7 vuotta potin ämpäriä halvaantuneen anopin takia, kun Eero hävisi töihin totuus paljastui eikä siitä enää paluuta ollut
Sinä olet aivan pyhimys, Lempi. Jos et olisi sinä, äiti makaisi jo jossain vanhainkodissa homehtumassa. Olen sinulle velkaa lopun elämäni, Eero sanoi samettisella äänellään, suikkasi pienen suukon otsalleni, nappasi nahkasalkkunsa ja hävisi eteiseen. Oven sulkeutuessa jäin seisomaan keskelle keittiötä.
Olen neljäkymmentäkaksi, mutta peilistä katsoo viisikymppinen. Kalpea iho, tummat pussit silmien alla, kädet haisivat aina desinfiointiaineelta ja selkä, jossa kipu poltti kuin naulattuna. Seitsemän vuotta sitten, kun elämäni vielä oli omaani, kaikki loppui. Silloin Eeron äiti, Enni Kalliomäki, sai pahan aivoinfarktin. Lääkärien tuomio: alaraajojen ja oikean käden halvaus, vaikea puhehäiriö.
Eero parkui sylissäni kuin pieni lapsi. Hän oli ainoa lapsi ei ollut varaa palkata hoitajaa insinööripalkalla. Minä, lupaava antiikkikirjojen restauroija, sanouduin irti museosta. Myin mummini pienen yksiön, maksoin sillä ensimmäisen vuoden lääkkeet ja kuntoutuksen ja muutin Ennin tunkkaiseen, kamforille ja vanhalle paperille haisevaan kaksioon.
Stop-merkki nuoruudelle
Seitsemän vuotta elämä oli kuin vankilareissu. Herätys kuudelta. Vaippojen vaihto. Ihon pesu kosteilla pyyhkeillä, ettei tulisi makuuhaavoja. Syöttäminen sosekeitolla lusikka kerrallaan. Enni oli vaativa ja pahantuulinen hoidettava. Jos keitto oli liian laimeaa, se oli sylissäni. Hän välillä tökkäsi tarkoituksella sorsaruukun lakanoille tai ulisi tuntikausia, kun halusi seuraa.
En valittanut. Ajattelin tätä omana ristinani. Eero teki pitkää päivää, tuli kotiin myöhään väsymyksestä kasvot harmaana. Kaikki rahat menivät siihen heidän suureen unelmaansa tulevaan omenapuiden ympäröimään omakotitaloon. Tontti ja rakentaminen oli laitettu Ennin nimiin vammaisvähennyksiä varten, Eero selitti. Minä en jaksanut paneutua papereihin.
Viime aikoina Enni meinasi monta kertaa tukehtua veteen. Parina kertana olin säkällä pelastanut hänet puolikuolleena, kun aloin epäillä, että jonain päivänä hän kuolee, kun haen leipää kaupasta. Pelko muuttui vainoharhaksi. Silloin tein ratkaisun. Ostin kauppatorilta parilla kympillä kiinalaisen WiFi-kameran, piilotin sen makuuhuoneen kaapille, vanhojen kirjojen taakse. Halusin tarkkailla tilannetta puhelimella silloin, kun olin esimerkiksi apteekkijonossa.
Verho repeää
Marraskuun harmaa tiistai. Seison Prisman kassalla, jono matelee. Avaan sovelluksen puhelimesta: miten Ennillä menee?
Kuva latautui hitaasti. Sitten näkymä kirkastui ja henkeni salpaantui. Maitopurkki lipsahti käsistäni ja kolahti lattialle.
Näytöllä halvaantunut anoppi istui sängyn laidalla täysin itse. Hän nousi suorastaan kepeästi ylös, käveli ikkunalle, otti patterin takaa piilotetun tupakka-askin ja sytytti savukkeen.
Tuijotin näyttöä lasittunein silmin. Samassa Eero astui huoneeseen se sama Eero, jonka piti olla työpalaverissa toisella puolella kaupunkia.
Tärisevin sormin avasin mikrofonin puhelimesta ja kuuntelin.
Äiti, taas sinä poltat täällä, Eero marisi ja rojahti nojatuoliin. Lempi haistaa kuitenkin.
Sinun Lempi on kyllä tyhmä kuin saapas. Sanon että haisee ulkoa, Enni virnisti kirkkaalla, selkeällä äänellä. Kuinka kauan vielä pitää maata tässä vaipoissa tuon tohelon edessä? Saan kohta mahahaavan sen soseista.
