanen se on kotona, omassa ympäristössään. Tiiätkö, kun on yli neljäkymmentä, ei enää rakennella harhakuvia. Haluu tuntea ihmisen nopeemmin, ilman pitkiä leikkejä.
Kämppä oli ihan tavallinen: siisti, muttei liian hienosteltu. Sohva, kirjahylly, keittiö missä oli vähimmät astiat esillä. Kaikki siististi, miehekkään yksinkertasesti. Se avas viinin, mä autoin laittamaan juustot lautaselle. Kaikki oli ihan ok.
Siihen asti, kun se alko puhua. “Miks sä et laita ruokaa?” Eka varotusmerkki kilahti ekan ja tokan lasillisen välissä. Se kysy niinku ohimennen:
— Laitatko sä usein ruokaa kotona?
— Harvoin. Arkena melkein en ikinä — mä teen töitä myöhään, tilaan yleensä ruokaa tai napsin jotain nopee. Viikonloppusin saatan tehä jotain, jos on fiilistä. Miksi?
Se kohotti kulmia — ei kriittisesti, mut vähän yllättyneenä, kuin oisin sanonu jotain outoa: — No… naiset yleensä tykkää laittaa ruokaa, eikö? Mun exä teki töitä seitsemään asti, ja silti kotona oli aina siistiä, ruoka pöydässä. Se leipo pullaa. Teki kalakeittoa. Eikä ikinä valittanu.
Sillon mä tunsin, miten sisällä joku meni kasaan. Ei harmista — vaan ymmärryksestä.
Se jatko puhumista, rauhallisesti, melkein lämmöllä äänessä. Kerto, miten se oli saanu kaiken hoidettua, miten se osas järjestää kaiken, miten sillä aina oli aikaa sekä töille että kodille. “Se vaan teki kaiken sanomatta mitään. Se tykkäs siitä”, se sano.
— Eli sulle on tärkeetä, et nainen laittaa ruokaa? — mä tarkensin.
— No…ei se nyt tärkeetä oo. Mut on se jotenkin luonnollista, eikö? Se on teillä verissä. Naiset tekee kodista kodin, tunnelman. Mies tekee töitä, väsyy, tulee kotiin, ja siellä on lämmintä, hyvä tuoksu. Sehän on mukavaa kaikille.
Mä katsoin sitä ja tajusin: treffit loppu siihen. Kaikki muu oli vaan kohteliasta loppuun pelaamista.
Kun et oo ihminen vaan työtehtävä
Mä en lähteny väittelemään. En alkanu todistelee, et ruuanlaitto ei oo “verissä” vaan vaan taito. Että kodin tekee kaksi, ei yksin. Että väsymys töistä ei riipu sukupuolesta.
Mä vaan istuin ja seurasin. Ja joka minuutti tuli selkeemmäksi: se katto mua ei naisena, jonka kanssa haluaa rakentaa suhdetta. Se arvioi mua ehdokkaana paikkaan. “Ex-vaimon korvaaja”. Vaatimukset: laittaa ruokaa, siivoaa, ei valita, tekee kodista kodin. Työkokemus: toivottava. Työaika: kokopäivä, ilman vapaita.
Tiiätkö, se ei ollu paha ihminen. Se ei huutanu, ei haukkunu, ei ollu töykeä. Se oli kohtelias ja jopa vilpitön. Mut sen silmissä mä en ollu persoona. Mä olin toiminto. Settin hyödyllisiä ominaisuuksia: Osaako laittaa ruokaa? Pitääkö järjestystä yllä? Aiheuttaako draamaa? Tarvitseeko paljon huomiota? Ja pahinta — se ei ees tienny, et joku on vialla. Sille se oli normaalia. Näin kuuluu olla: mies tienaa, nainen hoitaa kotia. Helppo, selkee malli.
Ex-vaimo sen kertomuksissa ei ollu elävä ihminen tunteineen ja väsymyksineen. Se oli mittapuu. Kone, joka toimi moitteettomasti: laitto ruuan ajallaan, siivos ajallaan, hymyili ajallaan. Ja se etsi uutta versiota samasta mallista. Vaan nuorempaa ja ilman “bugia” kertyneitä kaunoja.
Mitä “ehti” oikeesti tarkottaa
Sen illan jälkeen mä mietin paljon. Sitä, kuinka monta kertaa oon kuullu sen lauseen: “Mun äiti ehti kaiken. Ja teki töitä, ja kasvatti kolme lasta, ja kotona oli aina siistiä.”
