Hän sanoi: ”Exäni ehti kaikkeen.” Ja sillä hetkellä ymmärsin – emme kulje samaa polkua.
Tiedättekö, on hetkiä, jolloin tajuaa jotain tärkeää itsestään. Ei heti, ei ääneen – vain jokin kääntyy sisällä, eikä enää voi teeskennellä, ettei mitään tapahtunut.
Minulle sellainen hetki koittoi punaviinilasin äärellä sen miehen asunnossa, jonka kanssa olin tavannut kolmatta kertaa. Hän puhui rauhallisesti, jopa pehmeästi. Minä istuin ja ajattelin: ”Herranen aika, hän ei näe minua ollenkaan.”
Miten päädyin näille treffeille? Olen neljäkymmentäkaksi. Hän on neljäkymmentäseitsemän. Tapasimme ystävien kautta – ei sovelluksessa, ei someissa, vaan vanhanaikaisesti. Ensimmäinen tapaaminen oli lyhyt: kahvit Helsingin Kampin kauppakeskuksessa, jutustelua ilman sen kummempaa, mutta mukavaa. Hän vaikutti tavalliselta. Asialliselta. Ei niitä ikuisia ”mitä oikeasti etsit?” -kysymyksiä eikä yritystä tehdä vaikutusta kalliilla kellolla.
Toinen kerta – viinibaari Töölössä, kevyt illallinen, rauhallista keskustelua. Hän kertoi työstään, mainitsi ohimennen eron. Ei pahaa sanaa ex-vaimosta – ajattelin jopa, että se oli hyvä merkki. Kypsä ihminen, joka ei ole juuttunut katkeruuteen.
Kolmannelle tapaamiselle hän kutsui luokseen. Vain illallinen ja elokuva. Suostuin epäröimättä – halusin nähdä, millainen hän on kotona, omassa ympäristössään. Kun on yli neljänkymmenen, ei enää rakentele illuusioita. Haluaa ymmärtää ihmisen nopeammin, ilman pitkiä leikkejä.
Asunto oli tavallinen: siisti, mutta ei ylenpalttinen. Sohva, kirjahylly, keittiö, jossa minimi astioita esillä. Kaikki siistiä, miehekkään yksinkertaista. Hän avasi viinin, minä autoin laittamaan juustotarjottimen. Kaikki oli ihan normaalia.
Siihen asti, kun hän alkoi puhua. ”Miksi et koskaan kokkaa?” Ensimmäinen varoitusmerkki helähti ensimmäisen ja toisen lasin välissä. Hän kysyi kuin ohimennen:
– Kokkailetko sä usein kotona?
– Harvoin. Arkisin melkein koskaan – teen töitä myöhään, tilaan yleensä ruokaa tai syön nopeasti jotain. Viikonloppuisin saatan tehdä jotain, jos on fiilistä. Miksi?
Hän kohotti kulmiaan – ei kriittisesti, mutta lievällä hämmästyksellä, kuin olisin sanonut jotain outoa: – No… yleensä naiset tykkäävät kokata, eikö? Minun exäni teki töitä seitsemään asti, ja silti kotona oli aina järjestys, illallinen pöydässä. Hän leipoi karjalanpiirakoita. Keitti lohikeittoa. Eikä koskaan valittanut.
Siinä kohtaa tunsin, kuinka jokin sisälläni puristui. Ei loukkauksesta – vaan ymmärryksestä.
Hän jatkoi puhumista rauhallisesti, jopa lämmöllä äänessään. Kertoi, millainen kodinhengettärenä exä oli, miten hän osasi järjestää kaiken, miten hänellä aina riitti aikaa sekä työhön että kotiin. ”Hän teki kaiken sanomatta mitään. Hän nautti siitä”, mies sanoi.
– Eli sinulle on tärkeää, että nainen kokkaa? varmistin.
– No… ei se nyt tärkeää ole. Mutta se on jotenkin luonnollista, eikö? Se on teillä veressä. Naiset luovat kodikkuuden, tunnelman. Mies tekee töitä, väsyy, tulee kotiin, ja siellä on lämmintä, tuoksuu hyvälle. Se on mukavaa kaikille.
Katsoin häntä ja tajusin: treffit olivat ohi. Kaikki loppu oli vain kohteliasta peliä illan loppuun asti.
Kun et ole ihminen vaan työtehtävä
En alkanut väitellä. En alkanut todistella, ettei kokkaaminen ole ”verissä” vaan taito. Että kodikkuus syntyy kahdelta, ei yhdeltä. Että väsymyksellä työn jälkeen ei ole sukupuolta.
Istuin vain ja tarkkailin. Ja joka minuutti kävi selvemmäksi: hän ei katso minua naisena, jonka kanssa haluaa rakentaa suhdetta. Hän arvioi minua ehdokkaana tiettyyn virkaan. ”Ex-vaimon korvaaja”. Vaatimukset: kokkaa, siivoaa, ei valita, luo kodikkuuden. Työkokemus: toivottava. Aikataulu: täysipäiväinen, ilman vapaita.
Ymmärrättehän, hän ei ollut paha ihminen. Hän ei huutanut, ei loukannut, ei ollut töykeä. Hän oli kohtelias ja jopa vilpitön. Mutta hänen silmissään en ollut persoona. Olin funktio. Joukko hyödyllisiä ominaisuuksia: osaako kokata? Pitääkö järjestystä? Eikö aiheuta kohtauksia? Eikö vaadi liikaa huomiota? Ja kamalinta – hän ei edes tajunnut, että jokin oli vialla. Hänelle se oli normi. Näin kuuluu olla: mies tienaa, nainen hoitaa kodin. Kätevä, selvä kaava.
