Kellonkieli oven yläpuolella Vatanen ja Pojat Panttilainaamossa ei ollut saanut Jari Väätäistä enää hätkähtämään pariin vuosikymmeneen.
Hän tunsi tämän putiikin jokaisen narahduksen. Lasitiskin kitinän, kun asiakas nojautui liian innokkaasti. Turvaoven heilumisen, jos salpa sattui jäämään jumiin. Ja se kellonkielijoskus terävä ja toiveikas, useammin laahaavan raskas ja menetyksen kuorruttama.
Tällä kertaa se soitti hitaasti.
Oveen astui nuori nainen, jonka vuosia nähnyt keltainen mekko oli epäilemättä kokenut jokaisen Hohdokas Pesuainepäivän. Iältään parikymppinen, ja väsynyt tavalla, jota edes S-marketin kahvi ei korjannut. Kainalossa pyöreäposkinen vauvaehkä vuoden ikäinen tyttö, jonka tarkkaavaisuus oli jo epätavallisen kypsää.
Jari jatkoi tiskin pyyhkimistä vilkaisemattakaan.
Mitäs saisi olla? hän tokaisi.
Öö Niin. Nainen vaihtoi vauvaa toiselle lonkalle kuin varautuessaan siihen, että joutuu lähtemään tyhjin käsin. Mä haluaisin pantata jotakin.
Hän laski tiskille jykevän hopeisen ranneketjun. Aito suomi-designia, sellainen jonka paino kertoi, että sillä oli joskus ollut merkitystä.
Jari otti ketjun, punnitsi ja silmäili leiman.
Hopeaa. Hieno käsityö, hän totesi.
Mun miehen. Ääni oli hallittu, mutta räpäyksestä kuuli etten täysin varma. Hän kuoli viime maaliskuussa.
Jari käänteli ketjua valossa. Samanlaisia ketjuja oli nähnyt tämän lasin takana liian monta. Jokainen oma tarinansa, joita ei tee mieli kysyä.
Viisisataa, Jari sanoi.
Ei nykäisyä. Ei kiukun huokaisua, ei surullista protestia. Ainoastaan nyökäyskuin nainen olisi jo kotimatkalla käsitellyt hinnan ja sen aiheuttaman pettymyksen.
Kiitos, nainen henkäisi.
Tiedät että tämä on pantti? Yhdeksänkymmentä päivää aikaa ostaa takaisin
En pysty kuitenkaan. Hän kohtasi Jarin katseen ensimmäistä kertaa. Ole hyvä ja ota vain.
Jari laski viisisatakymppiset tiskille. Nainen taitteli rahat laskematta, työnsi laukkuunsa ja nosti vauvan taas lonkalle.
Kiitos.
Kellonkieli kilahti taas, edelleen samaan hitaaseen tahtiin.
Jari pudotti ketjun kulissien takana olevaan romulaatikkoon ja alkoi naputtaa kirjanpitoon: päiväys, paino, leima, maksu.
Kädenliike pysähtyi puoliväliin.
Hän oli jo kääntymässä uudestaan ketjua kohtivanhasta tottumuksesta, ehkä, ennen kuin laittaa leiman ja hintalapun.
Jari käänteli ketjua uudestaan tiskin valossa.
Lukossa oli kaiverrus. Pieni. Käsin naputettu, ei koneella painettu. Sellainen josta joutuu maksamaan ekstraa, koska sisällöllä on väliä.
Kallioni. Aina rinnallani.
Jari jäi seisomaan pitkäksi aikaa.
Hän ei ollut miettinyt isäänsä aikoihin. Nyt mieleen juolahti se mies: Veikko Väätäinen, kirvesmies ja liiton mies, jonka kädet pystyi rakentamaan melkein mitä vainpaitsi tien ulos veloista. Veikko oli joskus marssinut samanlaiseen panttilainaamoon, likaisempaan tosin, laskenut isänsä hopeakellon tiskille, eikä panttari edes vaivautunut nostamaan katsettaan seiskalehdestä.
Kuusikymppiä, myyjä oli murahdellut.
Veikko oli ottanut rahat vastaan hiljaa.
Illalla kotona Jari oli löytänyt isänsä pihakeinusta. Veikko ei ollut juonut, ei liikkunut, vain istunut puutarhatuolissa katse tyhjänä. Seisoi kuin joku olisi sammutettu.
Isä? Jari oli kysynyt, varovasti.
Veikko katsoi ylös. Siinä katseessa kiilsiei surua, ei raivoa, vaan jotakin vähemmän näkyvää ja pahempaa. Sellaisen ymmärryksen, kun tajuaa ettei maailma piittaa, mitä sinä rakastat.
Sen katseen Jari muisti vuosien takaa. Hän oli ehkä copy-pastennut sen satojen kasvoihin tiskin tällä puolella.
Jari vilkaisi valvontakameraan.
Nainen oli yhä ulkona.
Hän seisoi suojatien reunalla, vauva sylissään, tuijotti autoletkaa kuin laskisi päässään jotakin. Ehkä hän yritti päätellä, oliko lompakossa viisisataa euroa valtava omaisuus vai täysin mitätön.
Jari tarttui ketjuun.
Hän katsoi rahakirjaan kirjattuja viisisatasia. Painoi nekin taskuun ja kiersi tiskin ympäri ovesta ulos.
Heiodottakaa!
Nainen säpsähti, veti vauvaa tiukemmin syliin. Hänen kasvoillaan välähti pelkotässäkö se nyt otetaan takaisin.
Odota, Jari huohotti, vaikka portaat eivät varsinaisesti olleet lenkki. Hetki vain.
Läheltä nainen näytti entistäkin uupuneemmalta. Silmänalusissa pyöri meikin alla pimeys ja sandalista repsotti hätäisesti hakaneulalla parsittu remmi.
