Mikko oli kolme vuotta sanonut ikävöivänsä. Sitten minä vain laskin hänen soittojensa päivämäärät.
Sari istui keittiössä, kädet kylmenneen kahvikupin ympärillä. Edessä oli muistivihko täynnä päivämääriä. Hän oli tuijottanut numeroita jo kaksikymmentä minuuttia eikä pystynyt liikahtamaan.
Koska liian moni asia täsmäsi.
Jokainen Mikon soitto, jokainen viesti, jokainen äkillinen “puhutaan” asettui aina samaan kaavaan. Sari ei nähnyt sitä heti. Siihen tarvittiin ero, melkein kaksi vuotta ja yksi uneton yö laskimen kanssa.
Aluksi hän ei edes ajatellut laskea.
He olivat asuneet yhdessä yhdeksän vuotta. Sari ja Mikko tapasivat yhteisen ystävän syntymäpäivillä, kun molemmat olivat kaksikymmentäkuusi. Mikko työskenteli myyntipäällikkönä rakennusalalla, Sari hoiti kirjanpitoa pienessä yrityksessä. Päällisin puolin ihan tavallinen tarina. Päällisin puolin ihan tavallisia ihmisiä.
Häitä juhlittiin vuoden päästä. Ilman suurta prameilua, kahdenkymmenen hengen ravintolassa. Sari ompeli itse hääpukunsa, koska kaupoista ei mikään miellyttänyt. Mikko nauroi ja sanoi hänen olevan perfektionisti.
Sitten alkoi arki.
Tytär Varpu syntyi toisena avioliittovuonna. Sari jäi hoitovapaalle, Mikko sai ylennyksen. Rahaa oli, mutta perheelle jäi yhä vähemmän aikaa. Työpaikan myöhäistunnit muuttuivat yökotiin jäämisiksi. Henkilökunnan illanistujaiset venyivät aamuun asti.
Sari sieti. Hänestä tuntui, että niin kaikilla oli. Äiti aina sanoi: “Mies käy töissä, elättää perheen. Mitä muuta tarvitset?”
Mutta viidenteen vuoteen mennessä Sari alkoi huomata asioita, jotka oli aiemmin ohittanut. Uusi partavesi. Puhelimen lukituskoodi, jota ei ennen ollut. Ja se tapa mennä parvekkeelle puhelimen soidessa.
Hän ei aiheuttanut kohtausta. Kysyi vain suoraan eräänä päivänä.
Mikko odotti viisi sekuntia. Sitten sanoi: “Sari, sinä kuvittelet.”
Ja Sari uskoi. Vielä neljäksi vuodeksi.
Ero tapahtui, kun Varpu oli seitsemän ja puoli. Ei pettämisen takia, ainakaan suoraan. Sari löysi viestit vahingossa, kun Mikko oli jättänyt tablettinsa keittiön pöydälle. Siellä oli vähän: läppää, sydämiä, kuva naisesta punaisessa mekossa meren rannalla.
Mutta se riitti.
Hän ei huutanut. Ei itkenut Mikon nähden. Sanoi vain: “Haluan eron.” Ja Mikko, hänen yllätyksekseen, ei väittänyt vastaan.
Myöhemmin Sari tajusi: Mikko ei väittänyt vastaan, koska kunnioitti Sarin päätöstä. Vaan koska hänellä oli silloin minne mennä.
Hän pakkasi tavaransa viikonlopussa ja vuokrasi asunnon naapurikorttelista.
Ensimmäiset kuukaudet olivat raskaimmat. Varpu kysyi, miksi isä ei asu kotona. Sari valitsi sanoja, jotka eivät satuttaisi tytärtä eivätkä tekisi Mikosta sankaria, joka vain “väsyi”. Se oli kuin miinakentällä kävelyä pimeässä.
Sitten helpotti. Vähitellen, huomaamatta, kuin joku olisi joka päivä poistanut yhden kiven hänen harteiltaan. Sari sai uuden työn, alkoi käydä uimahallissa tiistaisin, otti tavaksi juoda aamukahvinsa ikkunalaudalla.