Ex-vaimo hänen tarinoissaan ei ollut elävä ihminen tunteineen ja väsymyksineen. Hän oli malliesimerkki. Kone, joka toimi virheettömästi: kokkasi ajallaan, siivosi ajallaan, hymyili ajallaan. Ja hän etsi uutta versiota samasta mallista. Vain nuorempaa ja ilman ”bugeja” eli kertyneitä katkeruuksia.
Mitä ”ehti kaikkeen” oikeasti tarkoittaa
Sen illan jälkeen mietin paljon. Sitä, kuinka usein olen kuullut lauseen: ”Mun äiti ehti kaikkeen. Teki töitä, kasvatti kolme lasta, ja kotona oli aina järjestys.”
Tai: ”Tavallinen nainen ehtii kaikkeen. Se ei ole niin vaikeaa.”
Tai tämä: ”Exäni pärjäsi, oletko sinä heikompi kuin hän?”
Tiedättekö, mitä tämän takana on? Ei ihailua. Ei kiitollisuutta. Vaan riman, jonka edessäsi asetetaan. Hiljainen vaatimus: tässä on malli, yllä. Tai mene ohi. Kun mies innostuneesti kertoo, miten hänen äitinsä tai exänsä ”venyi eikä valittanut”, hän ei vain jaa muistoja. Hän viestittää odotuksia. Hän sanoo: näin olen tottunut. Tätä pidän normaalina. Jos et ole sellainen, et yllä rimaan.
Sana ”ehti” sellaisissa keskusteluissa tarkoittaa melkein aina yhtä asiaa: joku teki töitä loppuun asti, ja joku otti sen itsestäänselvyytenä. Ja nyt etsitään samanlaista – kätevää, aina valmista, ei kyseenalaistajaa.
Mutta tässä se juju: ne naiset, jotka ”ehtivät kaikkeen”, maksoivat usein terveydellään, hermoillaan, unelmillaan. He olivat hiljaa, koska niin piti. He eivät valittaneet, koska pelkäsivät kuulevansa: ”Muut pärjäävät, miksi sinä et?”
Minä en halua olla ”muut”. Haluan olla oma itseni.
Miksi join viinin loppuun ja lähdin
Söin alkupalat loppuun, join lasin tyhjäksi, kiitin illasta ja sanoi, että minun on mentävä. Hän nyökkäsi, ei yrittänyt houkutella jäämään. Kohautti olkapäitään – no, sattuuhan sitä.
Ja tiedättekö, tunsin helpotusta. Koska ymmärsin: en läpäissyt hänen koe-esiintymistään. Ja Jumalan kiitos. En halua vastata kenenkään muistoja exästä. En halua todistella, että minäkin ”voin ehtiä kaikkeen”, jos yritän tarpeeksi. En halua mukautua toisten käsityksiin ”oikeasta naisesta”.
Olen vain ihminen. Teen töitä, väsyn, joskus kokkaan, joskus tilaan ruokaa. Joskus on sotkuista, joskus täydellistä järjestystä. Valitsen, mihin käytän voimani – ja se on minun valintani, ei kenenkään mittari minun ”naisellisuudestani”.
Olen neljäkymmentäkaksi vuotta vanha, enkä enää pelaa peliä ”todista, että olet kelvollinen”. En veny toisten standardeihin rikkomalla itseäni. Jos joku näkee minussa ensisijaisesti emännän eikä kumppania – se ei ole minun ihmiseni.
Naisillakin on vaatimuksia
Monet miehet neljänkymmenen jälkeen (ja sitä ennenkin) eivät etsi suhdetta. He etsivät mukavuutta. Hiljainen koti, hyvä illallinen, puhtaat paidat ja nainen, joka ”ei stressaa pikkuasioista”. Helppous ilman sitoumuksia.
Mutta he unohtavat yhden asian: naisillakin on omat standardinsa.
Emme enää halua olla ”kuin joku exä”. Meitä ei kiinnosta toistaa toisten saavutuksia, palaa loppuun arjessa vain, jotta joku sanoisi alentuvasti: ”Hyvä, jaksoit.”
Tarvitsemme muuta: Että meidät nähdään elävinä ihmisinä, ei funktioina. Että huolenpito on molemminpuolista, ei yksipuolista pakkoa. Että työtämme – kotona tai töissä – ei pidetä itsestäänselvyytenä. Että meitä ei verrata muiden äiteihin, ex-vaimoihin ja vanhentuneisiin stereotypioihin. Ja kyllä, meillä on oikeus olla ehtimättä kaikkeen. Valita, mitä elämäänsä täyttää. Joskus kokata, joskus maata kirjan kanssa. Tehdä uraa tai harrastaa. Olla erilaisia – väsyneitä, iloisia, kiireisiä, vapaita.
Sen illallisen muistan enemmän opetuksena kuin epäonnistumisena. Nyt kun kuulen lauseen ”exäni ehti kaikkeen”, en tunne syyllisyyttä. En yritä todistaa osaavani paremmin.
Vastaan vain mielessäni: ”Hienoa. Mutta minä en ole hän. Enkä minun tarvitse olla.”
Ja jos se ei sovi jollekulle – emme vain sovi toisillemme. Ja se on ihan ok.