Jari ojensi ketjun.
En ymmärrä, nainen sanoi.
Se on sinun. Jari pujotti ketjun hänen kaulaansa, eikä nainen tohtinut estellä. Tuossa on sinun historia.
Mutta
Ja nämä. Jari painoi viisisataset hänen kämmenelleen ja puristi sormet niiden ympärille. Ota ne. Ei ole papereita, ei lainaa. Ota vain.
Nainen nojautui askelen taaksepäin ja katsoi Jaria kuin tämä olisi vaarallinen. Miksi teet näin?
Jari vilkaisi vauvaa. Tyttö puristi ketjua nyrkissään ja tutki sitä keskittyneen juhlallisesti, niin kuin vain vauvat osaavat arvostaa oleellista.
Mä näin joskus miten yksi mies menetti palan elämäänsä tällaisessa paikassa, Jari sanoi. Eikä kukaan tehnyt mitään. Olen istunut saman tiskin takana jo vuosiaja tehnyt ihan samoin. Hän pysähtyi. Mutta nyt näin.
Ohi ajoi bussi, ja hetki kului hiljaisuudessa. Vauva päästi irti ketjusta.
Minne te nyt menette? Jari kysyi.
Siskon luo Turkuun, nainen sanoi. Äänessä oli uutta voimaa. Ei ollut varaa junaan.
Jari kaivoi takataskusta lompakon. Kolme viisikymppistä vielä löytyi. Hän ojensi ne.
Linja-autoasema on neljä korttelia tuohon suuntaan.
En voi
Voit kyllä. Jari piti rahat tarjolla. Eikä tämä ole hyväntekeväisyyttä. Ajattele, että maksan velan jonka olen kantanut pitkään. Sinä vain lunastat sen.
Nainen otti rahat varoen, kuin peläten että ne katoavat tuuleen.
Sitten tapahtui jotain, mihin Jari ei osannut varautua. Nainen nykäisi Jarin halaukseenyksi nopea puristus, vauva heidän välissään, mutta se riitti.
Kiitos, nainen kuiskasi.
Nainen lähti iloisen päättäväisesti, ketju kaulassa kimmeltäen iltapäivän auringossa.
Jari palasi sisälle.
Putiikki näytti juuri siltä kuin oli jättänyt: hiljainen, hiukan pölyinen, loisteputki surisi tuttuun yksitoikkoiseen tapaan. Vitriinit täynnä muiden entisiä varmuuksiakelloja, sormuksia, kitaroita, kameroita.
Jari istahti jakkaralleen ja avasi tasekirjan.
Sutraisi viivan ketjun kohdalle. Viereen marginaaliin kirjoitti: Palautettu. Ei maksua.
Hän jäi näpräämään kirjaa hetken, sitten laittoi sen kiinni.
Kellonkieli ei kilissyt.
Kukaan ei astunut sisään.
Mutta Jari huomasi, että pölystä oli lähtenyt pieni hento kerros.
Kolme viikkoa myöhemmin saapui kirje Vatanen & Pojat Panttilainaamoon, lähettäjän osoite puuttui mutta Turun postileima näkyi kannessa.
Sisältä löytyi siistille ruutupaperille kirjoitettu viesti.
Herra Väätäinen
En tiedä muistatteko minut. Keltainen mekko. Tyttö nimeltä Terhi. Hopeaketju.
Päästiin perille siskon luo. Pääsin heti töihin hammaslääkäriasemalle, ja saan ottaa Terhin mukaan koulutukseen. Sisko katsoo häntä iltapäivällä.
Kerroin siskolle mitä teit. Ei meinannut uskoa. En usko, että kukaan on kertonut panttilainaamosta samanlaista tarinaa.
Aion maksaa takaisin. Joka sentin. Olen jo aloittanut säästämään, arviolta puolessa vuodessa olen saanut kasaan.
Halusin vielä kertoa: Mieheni sanoi aina, että ihminen näyttää todellisen luonteensa sillä miten toimii, kun kukaan ei katso. Luulen, että hän olisi pitänyt sinusta.
Ketju on nyt kaulassani.
Kiitos.
Eeva
Jari luki kirjeen kahdesti.
Taitteli sen huolellisesti, avasi kassakoneen alla olevan pienen laatikonsen jonne laittoi asiat, joita ei halunnut kadottaaja sujautti kirjeen sinne.
Rahoja Jari ei tarvinnut. Ei koskaan oikeastaan ollutkaan.
Mutta kirjeen hän halusi pitää.
Puoli vuotta myöhemmin, täsmälleen oikeana viikkona, tuli uusi kirje Turusta. Sisällä 550 euroa sekillisenä, maksajalle Jari Väätäinen, viestissä: Velka maksettukorkoineen.
Sekin mukana oli valokuva: nainen hammaslääkärin työvaatteissa, nauraa kameran ohi. Sylissä iloinen tyttö, sama hopeaketju kaulassaan kiiltäen.
Kuvan taakse Eeva oli kirjoittanut: Terhi kävelee jo. Meillä menee hyvin.
Jari laski kuvan tiskille paikalle, jossa hopeaketju oli hetki sitten ollut.
Sekkilappua hän ei käynyt lunastamassa sinä päivänä.
Kuvan hän kehysti.
Se tuli ensimmäiseksi mitä asiakkaat näkivät Vatanen & Pojillahymyilevä hammaslääkärinainen, vauva kurottamassa kohti valoa, ketju joka oli löytänyt takaisin kotiin.
Kellonkieli soitti useimmiten edelleen hitaasti.
Mutta joskus, vain harvoina aamuina, se kilahti kirkkaana ja heleänä.
Ja niillä aamuilla Jari katsoi ylös.