Elämä ilman Mikkoa oli rauhallista. Ja se pelotti.
Koska jossain sisimmässään Sari odotti, että ilman Mikkoa kaikki sortuisi. Että hän ei pärjäisi yksin. Että Varpu kärsisi. Mutta tytär sopeutui nopeammin kuin äitinsä. Löysi kavereita pihalta, meni piirustuskerhoon, lakkasi kyselemästä isästä joka ilta.
Ensimmäinen soitto Mikolta tuli neljä kuukautta eron jälkeen. Ääni hiljainen, hieman syyllinen, kuin hän olisi etukäteen harjoitellut sen sävyn.
“Sari, mä oon miettinyt. Olikohan meidän pakko päättää noin nopeasti?”
Sari hämmentyi. Ei odottanut. Sanoi jotain “ei nyt” ja löi luurin kiinni. Koko illan hän käveli asunnossaan levottomana.
Mutta ei soittanut takaisin.
Viikon päästä Mikko lähetti viestin. Pitkä teksti siitä, kuinka ikävöi Varpua, kotia, Sarin omenapiirakoita. Sari luki kahdesti. Kolmannella kerralla ei enää jaksanut.
Sitten Mikko katosi. Kahdeksi kuukaudeksi. Ei soittoa, ei viestiä. Hiljaisuus.
Ja yhtäkkiä, marraskuun lopulla, taas: “Hei. Miten Varpu voi? Voinko tulla käymään?”
Sitten Sari näki Iiriksen viesteissä kuvakaappauksen: Mikko oli juuri riidellyt sen punapään kanssa. Ei ollut lopullisesti eronnut, mutta oli kadonnut tämän kuvista viikoksi.
Sari antoi luvan. Mikko tuli valtavan nallekarhun, suklaarasian ja sen naaman kanssa, jota Sari itsekseen kutsui “hyvän isän tilaksi”. Istui tunnin, leikki Varpun kanssa, viipyi ovella.
“Mä ikävöin, Sari. Oikeasti.”
Sari sulki oven ja painoi selkänsä sitä vasten. Sydän hakkasi. Mutta jokin esti häntä iloitsemasta noista sanoista.
Toinen yritys tuli helmikuussa. Mikko soitti myöhään, yhdentoista maissa. Ääni oli toinen, kireä.
“Sari, mun täytyy puhua sun kanssa. Vakavasti.”
He tapasivat kahvilassa metroaseman lähellä. Mikko tilasi kaksi cappuccinoa ja alkoi puhua siitä, kuinka oli tehnyt virheen. Ettei se nainen ollut mitään. Että hän oli tajunnut perheen olevan tärkein.
Sari kuunteli. Nyökkäsi. Mietti, pitäisikö yrittää uudelleen.
Mutta kolmen päivän päästä Iiris lähetti kuvakaappauksen. Mikko oli päivittänyt someprofiilinsa. Status: “Suhteessa”. Kuva vaalean kanssa luistinradalla.
Helmikuun keskustelu menetti merkityksensä. Sari poisti Mikon numeron suosikeistaan.
Toukokuussa Mikko ilmestyi taas. Kukkia, anteeksipyyntöjä, lupauksia, sama setti, vain kimppu oli eri.
Neljäs, syyskuussa. Kuuden minuutin ääniviesti: “Olen muuttunut, oikeasti.”
Viides, uuden vuoden alla. Kortti Varpulle ja viesti Sarille: “Olet elämäni paras asia.”
Silloin Sari laittoi viestin paperilaatikkoon. Ei siksi, että uskoi täysin. Vaan koska osa häntä halusi yhä todisteen siitä, että hän oli ollut Mikolle tärkeä.
Ja joka kerta Mikon ilmestymisten välillä oli kahden tai kolmen kuukauden tauko.
Sari ei kiinnittänyt siihen huomiota. Tai ei halunnut kiinnittää. Ennen kuin eräänä yönä avasi muistivihkon.
Se tapahtui seuraavana keväänä, maaliskuussa. Varpu nukahti aikaisin, asunnossa vallitsi hiljaisuus. Sari selasi vanhoja viestejä ja alkoi kirjoittaa päivämääriä. Ihan vain uteliaisuudesta.
