Hän luuli, että hän oli aivan tavallinen surkimus, kunnes totuus paljastui!
Älä tuomitse kirjaa kansien perusteella, tai ihmistä hänen collegepaitansa. Tämä tarina on terävä oppitunti niille, jotka arvostavat asemaa enemmän kuin ihmisyyttä. Lue loppuun asti lopputulos yllättää sinut unenomaisella tavalla!
**Kohtaus 1: Ylellinen automyynti, Vantaalla.**
Kimmeltävät urheiluautot loistavat kuin järven jää kevätöisin. Ilmassa leijuu uuden nahan tuoksu ja tuo mieleen lapsuuden kesämökit. Siru seisoo näyttävässä suomalaisessa design-mekossa Marimekolta ja pitää käsissään Aallon design-laukkua, jonka arvo on useampi tuhat euroa. Hän tarkastelee kriittisesti avokattoista autoa. Hänen taakseen ilmestyy Oiva harmaassa hupparissa, kuluneissa sinisissä farkuissa ja retro-Nokian kumppareissa. Hänen silmänsä ovat kahvinruskeat ja vilpittömän hyväntuuliset.
**Oiva:** Siru? Ei voi olla totta! En ole nähnyt sinua sen jälkeen, kun paiskittiin töitä yhdessä siinä pienessä kuppilassa Hakaniemessä. Kuinka sinulla menee?
Siru mittaa Oivaa päästä varpaisiin, kääntää hieman päätään ja puristaa laukkuaan tiukemmin kylkeensä. Hänestä tuntuu, ettei tähän kannata sotkea edes sanoilla.
**Siru:** Oiva? Sori, mulla ei ole aikaa muisteloihin. Olen tekemisissä vain niiden kanssa, joilla on oikeasti tulevaisuus en niiden, jotka ovat jumissa eilisen nuhjuisissa rytkyissä. Väistä, olet minun autoni tiellä.
Silloin oven läpi liukuu myymäläpäällikkö tukka sliipattuna, musta puku terävänä kuin pakkasaamu. Hän ei vilkaisekaan Siruun, vaan kumartaa syvään Oivalle.
**Päällikkö:** Herra Karjalainen! Anteeksi odotus. Yksityinen kokoelmasalinne on jo valmis. Tuonko sen harvinaisen sähkömonsterin avaimet, jonka varasitte eilen?
Siru kalpenee kuin routainen pelto. Silmät pyöristyvät, posket jäykistyvät. Hänen edessään ei olekaan entinen kahvilatyöläinen, vaan “Karjalainen-Korporaatio” -konsernin omistaja, josta Helsingin Sanomat on kirjoittanut.
**Oiva (samettisen levollisesti):** Sanopa, Siru eihän minulla vieläkään ole tulevaisuutta?
**Tarina huipentuu:**
**Siru (ääni väristen):** Oiva, enhän minä enhän minä tiennyt! Se oli vitsi vain. Eikö voitaisi mennä kahville, jutella menneistä?
**Oiva:** Arvaatko, missä menetit sen, mitä sinussa arvostin? Sinä näet vain hintalaput, et koskaan ihmistä. Siellä kahvilassa olin ihan sama tyyppi kuin nytkin. Vain tilin saldossa on muuttuneet numerot sinun sydämessäsi vain kasvanut kylmyys.
Oiva kääntyy päällikön puoleen.
**Oiva:** Avaimia ei tarvita. En halua ostaa täältä mitään. En halua olla tilassa, jossa ihminen mitataan kuteiden mukaan. Mennään.
Hän kävelee pois, kumisaappaat kolisten, ja Siru jää seisomaan keskelle kirkkaimpia spottivaloja vasta nyt ymmärtäen, ettei menettänyt vain vanhaa tuttavaa, vaan kokonaisen mahdollisuuden toisin väritettyyn elämään. Kaikki vain ylpeyden sumun takia.
**Opetus:** Rahalla saa silkkikaulaliinan, muttei käytöstapoja eikä kunnioitusta.
**Oletko itse kokenut vastaavaa? Kerro unestasi kommenteissa! **Hetken hiljaisuus täyttää liikkeen. Sirun silmät hakevat turhaan jotakuta, joka palauttaisi entisen itsevarmuuden. Kylmä totuus kiertyy hänen ympärilleen kuin syysilta: laukun hinta ei lämmitä, sana ei saa ovia auki, sydän ilman lämpöä on yksinäisempi kuin mikään luksusauto.
Ikkunan takana Oiva nostaa katseensa, kohtaa Sirun ja hymyilee lempeästi, aivan kuten silloin vuosia sitten kahvilan tiskin takana. Siinä hymyn häivähdyksessä on yhä jäljellä jokin kutsuva: mahdottoman mahdollisuus, arvo jonka määrä ei mahdu pankin taulukoihin.
Sirun sormet irrottavat laukusta, hartiat laskeutuvat. Taustalla soi kaukaisena radion jazz, ja Siru ymmärtää haikean valppaasti, että kaiken ulkokuoren alta paljastuu tilaisuus aloittaa uudestaan olla enemmän ihminen, vähemmän rooli.
Ehkä sittenkin, vielä jonain päivänä, hän astuu ulos valojen alta ja kysyy, kuka oikeasti haluaa ystävän, ei vain bisnesliittolaista. Ehkä silloin ovet avautuvat maailmaan, jossa nähdään silmiin, eikä brändeihin.
Mitä jäi jäljelle? Toivo. Se ei maksa mitään, mutta sillä on mittaamaton arvo.
