Ensimmäinen asia, jonka he näkivät
ei ollut poika.
Se oli rasva.
Öljyiset kädet.
Likaiset vaatteet.
Poika, joka ei kuulunut tällaisiin paikkoihin.
Sillä täällä oli kaikki täydellistä.
Lasia. Terästä. Miljoonien eurojen koneita.
Kaikki järjestyksessä.
Paitsi yksi auto.
Musta superauto.
Kuollut.
Toivoton tapaus.
Kaikki olivat yrittäneet.
Kaikki epäonnistuneet.
Kunnes
hän koski siihen.
Kuka tuo on?
Ei aavistustakaan
Hän on Nuutisen auton luona.
Paniikki levisi heti.
Markku syöksyi alas nopeasti.
SEIS!
Hiljaisuus.
Koko talli jähmettyi.
Paitsi poika.
Poika viimeisteli työnsä.
Astui taaksepäin.
Vasta sitten
katsoi ylös.
Rauhallisena.
Varmana.
Hento hymy huulillaan.
Ihan kuin hän ei olisi korjannut autoa
vaan viimeistellyt jotakin, mikä oli aina kuulunut hänelle.
Markku pysähtyi kolmen askeleen päähän.
Hengitti raskaasti.
Raivoissaan.
Kauhuissaan.
Sillä kukaan ei koskenut Aurelius FX-9:ään ilman lupaa.
Ei työntekijät.
Ei insinöörit.
Ei edes tehtaalle Italiasta lennätetyt asiantuntijat.
Auto ei ollut vain kallis.
Se oli henkilökohtainen.
Koskematon.
Ja nyt jonkun rasvan peittämän kulkuripojan sormenjäljet tahrasivat sen.
Markku osoitti poikaa kiivaasti.
Tiedätkö ollenkaan, mihin juuri koskit?
Poika katsoi häntä tyyneenä.
Vilkaisi takaisin mustaan superautoon.
Sen kiillotettu pinta heijasti valkoiset hallivalot kuin tumma järvi keskikesällä.
Ja yhtäkkiä
pojan ilme pehmeni.
Lähes hellyys.
Isäni rakensi tämän moottorin väärin, hän lausui tyynesti.
Hiljaisuus.
Kaikki mekaanikot jännittyivät kuin yksi mies.
Markku naurahti kerran.
Kylmästi.
Vaarallisesti.
Sinä muka tiedät enemmän kuin Aki Nuutinen?
Poika ei vastannut.
Hän kurotti kuljettajanpuoleisesta ikkunasta
ja painoi käynnistysnappia.
Kaikki valmistautuivat hiljaisuuteen.
Epäonnistumiseen.
Noloon hetkeen.
Sen sijaan
Moottori käynnistyi räjähtävällä voimalla.
Raivoisa.
Täydellinen.
Ääni jyrisi hallissa kuin ukkonen Järvi-Suomen yössä.
Mekanikot hypähtivät.
Yksi tiputti jakoavaimen.
Markku jähmettyi.
Koska ääni oli nyt toisenlainen.
Puhtaampi.
Tasapainossa.
Elossa.
Kahdeksan kuukautta hiljaa ollut mahdoton kone
toimi.
Täydellisesti.
Poika perääntyi hitaasti.
Öljytahrat käsissä.
Tyyni katse.
Ei voitontunnetta.
Ihan kuin muuta lopputulosta ei olisi ollut olemassakaan.
Markku tuijotti kojelaudan näyttöjä.
Jokainen virhekoodi
kadonnut.
Jokainen varoitus
puhdas.
Ääni jäi ontoiksi.
Miten sinä tuon teit?
Poika kohautti kevyesti hartioitaan.
Imuventtiilin alla on piilotettu ohituskytkin.
Yksi mekaanikko kuiskasi:
Sellaista ei ole olemassa.
Poika katsoi häntä.
On kyllä.
Hän viittoi kohti moottoria.
Ette vain ole löytäneet sitä, koska vain kolme ihmistä tiesi siitä.
Markun selän lävitse kulki kylmä viima.
Se oli totta.
Vain kolme tiesi.
Aki Nuutinen.
Markku Nuutinen.
Ja Akin poika.
Poika, jonka kaikki luulivat kuolleen tehdaspalossa kolmetoista vuotta sitten.
Markku katsoi pojan kasvoja uudelleen.
Katsoi tarkkaan.
Silmät.
Leukalinja.
Tarkka tapa, jolla hän kallisti päätään kuunnellessaan moottoria.
Veri muuttui jääksi.
Ei
Poika pyyhki hitaasti käsiään vanhaan riepuun.
Sitten kääntyi, työnsi kätensä likaisen takin taskuun
ja veti esiin hopeisen avaimenperän.
Markun henki salpautui.
Siinä roikkui
alkuperäinen prototyyppiavain.
Se, jonka Aki antoi pojalleen viikkoa ennen paloa.
Hänen äänensä särkyi.
Mistä sinä tuon sait?
Poika ei kääntänyt katsettaan pois.
Äitini säästi sen.
Markku horjahti kauemmas.
Koska Akin vaimo katosi sinä samana yönä, kun tehdas paloi.
Virallisesti kuollut.
Ruumiita ei koskaan löydetty.
Poika astui lähemmäs autoa.
Silitti lempeästi mustaa maalipintaa.
Ja sanoi lauseen, joka rikkoi koko hallin:
Äiti sanoi, jos auto joskus lakkaa toimimasta
Nyt hän katsoi suoraan Markkua silmiin.
se tarkoittaa, että et enää jaksanut peitellä valheitasi häneltä.
Hiljaisuus.
Täydellinen hiljaisuus.
Silloin
Lasisen toimiston yläpuolelta
kuului ääni.
Terävä.
Värisevä.
Eino?
Kaikki nostivat katseensa.
Ja siellä
lasin takana valkoisenkalpeana
seisoi Aki Nuutinen.
Elossa.
Katsellen alhaalla seisovaa poikaa, kyyneleet jo valumassa poskille.
Koska tuo nuori mies hänen restauroidun autonsa vieressä
kantoi kasvoillaan hänen kuolleeksi luullun poikansa piirteitä.