Ensimmäinen soitto: 12. lokakuuta.
Toinen yritys: marraskuun loppu.
Kolmas: 13. helmikuuta. Ei ystävänpäivä. Päivää ennen.
Neljäs: 8. toukokuuta.
Viides: 22. syyskuuta.
Kuudes: 28. joulukuuta.
Sari tuijotti päivämääriä ja yritti löytää yhteyttä. Juhlapäivät? Melkein ohi. Syntymäpäivät? Ei myöskään.
Ja sitten hän muisti yhden yksityiskohdan.
Lokakuussa Iiris oli kertonut nähneensä Mikon yksin baarissa. Synkkänä. Helmikuussa Mikko oli valittanut “vaikeasta ajasta”. Toukokuussa kirjoitti olevansa “väsynyt kaikkeen”. Syyskuussa pyysi neuvoa, “miten jatkaa eteenpäin”.
Sari avasi Mikon someprofiilin. Selasi päivityksiä. Ja alkoi verrata.
Lokakuu. Kuva punapään kanssa puistossa. Viimeinen yhteinen kuva: lokakuun alku. Soitto Sarille: 12. lokakuuta.
Helmikuu. Vaalea luistinradalta. Viimeinen yhteinen kuva: 10. helmikuuta. Tapaaminen Sarin kanssa: 13. helmikuuta.
Toukokuu. Ei kuvia naisten kanssa. Mutta Mikon kaveri oli jakanut tarinan tekstillä “Mikko on taas sinkku”. Päivämäärä: 5. toukokuuta. Kukat Mikolta: 8. toukokuuta.
Syyskuu. Uusi nainen, tumma. Yhteisiä kuvia kesän keskivaiheilta. Viimeinen: 18. syyskuuta. Ääniviesti Mikolta: 22. syyskuuta.
Joulukuu. Kuvia ei kenenkään kanssa marraskuun jälkeen. Kortti Varpulle: 28. joulukuuta.
Sari laski kynän pöydälle.
Kuusi kertaa. Kuusi paluuta muiden erojen, riitojen tai epäonnistumisten jälkeen. Kuusi soittoa hänelle. Ero tapahtumien välillä: kahdesta päivästä muutamaan.
Mikko ei valinnut häntä. Hän muisti Sarin, kun muut lakkasivat valitsemasta häntä.
Sari istui keittiössä kahteen asti yöllä. Kahvi oli kauan sitten kylmennyt. Ikkunan takana humisivat autot, ja jossain kaukana haukkui koira.
Pahinta ei ollut se, että Mikko valehteli. Siihen Sari oli jo tottunut. Pahinta oli, että hän uskoi joka kerta. Aina ajatteli: “Mitä jos tällä kertaa on totta?”
Koska Mikko tiesi, mitä sanoa. Tiesi, että “ikävöin piirakkasi tuoksua” osuisi aina maaliin. Että kuuden minuutin ääniviesti, jossa hän melkein itki, saisi Sarin pehmenemään. Että Varpu oli valttikortti, joka toimi melkein aina.
Ja Mikko käytti sitä hyväkseen. Ei ehkä istunut suunnittelemassa, ei tehnyt tarkkaa suunnitelmaa. Mutta tapa on joskus kovempi kuin paha tahto. Kuin ihminen, joka tietää jääkaapissa olevan aina keittoa. Ei siksi, että arvostaa. Vaan siksi, että on tottunut.
Sari muisti, kun äiti kerran sanoi: “Mies palaa sinne, missä häntä odotetaan.” Silloin se kuulosti viisaudelta. Nyt se kuului tuomiolta.
Koska joskus odottaminen tarkoittaa varalentokenttänä olemista. Paikkaa, johon voi laskeutua, kun ei ole enää minne lentää.
Aamulla Sari soitti Iirikselle.
“Iiris, mä tajusin jotain. Mikosta.”
Iiris kuunteli hiljaa. Sitten sanoi: “Sari, mä näin tämän jo vuosi sitten. Mutta et olisi uskonut minua.”