Tai: “Kunnon nainen ehtii kaiken. Ei se oo niin vaikeeta.”
Tai tää: “Mun exä pärjäs, ja säkö oot heikompi?”
Tiiätkö, mitä sen takana on? Ei ihailua. Ei kiitollisuutta. Vaan rimaa, joka sulle asetetaan. Kirjoittamaton vaatimus: tässä on malli, vedä siitä. Tai mene ohi. Kun mies hehkuttaa miten sen äiti tai exä “kaiken jakso eikä valittanu”, se ei vaan jaa muistoja. Se viestii odotustaan. Se sanoo: tämmöseen mä oon tottunu. Tätä mä pidän normaalina. Jos et oo tämmönen, sä et riitä.
Sana “ehti” tällasissa jutuissa tarkottaa melkein aina yhtä asiaa: joku teki töitä loppuun asti, ja joku otti sen itsestäänselvyytenä. Ja nyt etsii samanlaista — mukavaa, aina valmista sanoo kyllä, ei kysele hankalia.
Mut tossa on se juttu: ne naiset, jotka “ehtivät kaiken”, maksoivat siitä usein terveydellään, hermoillaan, unelmillaan. Ne olivat hiljaa, koska piti. Ne eivät valittaneet, koska pelkäsivät kuulevansa: “Muutkin pärjää, mikset sä?”
Mä en haluu olla “muut”. Mä haluun olla minä.
Miks mä join viinin loppuun ja lähdin
Mä söin alkupalat loppuun, join lasin tyhjäks, kiitin illasta ja sanoin, et mun täytyy lähtee. Se nyökkäs, ei yrittäny jäädä. Kohautti olkiaan — niin, no, sattuu.
Ja tiiätkö, mä tunsin helpotusta. Koska tajusin: mä en läpässy sen karsintoja. Ja onneks. En haluu vastata kenenkään muistoja exästä. En haluu todistella, et mäkin “ehdin kaiken”, jos vaan yritän. En haluu muokata itteeni jonkun toisten käsityksiin “oikeesta naisesta”.
Mä oon vaan ihminen. Teen töitä, väsyn, laitan joskus ruokaa, joskus tilaan. Joskus on sotkua, joskus täydellinen järjestys. Mä valitsen, mihin käytän energiani — ja se on mun valinta, eikä kenenkään arvio mun “naiseudestani”.
Mä oon neljäkytkaks, enkä enää pelaa peliä “todista et oot tarpeeks hyvä”. En veny toisten mittapuihin rikkomalla itteeni. Jos joku näkee mussa ensisijaisesti emännän eikä kumppania — se ei oo mun ihminen.
Naisillakin on vaatimukset
Monet miehet neljänkympin jälkeen (ja aiemminki) etsii ei suhdetta. Ne etsii mukavuutta. Hiljasta kotia, hyvää ruokaa, puhtaita paitoja ja naista, joka “ei stressaa pienistä”. Mukavuutta ilman sitoumuksia.
Mut ne unohtaa yhden jutun: naisillakin on omat mittapuunsa.
Me ei enää haluta olla “niinku kenenkään exä”. Meitä ei kiinnosta toistaa toisten urotyötä, palaa loppuun kotitöissä, jotta joku alentavasti sanois: “No hyvä, kyllä se sinnillä onnistuu.”
Me tarvitaan jotain muuta: Että meidät nähdään elävinä ihmisinä, ei toimintolistana. Että huolenpito on molemminpuolista, eikä yksipuolinen velvollisuus. Että meidän työtä — olipa se kotona tai töissä — ei pidetä “itsestäänselvyytenä”. Että meitä ei mitata toisten äiteihin, ex-vaimoihin ja vanhentuneisiin stereotypioihin. Ja kyllä, meillä on oikeus olla ehtimättä kaikkeen. Valita, millä täyttää elämänsä. Joskus laittaa ruokaa, joskus maata kirjan kanssa. Tehä uraa tai harrastaa. Olla erilaisia — väsyneitä, ilosia, kiireisiä, vapaita.
Sen illallisen mä muistan en epäonnistumisena. Vaan oppituntina. Nyt, kun kuulen lauseen “mun exä ehti kaiken”, en tunne syyllisyyttä. En yritä todistella, et pärjään paremmin.
Mä vaan ajattelen mielessäni: “Hyvä juttu. Mutta mä en oo se. Eikä mun ookaan tarvii.”
Ja jos se ei sovi jollekkin — me vaan ei sovi toisillemme. Ja se on ihan fine.
