Leena istui keittiössä, kädet kylmän kahvikupin ympärillä. Edessä oli muistivihko, täynnä päivämääriä, ja hän oli tuijottanut niitä jo kaksikymmentä minuuttia liikkumatta.
Sillä liian moni asia täsmäsi.
Jokainen Mikon soitto, viesti ja äkillinen “puhutaanko” asettui samaan kaavaan. Leena ei huomannut sitä heti. Siihen meni avioero, melkein kaksi vuotta ja yksi uneton yö laskimen kanssa.
Aluksi hän ei edes ajatellut laskea.
He elivät yhdessä yhdeksän vuotta. Leena ja Mikko tapasivat yhteisen ystävän syntymäpäivillä, kun molemmat olivat kaksikymmentäkuusi. Mikko työskenteli projektipäällikkönä rakennusfirmassa, Leena piti kirjanpitoa pienessä yrityksessä. Päällisin puolin tavallinen tarina, tavalliset ihmiset.
Häitä vietettiin vuoden päästä. Ilman suuria kuluja, ravintolassa, johon mahtui kaksikymmentä henkeä. Leena ompeli itse häämekkonsa, sillä kaupoista ei mikään miellyttänyt. Mikko nauroi ja sanoi, että hän oli täydellisyydentavoittelija.
Sitten alkoi arki.
Tytär Sanni syntyi toisena avioliittovuonna. Leena jäi äitiyslomalle, Mikko sai ylennyksen. Rahaa oli, mutta perheelle jäi vähemmän aikaa. Töiden venyminen muuttui yöksi poissaoloksi. Työillalliset jatkuivat aamuun.
Leena kesti. Hän luuli, että kaikilla oli samanlaista. Äiti aina sanoi: “Mies käy töissä, elättää perhettä. Mitä muuta tarvitset?”
Mutta viidentenä vuonna Leena alkoi huomata asioita, jotka olivat aiemmin menneet ohi. Uusi partavesi. Puhelimen lukituskoodi, jota ei ennen ollut. Ja tapa mennä parvekkeelle, kun puhelin soi.
Hän ei tehnyt numeroa. Kysyi vain suoraan.
Mikko mietti viisi sekuntia. Sitten vastasi: “Leena, kuvittelet.”
Ja Leena uskoi. Vielä neljä vuotta.
Avioero tuli, kun Sanni oli seitsemän ja puoli. Ei suoraan petoksen takia, vaan Leena löysi viestit sattumalta, kun Mikko jätti tablettinsa keittiön pöydälle. Siellä ei ollut paljoa: vitsejä, sydämiä, kuva naisesta punaisessa mekossa järven rannalla.
Mutta se riitti.
Leena ei huutanut, ei itkenyt hänen edessään. Sanoi vain: “Haluan eron.” Ja Mikko, yllättäen, ei väittänyt vastaan.
Myöhemmin Leena tajusi: hän ei väittänyt, koska kunnioitti päätöstä. Vaan koska hänellä oli paikka, minne mennä.
Hän pakkasi tavaransa viikonlopussa ja vuokrasi asunnon viereisestä korttelista.
Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeimpia. Sanni kysyi, miksi isä ei asunut kotona. Leena mietti sanoja, jotka eivät satuttaisi tytärtä, mutta eivät tekisi Mikosta sankaria, joka vain “väsyi”. Se oli kuin miinakentällä kulkemista pimeässä.
Sitten helpotti. Vähitellen, huomaamatta, kuin joku olisi joka päivä poistanut kiven hänen harteiltaan. Leena sai uuden työn, alkoi uida tiistaisin, otti tavaksi juoda kahvia ikkunalaudalla aamuisin.
Elämä ilman Mikkoa oli rauhallista. Ja se pelotti.
Sillä jossain sisimmässään Leena odotti, että kaikki romahtaisi ilman häntä. Ettei hän pärjäisi yksin, että Sanni kärsisi. Mutta tytär sopeutui nopeammin kuin äiti. Löysi kavereita pihalta, meni piirrustuskurssille, lopetti isästä kyselemisen joka ilta.
Ensimmäinen Mikon soitto tuli neljä kuukautta eron jälkeen. Ääni matala, hieman syyllinen, kuin hän olisi harjoitellut sävyä etukäteen.
“Hei Leena, mietin, että olikohan meillä liian hätäinen päätös?”
Leena hämmentyi, ei odottanut. Vastasi jotain “ei nyt” ja lopetti puhelun. Koko illan hän käveli asunnossa levottomana.
Mutta ei soittanut takaisin.
Viikon päästä Mikko lähetti pitkän viestin, miten ikävöi Sannia, kotia, Leenan omenapiirakkaa. Leena luki sen kahdesti. Kolmannella kerralla jätti väliin.
Sitten Mikko katosi. Kahdeksi kuukaudeksi. Ei soittoja, ei viestejä. Hiljaisuus.
Ja yhtäkkiä, marraskuun lopulla, taas: “Hei, mitä Sannille kuuluu? Voinko tulla käymään?”