Eikä Sari väittänyt vastaan. Koska Iiris oli oikeassa. Vuosi sitten hän ei olisi uskonut. Vuosi sitten hänellä oli vielä toivoa.
Mutta nyt, katsoessaan muistivihkoa päivämäärineen, hän tunsi outoa tyyneyttä. Ei vihaa, ei katkeruutta. Juuri tyyneyttä. Kuin joku olisi vihdoin laittanut valot päälle huoneessa, jossa hän oli istunut pitkään peläten katsoa nurkkiin.
Hän näki kaiken selvästi. Ilman harhoja, ilman toivoa, ilman sitä ärsyttävää “mitä jos”.
Mikko soitti huhtikuussa. Melkein kuin aikataulun mukaan.
“Sari, hei. Kuules, mä oon miettinyt…”
Sari ei antanut hänen lopettaa.
“Mikko, mä laskin päivämäärät. Kaikkien soittojesi päivämäärät. Ja vertasin niitä eroihisi. Tiedätkö, mitä tuli?”
Hiljaisuus linjalla. Sekunti. Kaksi. Viisi.
“Mistä puhut?”
“Siitä, että soitat minulle aina kaksi tai kolme päivää sen jälkeen, kun joku jättää sinut. Viisi kertaa viidestä, Mikko. Se ei ole sattumaa.”
Mikko alkoi puhua jotain “et ymmärrä oikein” ja “mä oikeasti ikävöin”. Sari kuunteli hänen ääntään ja ajatteli, kuinka ennen ne sävyt toimivat aina. Se pieni värinä, tauko ennen sanaa “oikeasti”, hiljainen huokaus.
Hän hymyili.
“Mikko, älä soita minulle enää. Varpun kanssa voit pitää yhteyttä, se on teidän asianne. Mutta älä minulle.”
“Varpuun liittyvissä asioissa laita viestiä. Lyhyesti ja asiaa.”
Ja painoi puhelun lopetusnappia.
Puhelin laskeutui pöydälle. Sari katsoi sitä kuin olisi nähnyt sen ensi kertaa. Pieni musta suorakaide, joka oli pitänyt häntä kytköksissä kolme vuotta.
Varpu tuli huoneestaan, unisena, dinosauruksilla koristellussa yöpaidassa.
“Äiti, kenen kanssa puhuit?”
“Olipa kerran isä. Mutta meillä on jo puhuttu.”
Hän nosti tyttären syliinsä, ja Varpu kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille. Tyttärestä tuoksui lasten sampoo ja jokin lämmin, kotoisa.
Ikkunan ulkopuolella alkoi huhtikuu. Puut olivat jo vihreitä. Sari seisoi keskellä keittiötä tytär sylissään ja ajatteli: outoa. Koko ajan hän odotti Mikon palaavan. Mutta näköjään tarvittiin vain yksi laskutoimitus.
Muistivihkoa päivämäärineen hän ei heittänyt pois. Laitoi sen ylälaatikkoon, pyyhkeiden alle. Ei muistutukseksi kivusta. Vaan todisteeksi siitä, että numerot ovat joskus rehellisempiä kuin sanat.
Ja kun kuukauden päästä kollega Jenni kysyi, haluaisiko Sari tavata “hyvän miehen, eronneen, kaksi lasta”, Sari nauroi.
“Jenni, anna mulle ainakin puoli vuotta. Mä vasta opin laskemaan en muiden lupauksia, vaan omia menetyksiä.”
Hän käveli kotiin puiston läpi, ohi leikkikentän, jossa Varpu keinui. Aurinko laski kerrostalojen kattojen taakse, ja puiden varjot makasivat asfaltilla pitkinä viiruina.
Sari otti puhelimen esiin. Avasi yhteystiedot. Löysi “Mikko” ja painoi “estä” henkilökohtaisille puheluille. Sitten avasi viestisovelluksen ja jätti vain Varpu-keskustelun.
Sormi ei vapissut.
Se oli paras asia, mitä hän oli tehnyt koko eron jälkeen.