Kaksi kuukautta. Talo on melkein valmis. Kun saadaan kauppakirjat, haen eroa. Kaisa on jo neljännellä kuulla, ei saa hermoilla. Muutamme taloon ja lemppaamme tuon piikamme ulos. Ei sillä ole mitään, ei omaa kotia eikä töitä, Eero sanoi matalalla äänellä.
Totta tuokin, Enni mutisi ja tökki tuhkakupin sisuksia. Säästettiin sentään hoitajissa ja siivoojassa ilmaista orjatyötä. Nyt menen takaisin petiin, kohta se hölmö tulee.
Kivijäässä
Filmeissä tällaisissa kohdissa paiskotaan astioita ja huudetaan. Oikeassa elämässä petos jäädyttää hermoston. En itkenyt. Tuntui, kuin nahkani olisi revitty irti ja minut pudotettu hyiseen veteen. Seitsemän vuotta menetettyä aikaa nuoruus, ura, syntymättömät lapset, myyty koti. Kaikki se annettu kahdelle loiseläjälle, jotka söivät elämääni päivä kerrallaan. Aivoinfarkti oli ollut, mutta Enni oli toipunut jo kolmantena vuotena. He olivat muuttaneet diagnoosin orjuuden välineeksi. Eero säästi rahat uuteen elämään rakastajattarensa kanssa.
Palasin kotiin tunnin päästä. Hiivin käytävän läpi. Enni makasi vuoteessaan halvaantuneena ja voihki.
Lempi… vettä…
Kävelin anopin luo, ei kasvoissani liikahtanut lihastakaan. Tarjosin vesilasin, pyyhin leuan ja kuiskasin:
Juo, Enni. Keräile voimia.
En saanut menettää malttiani ei ollut mitään omissa nimissä. Talo ja kämppä Ennin nimissä, myydyn yksiön rahat uponneet rakentamiseen. Skandaalista seuraisi, että olisin kadulla yhden kassin kanssa.
Mutta minulla oli kuin olikin yksi valtti. Viisi vuotta sitten, kun Enni oikeasti ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan, hän kirjoitti minulle laajan valtakirjan, joka oikeutti minut kaiken heidän omaisuutensa hoitamiseen ja pankkitilien käyttöön. Se oli voimassa kymmenen vuotta. Enni ei koskaan nähnyt syytä perua sitä ajatteli minun olevan ikuinen palvelija.
Vapauden hinta
Seuraavat kolme päivää esitin osaani täydellisesti. Siivosin, kokkasin puuroa, hymyilin kun Eero kehui pyhimyksekseni.
Sitten tein loppuni heidän maailmastaan. Kävin pankissa valtakirjan avulla ja nostin kaikki yhteiset varat sen minkä he olivat säästäneet talon sisustukseen. Se oli melkein sama summa kuin se, minkä sain mummin yksiöstä aikanaan. Sitten kävelin kiinteistövälittäjälle ja myin koko omakotitalon, joka oli Ennin nimissä, 60 %:lla hintatasosta. Siirsin rahat omalle turvatililleni toisessa pankissa.
Laki oli puolellani: valtakirja laillinen, toimit virallisena edustajana. Huijauksesta ei mitään näyttöä olin vain muuntanut varallisuuden muotoa.
Perjantaiaamuna Eero lähti töihin. Kokosin pienen laukun: vanhoja vaatteitani, papereita, läppäri en muuta. En ottanut mitään, minkä mies oli minulle ostanut.
Ennen lähtöä menin makuuhuoneeseen. Enni makasi taas silmät kiinni.
Otin taskusta muistitikun, jolle olin tallentanut kameran videot, ja laskin sen yöpöydälle. Nostin tuhkakupin lähemmäs.
Parane pian, Enni, sanoin hiljaa. Nyt täytyy opetella kävelemään itse. Vaipat on loppu.
Käännyin ja lähdin enkä katsonut taakseni.
