— Avaimet pöydälle nyt heti, — Aino seisoi oman asuntonsa ovella, kädet ristissä rinnalla. Häntä värisytti raivosta.
Eteisessä, kolmen valtavan ruutukassien ympäröimänä, seisoi Aune-täti. Entinen anoppi. Kädessään hän piti vara-avainta, jonka Aino kolme vuotta sitten, ollessaan vielä naimisissa Aunen pojan Einon kanssa, oli varomattomasti antanut “ihan varmuuden vuoksi”.
— En aio, Ainoseni, — Aune vastasi tyynesti, riisuen kenkänsä ja asettaen ne siististi kenkätelineeseen. — Minulla on täysi oikeus olla täällä. Poikani sijoitti parhaat vuotensa tähän asuntoon. Ja muutenkin, sinulla on liian hyvä elämä eron jälkeen. Täytyy palauttaa oikeus.
— Mitä oikeutta? — Aino astui askeleen eteenpäin, tuntien raivon kuumottavan sisällään. — Eino ei maksanut tästä asuntolainasta senttiäkään! Erosimme kaksi vuotta sitten. Asunto ostettiin vanhempieni rahoilla ennen avioliittoamme, hänellä oli vain osuus paperilla, josta hän itse luopui elatusapua vastaan! Teillä ei ole mitään oikeutta tähän.
— Juridisesti ehkä, — anoppi oikaisi tukkaansa eteisen peilin edessä ja tarkasteli kriittisesti Ainon kasvoja. — Mutta omantunnon mukaan Eino jäi tyhjän päälle. Asuu yksiössä vuokralla, elää satunnaisilla keikkatöillä. Entä sinä? Katso itseäsi. Olet tehnyt remontin, vaihtanut autoa, laittanut tyttären yksityiseen päiväkotiin. Mistä rahat, Aino? Et varmaan maksanut ex-miehelle kaikkea. Siksi minä tulin asumaan. Autan lastenlapsen kanssa ja valvon menoja.
— Lapsenlapsi on kuusivuotias, olette nähneet hänet viimeksi kolmivuotissyntymäpäivillä! — Aino nappasi puhelimen. — Soitan nyt poliisille. Olette luvattomasti toisen asunnossa.
— Soita, soita, — Aune virnisti, käveli itsevarmasti olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. — Sanon poliisille, että tulin oman lapsenlapseni luokse isänsä kutsusta. Eino vahvistaa. Halutaanko me naapurien kuullen skandaali? Ole hyvä. Eikö hävetä naapureiden edessä? Olet niin kunnollinen, firman pomo.
Aino laski puhelimen. Anoppi osui arkaan paikkaan — skandaalinhaluisen mummon kanssa ei halunnut ottaa yhteen naapureiden eikä varsinkaan kuusivuotiaan Liisan nähden, joka oli nyt ystävän luona. Täytyi toimia hienovaraisemmin, mutta hermot olivat jo menneet.
— Teillä on tasan kolmekymmentä minuuttia aikaa pakata kassinne ja lähteä, — Aino sanoi tähdentäen joka sanaa. — Tai vaihdan lukot nyt heti. Lukkoseppä tulee puolessa tunnissa.
— Ei tule, — Aune otti taskustaan virkatun liinan ja levitti sen sohvapöydälle. — Olen jo puhunut talonmiehenne kanssa. Sanoin olevani äitinne, tullut kylään, ja te haluatte vaihtaa lukot, koska teillä on tilapäinen järjenhämärrys. Hän ymmärsi. Joten istu rauhassa, Ainoseni. Meillä on pitkä keskustelu edessä.
Aino meni huoneeseen ja istui nojatuoliin anoppia vastapäätä. Kädet yhä tärisivät, mutta päässä alkoi hahmottua suunnitelma. Tämän naisen kanssa ei voinut neuvotella hyvällä, hän ymmärsi vain voiman ja hyödyn kieltä.
— Mitä te oikeasti haluatte, Aune-täti? — Aino kysyi suoraan. — En usko, että raahauduitte Espoon lähiöstä kolmen kassin kanssa vain palauttaakseen myyttistä oikeutta.
— Haluan, että poikani elää kuin ihminen, — anoppi tiuskaisi. — Sinä veit häneltä kaiken.
— Hän hävisi kaiken itse vedonlyönnillä! — Aino huusi, menettäen malttinsa. — Tiedätte hyvin, miksi erosimme. Hän vei kultakoruni, panttasi tietokoneen ja tyhjensi lasten säästötilin!
— Äh, älä liioittele, — mummo heilautti kättään. — Oli nuori, erehtyi. Sinun olisi pitänyt tukea miestäsi, ei hakea eroa ja elatusapua. Elatusapusi takia häntä ei oteta kunnon töihin, puolet palkasta menee suoraan.
— Hän on kolmekymmentäkaksi, mikä nuori? — Aino virnisti katkerasti. — Eikä ole maksanut elatusapua puoleen vuoteen, velkaa on yli kuusituhatta euroa. Mistä te edes puhutte?
— Juuri siksi olen täällä, — Aune kumartui eteenpäin. — Tehdään sopimus. Kirjoitat puolet tästä asunnosta takaisin Einolle. Tai myyt sen, ostat itsellesi pienemmän, ja erotuksen annat hänelle asunnon ostoon. Ja perut elatusapuhakemuksen. Vastineeksi lähden enkä enää häiritse.
Aino katsoi entistä anoppiaan eikä uskonut korviaan. Tämän naisen röyhkeydellä ei ollut rajoja.
— Oletteko te hullu? — Aino kysyi hiljaa. — Minun pitäisi luovuttaa osuus asunnosta miehelle, joka varasti oman lapsensa rahat?
