6.6.2024, torstai
Tänään muistin taas, miten paljon me suomalaiset puhumme siitä, miten äidit ovat arjen supersankareita. Jatkuvasti muistutetaan, että “meidän mummotkin poimi marjat, synnytti metsiin, hoiti talon ja kaiken muun”. Mutta mitä tapahtuu, kun jaksaminen oikeasti loppuu?
Tässä erään perheen tarina, joka sattui Helsingin kansanpuistossa. Heille tuo tavallinen iltapäivä jäi lopullisesti mieleen.
Kohtaus 1: Viimeinen tippa
Nuori äiti, Elina Nieminen, istui puiston penkillä silmin nähden uupuneena. Kaksoset sylissä kirkuivat, eikä hän ollut nukkunut kunnolla kolmeen kuukauteen. Vieressä Vilma-anoppi tuijotti arvioivasti, kulmat kurtussa, ja Jari, Elinan mies, vilkuili väsyneenä kännykkäänsä.
**Anoppi:** Mikä sinua vaivaa? Istut siellä vaan, ja koti on kuin pommin jäljiltä! Etkö ajattele ollenkaan?
Kohtaus 2: Yhteisen arjen kylmyys
Jari ei edes nostanut päätään näytöltä. Hän piti perhevapaata pitkitettynä lomana vaimolleen.
**Mies:** No nousehan jo, Elina, vanhempani tulevat syömään tänään, koti pitää laittaa kuntoon.
Kohtaukset 3 ja 4: Ratkaisun hetki
Tuossa hetkessä Elinan katseesta katosi väsymys, ja se vaihtui kalseaan päättäväisyyteen. Hän nousi äkisti, ja tuo liike sai anopin sekä Jarin säpsähtämään. Sanomatta sanaakaan Elina siirsi toisen vauvan Jarille ja toisen anopille, jotka ottivat nyytit käsiinsä vaistomaisesti ja hämmentyneinä.
He eivät ymmärtäneet tilanteen vakavuutta.
Kohtaus 5: Hengähdys
Ensimmäistä kertaa miesmuistiin Elinan huulille ilmestyi vieno hymy. Hän suoristi takkiaan ja katsoi miestään suoraan silmiin.
**Elina:** Erinomainen idea. Te hoidatte ruuan, minä pidän tänään vapaata.
Kohtaus 6: Paluuta ei ole
Elina käveli ripein askelin pois puistokujalla. Jari ja Vilma jäivät seisomaan kuin salamaan iskeneinä. Lapset alkoivat itkeä entistä lujempaa. Jari avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Ehkä hän vasta nyt ymmärsi, miten raskasta Elinan arki oli kaikki ne päivät, jolloin tämä kantoi perhettä heidän huomaamattaan.
Loppuratkaisu
Jari yritti tavoittaa Elinaa viiden minuutin välein, mutta puhelimeen vastannut virkailija sanoi, että numero ei ole käytössä. Tunnin päästä Vilma sai tarpeekseen: Missä maito? Missä vaipat? Miten nuo eivät rauhoitu? Kävi ilmi, ettei kotona oleilu ollutkaan pelkkää pullakahvia ja päiväunia. Se oli uuvuttavaa, loputonta työtä.
Iltaan mennessä koti oli kaaoksen vallassa. Ruoasta ei ollut tietoakaan. Jari istui sohvalla pökerryksissä lasten huudosta, ja Vilma tuijotti keittiön seinää pää kipeänä.
Elina palasi vasta kymmeneltä illalla; rauhallisena, uudella kampauksella ja kahvikuppi kädessään. Ei huutoa, ei selittelyä.
Nyt sovimme uuden arjen, hän sanoi miehelleen, joka näytti aivan avuttomalta. Joko jaamme vastuut, tai huomenna minä lähden pysyvästi.
Ensimmäistä kertaa ikinä Jari nousi yöllä itse lapsia rauhoittamaan kolmelta aamuyöstä. Hän ymmärsi vihdoin: vaimo ei ole kodinkone eikä palvelusväki. Myös hänen voimansa voivat ehtyä.
Tänään opin, että on pysähdyttävä ajoissa jaettava taakka ennen kuin toinen murtuu. Minkälainen opetus sinulle tästä tuli? Olisitko sinä toiminut toisin? Kirjoita ajatuksia, jos tahdot.