Ilman harhakuvia
Ei tullut mitään saippuasarjan loppua. Ei ollut mitään ritaria oven takana. Nelikymppisenä jäin vuokrahuoneeseen kaupungin laitamille. Kädet haisivat vieläkin kloorille, yöllä heräsin kuviteltuihin anopin valituksiin. Tarvittiin kaksi vuotta terapiaa ja masennuslääkkeitä, että pystyin taas katsomaan ihmisiä silmiin ja palaamaan restauroinnin pariin. Osan rahoista kulutin lääkäreihin, lopuilla elin kunnes sain työni kuntoon. Menetin vuodet, joita en koskaan saa takaisin.
Mutta karma, se hoitaa omat leiviskänsä.
Eero yritti nostaa rikosjuttua minua vastaan, mutta valitukset hylättiin valtakirja oli moitteeton. Kun hän tajusi, ettei ollut taloa eikä rahaa, raskaana ollut rakastajatar Kaisa raivosi ja jätti Eeron. Laittoi topakat elatusvaatimukset vireille.
Ennin oli pakko nousta sängystä. Mutta kun vuosia syö vihaa ja elää valheessa, elimistö alkaa tosissaan uskoa sairauksiin. Vuotta myöhemmin, minun lähdettyäni, hän sai uuden, pahan aivoinfarktin. Tällä kertaa se oli aito ja peruuttamaton.
Eero jäi kaksistaan lääketarrojen hajuiseen asuntoon, halvaantuneen äidin ja valtavien velkojen kanssa, vailla ainuttakaan toivoa, että joku tulisi ja kantaisi hänen taakkansa ilmaiseksi.
Opetus: Kauheimmat hirviöt eivät lymyä pimeässä. Ne asuvat meidän kanssamme saman katon alla, suukottavat töihin lähtiessä ja kutsuvat meitä pyhimyksiksi, samalla kun ratsastavat niskassamme. Hyvyys ja uhrautuvaisuus ovat hienoja ominaisuuksia, mutta ilman tervettä järkeä ja itsekunnioitusta ne tekevät sinusta pelkän käyttöesineen. Älä koskaan heitä elämääsi muiden armoille varsinkaan niiden, jotka eivät uhraisi pikkurahaakaan sinun vuoksesi. Muuten huomaat lopulta, että sinun alttarisi on ollut muiden ruokakuppi.
Miten itse olisit toiminut minun tilanteessani? Olisitko jaksanut vuodet lojaalisuutta? Oliko revanssini oikeutettu? Kerro kommenteissa. Tästä riittää keskusteltavaa! Vasta vuosien päästä, katsellessani kaupungin puiston penkiltä, näin pienen tytön syöttävän leipiä sorsille. Hänen äitinsä istui vieressä, nauroi, tarttui lapsea käsistä ja pyöräytti ilmaan. Teki mieli hymyillä. En enää tuntenut katkeruutta vain keveyttä, johon oli ripaus omaa voimaa. Olin selvinnyt. Opin, että joskus irtipäästäminen on vaikeinta mutta pyhintä, mitä ihminen itselleen voi tehdä.
Lopulta löysin pienen työhuoneen Sörnäisistä. Rakensin hyllyille vanhoja kirjoja, annoin niille uuden elämän. Opin rakastamaan yksinäisiä lounaita, mykkää radioasemaa, hiljaista hyvää oloa: ei tarvinnut pettää, ei teeskennellä, ei enää palvella ketään muuta kuin itseäni. Joku olisi ehkä sanonut, että menetin kaiken, mutta totta puhuen sain vasta nyt oman elämäni takaisin.
Välillä oven taakse eksyy uusi asiakas, useimmiten nainen. Nuoren puoleinen, väsynyt ilme, arkinen tapa painaa kassi reiteen kuin haarniskaksi. He tilaavat korjausta johonkin rakkaaseen kirjaan tai valokuva-albumiin. Yhdessä kerromme tarinan menneestä, itkemme nauraen, pureudumme arpiin, jotka eivät näy ulkopuolisille.
Aina kun suljen oven, muistan: vaikka menneisyys olisi kuinka musta, sen voi sitoa kasaan lempeästi, vahvalla liimalla, uudella kannella. Ehkä minustakin tuli tarina, jonka joku joskus lukee ja tajuaa: on lupa rakentaa itselleen uusi alku, kun vanha maailma romahtaa.
Ja keväisin, kun omenapuut kukkivat jossain vieraalla tontilla, en enää tunne kaihoa. Vain hiljaisen riemun siitä, että elämä kantaa vaikka olisi hetken ollutkin polvillaan.