Sitten Leena näki Irjan viesteissä kuvakaappauksen: Mikko oli juuri riidellyt punatukkaisen naisen kanssa puistossa. Ei eronneet lopullisesti, mutta viikoksi kuvat katosivat.
Leena suostui. Mikko tuli jättiläiskarhun, suklaarasian ja sen ilmeen kanssa, jota Leena kutsui “hyvän isän moodiksi”. Istui tunnin, leikki Sannin kanssa, viivytteli ovella.
“Ikävöin sinua, Leena. Oikeasti.”
Leena sulki oven ja painoi selkänsä sitä vasten. Sydän hakkasi. Mutta jokin esti häntä iloitsemasta noista sanoista.
Toinen yritys tapahtui helmikuussa. Mikko soitti myöhään, yhdentoista aikaan. Ääni oli toinen, kireä.
“Leena, mun pitäis puhua sun kaa. Vakavasti.”
He tapasivat kahvilassa metroaseman lähellä. Mikko tilasi kaksi americanoa ja alkoi puhua virheestään. Että toinen nainen ei merkinnyt mitään. Että perhe oli tärkein.
Leena kuunteli. Nyökkäili. Mietti, kannattaisiko yrittää uudelleen.
Mutta kolmen päivän päästä Irja lähetti kuvakaappauksen. Mikko oli päivittänyt tilansa sosiaalisessa mediassa: “Parisuhteessa.” Kuva vaalean kanssa luistinradalla.
Helmikuun keskustelu menetti merkityksensä. Leena poisti Mikon numeron suosikeista.
Toukokuussa Mikko ilmestyi uudelleen. Kukkia, anteeksipyyntöjä, lupauksia, sama setti eri kimpulla.
Neljäs, syyskuussa. Kuuden minuutin ääniviesti: “Olen muuttunut, oikeasti.”
Viides, jouluna. Kortti Sannille ja viesti Leenalle: “Olet elämäni paras asia.”
Silloin Leena laittoi viestin laatikkoon. Ei siksi, että uskoi täysin. Vaan koska osa häntä halusi todisteen, että hän oli ollut tärkeä.
Ja joka kerta Mikon ilmestymisten välillä oli kahden tai kolmen kuukauden tauko.
Leena ei kiinnittänyt huomiota, tai ei halunnut. Ennen kuin eräänä yönä avasi muistivihkon.
Se tapahtui seuraavana keväänä, maaliskuussa. Sanni nukkui aikaisin, asunnossa oli hiljaista. Leena selasi vanhoja viestejä ja alkoi kirjoittaa päivämääriä. Ihan uteliaisuudesta.
Ensimmäinen soitto: 12. lokakuuta.
Toinen yritys: marraskuun loppu.
Kolmas: 13. helmikuuta. Ei, ei ystävänpäivä. Päivää ennen sitä.
Neljäs: 8. toukokuuta.
Viides: 22. syyskuuta.
Kuudes: 28. joulukuuta.
Leena katsoi päivämääriä ja yritti löytää säännön. Juhlapyhät? Melkein ohi. Syntymäpäivät? Ei myöskään.
Sitten hän muisti yhden yksityiskohdan.
Lokakuussa Irja kertoi nähneensä Mikon yksin baarissa. Synkkänä. Helmikuussa Mikko valitti “vaikeasta jaksosta”. Toukokuussa kirjoitti “väsyneensä kaikkeen”. Syyskuussa pyysi neuvoa “miten jatkaa eteenpäin”.
Leena avasi Mikon sosiaalisen median sivun. Selasi julkaisuja. Ja alkoi verrata.
Lokakuu. Kuva punatukkaisen naisen kanssa puistossa. Viimeinen yhteinen kuva: lokakuun alku. Soitto Leenalle: 12. lokakuuta.
Helmikuu. Vaalea luistinradalta. Viimeinen yhteinen kuva: 10. helmikuuta. Tapaaminen Leenan kanssa: 13. helmikuuta.
Toukokuu. Ei kuvia naisten kanssa. Mutta Mikon kaveri julkaisi tarinan: “Mikko on taas sinkku.” Päivämäärä: 5. toukokuuta. Kukat Leenalta: 8. toukokuuta.
Syyskuu. Uusi nainen, tumma tukka. Yhteinen kuva keskikesältä. Viimeinen kuva: 18. syyskuuta. Ääniviesti Mikolta: 22. syyskuuta.
Joulukuu. Kuvia kenenkään kanssa marraskuusta lähtien. Kortti Sannille: 28. joulukuuta.
Leena laski kynän pöydälle.
Kuusi kertaa. Kuusi paluuta toisten erojen, riitojen tai epäonnistumisten jälkeen. Kuusi soittoa hänelle. Ero tapahtumien välillä: päivistä muutamaan.
Mikko ei valinnut häntä. Hän muisti Leenan, kun muita ei enää valittu.
Leena istui keittiössä kahteen yöllä. Kahvi oli kylmennyt. Ikkunan takana humisivat autot, ja kaukana haukkui koira.
Pahinta ei ollut se, että Mikko valehteli. Siihen Leena oli tottunut. Pahinta oli, että hän uskoi joka kerta. Joka kerta mietti: “Entä jos tällä kertaa on totta?”
Sillä Mikko tiesi, mitä sanoa. Tiesi, että “ikävöin piirakkasi tuoksua” osuisi maaliin. Kuuden minuutin ääniviesti, jossa hän melkein itki, pehmittäisi Leenan. Ja Sanni – se valttikortti, joka toimi melkein aina.
Ja Mikko käytti sitä hyväkseen. Ei ehkä istunut alas ja suunnitellut. Mutta tottumus on joskus julmempi kuin paha tarkoitus. Kuin ihminen, joka tietää, että jääkaapissa on aina keittoa. Ei siksi, että arvostaa, vaan koska on tottunut.
Leena muisti, miten äiti kerran sanoi: “Mies palaa sinne, missä häntä odotetaan.” Silloin se kuulosti viisaalta. Nyt se kuului tuomiolta.
Sillä joskus odottaminen tarkoittaa varakenttää. Paikkaa, johon laskeutua, kun ei ole minne muualle lentää.
Aamulla Leena soitti Irjalle.
“Irja, tajusin jotain. Mikosta.”
Irja kuunteli hiljaa. Sitten sanoi: “Leena, näin sen jo vuosi sitten. Mutta et olisi uskonut.”
Ja Leena ei väittänyt vastaan. Sillä Irja oli oikeassa. Vuosi sitten hän ei olisi uskonut. Vuosi sitten hän toivoi vielä.
Mutta nyt, katsoessaan muistivihkoa, hän tunsi outoa rauhaa. Ei vihaa, ei kaunaa. Rauhaa. Kuin joku olisi vihdoin laittanut valot päälle huoneessa, jossa hän oli istunut kauan ja pelännyt katsoa nurkkiin.
Hän näki kaiken selvästi. Ilman illuusioita, ilman toivoa, ilman sitä ärsyttävää “entä jos” -tunnetta.
Mikko soitti huhtikuussa. Melkein aikataulun mukaan.
“Hei Leena, mietin, että…”
Leena ei antanut hänen jatkaa.
“Mikko, laskin päivämäärät. Kaikki soittosi minulle. Ja vertasin eroihisi. Tiedätkö, mitä sain?”
Hiljaisuus linjalla. Sekunti. Kaksi. Viisi.
“Mitä tarkoitat?”
“Sitä, että soitat aina kahden tai kolmen päivän päästä siitä, kun seuraava jättää sinut. Viisi kertaa viidestä, Mikko. Se ei ole sattumaa.”
Mikko alkoi selittää “väärinymmärryksestä” ja “oikeasta ikävästä”. Leena kuunteli hänen ääntään ja mietti, miten ennen nämä sävyt toimivat aina. Tämä kevyt vapina, tauko ennen sanaa “oikeasti”, hiljainen huokaus.
Hän hymyili.
“Mikko, älä soita minulle enää. Sannin kanssa voit olla yhteydessä, se on teidän asianne. Mutta älä minulle.”
“Sannin asioista laita viestiä. Lyhyesti ja asiaa.”
Ja sulki puhelun.
Luuri laski pöydälle. Leena katsoi sitä kuin ensi kertaa. Pieni musta suorakaide, joka oli pitänyt häntä kytkettynä kolme vuotta.
Sanni tuli huoneestaan, unisena, dinosaurukset yöpuvussa.
“Äiti, kenen kanssa puhuit?”
“Isän kanssa. Mutta meillä on jo sovittu.”
Leena nosti tyttärensä syliinsä, ja Sanni kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille. Tyttärestä tuoksui lasten sampoo ja jokin lämmin, kotoisa.
Ikkunan takana alkoi huhtikuu. Puut vihertivät jo. Leena seisoi keskellä keittiötä tytär sylissään ja mietti: kumma juttu. Koko tämän ajan hän odotti Mikon paluuta. Mutta olikin pitänyt vain laskea.
Hän ei heittänyt muistivihkoa pois. Laitoin sen ylimpään laatikkoon, pyyhkeiden alle. Ei muistutukseksi kivusta. Vaan todisteeksi siitä, että numerot ovat joskus rehellisempiä kuin sanat.
Ja kun kuukauden päästä työkaveri Jenni kysyi, haluaisiko Leena tavata “mukavan miehen, eronneen, kaksi lasta”, Leena nauroi.
“Jenni, anna mulle edes puoli vuotta. Opin juuri laskemaan en muiden lupauksia, vaan omia menetyksiäni.”
Hän käveli kotiin puiston läpi, ohi leikkikentän, jossa Sanni keinui. Aurinko laski kerrostalojen kattojen taakse, ja puiden varjot olivat pitkät asfaltilla.
Leena otti puhelimen. Avasi yhteystiedot. Etsi “Mikko” ja painoi “estä” henkilökohtaisille puheluille. Sitten avasi pikaviestimen ja jätti vain Sannia koskevan keskustelun.
Sormi ei vapissut.
Se oli paras asia, mitä hän oli tehnyt koko avioeron jälkeen.