— Muuten teen elämästäsi helvettiä, — Aune uhkasi. — Muutan pieneen huoneeseen. Asun täällä, vien lasta päiväkotiin, kerron hänelle, mikä itsekäs äiti hänellä on. Soitan lastensuojeluun, sanon, että hylkäät lapsesi, olet töissä yötä päivää. Katsotaan, miten sitten laulat.
Sillä hetkellä eteisestä kuului oven ääni. Ainon ystävä Satu oli palannut, tuoden Liisan mukanaan.
— Äiti! — pieni Liisa juoksi huoneeseen, mutta pysähtyi nähdessään vieraan vanhan naisen. — Kuka tämä on?
— Tämä on mummosi Aune, Liisa kulta, — Aune sanoi makealla äänellä, levittäen kätensä halaukseen. — Tulin kylään.
Liisa painautui peloissaan äitiinsä. Satu arvioi tilanteen ja huomasi ruutukassit eteisessä. Hän tuli nopeasti Ainon luo.
— Aino, mitä täällä tapahtuu? — ystävä kysyi kuiskaten. — Kuka tämä on?
— Entinen anoppi, — Aino vastasi yhtä hiljaa. — Tuli ryöstämään. Vaatii asuntoa.
Satu rypisti otsaansa ja kääntyi Aunen puoleen.
— Rouva, oletteko te järjissänne? Häipykää täältä ennen kuin soitan poliisille.
— Kuka sinä olet määräilemään? — anoppi ärähti. — Kaveri? Pidä suusi kiinni. Tämä on perheasia.
— Liisa, mene huoneeseesi leikkimään, ole kiltti, — Aino pyysi tytärtään. Tyttö totteli ja juoksi pois.
Aino kääntyi Sadun puoleen:
— Satu, istu hänen kanssaan, ole kiltti. Meidän täytyy puhua kahden.
Satu nyökkäsi ja meni lastenhuoneeseen, sulkien oven tiiviisti perässään.
— Eli kiristystä? — Aino nousi ja meni ikkunan luo. — Luuletteko, että pelkään lastensuojelua tai skandaalianne?
— Pelkäät, — Aune sanoi varmasti. — Olet kunnon nainen, välität maineestasi. Et tarvitse ongelmia töissä. Minä olen eläkeläinen, minulla ei ole mitään menetettävää. Seuraan sinua joka paikkaan.
— Hyvä, — Aino sanoi yhtäkkiä tyynesti. — Tehdään näin. Koska olette tullut auttamaan ja palauttamaan oikeutta, aloitetaan heti. Eino on minulle velkaa elatusapua puolelta vuodelta. Se on kuusituhatta euroa. Plus asunnon vastikkeet, jotka jäivät maksamatta silloin kun hän asui täällä — vielä tuhatviisisataa euroa. Yhteensä seitsemäntuhatta viisisataa. Maksakaa.
Aune hetken hämmentyi, mutta palasi nopeasti itsevarmaksi.
— Minulla ei ole sellaisia rahoja. Olen eläkeläinen.
— Minulla ei ole ylimääräistä asuntoa, — Aino vastasi. — Koska olette tulleet edustamaan poikanne etua, maksakaa hänen puolestaan. Vai luulitteko, että tulette tänne, istutte niskaani, syötte minun ruokaani ja sanelette ehtoja?
— Minä autan taloudessa! — anoppi huusi. — Laittaa ruokaa, siivota!
— En tarvitse kokkia, — Aino meni eteiseen ja potkaisi yhtä kasseista. — Ottakaa tavaranne ja menkää. Vapaaehtoisesti.
— En! — Aune hyppäsi sohvalta ja juoksi Ainon luo. — En mene minnekään! Sinun on jaettava! Poikani kärsii sinun takiasi!
— Minun takiani? — Aino kääntyi äkisti, hänen silmänsä kaventuivat. — Poikanne kärsii oman laiskuutensa ja tyhmyytensä takia. Ja teidän takianne, koska olette koko elämänne nuolleet hänen persuksiaan ja oikeuttaneet jokaisen ilkeän tekonsa. Hän on aikuinen mies, ja te käytte hänen puolestaan asuntoja viemässä. Eikö teitä itseänne naurata?
— Älä puhu pojastani noin! — mummo kohotti kätensä antaakseen Ainolle läimäyksen.
Aino tarttui hänen ranteeseensa ilmasta. Nuoren naisen ote oli rautainen.
— Jos koskette minuun enää kertaakaan omassa kodissani, teen teistä rikosilmoituksen pahoinpitelystä, — Aino sanoi hiljaa ja uhkaavasti. — Ja nyt kuunnelkaa tarkkaan, Aune-täti.
Hän päästi anopin käden. Mummo hengitti raskaasti, hänen silmissään ensi kertaa hieman pelkoa.
— Otatte nyt kassinne ja lähdette, — Aino jatkoi. — Jos olette täällä viiden minuutin päästä, soitan asianajajalleni. Olemme jo keskustelleet Einon veloista. Hänellä on osuus teidän kesämökistänne, jonka olette kirjoittaneet hänen nimiinsä. Takavarikoimme sen osuuden elatusapavelkojen takia. Myymme sen huutokaupalla. Haluatteko, että vieraat ihmiset muuttavat mökkiinne?
Aune kalpeni.
— Et sinä sitä tee. Eino sanoi, ettet ala oikeuden kanssa tappelemaan.
— Eino on tyhmä, — Aino sanoi. — Hän arvioi minua sen Ainon perusteella, joka itki tyynyyn, kun hän hävisi perheen rahat. Se Aino loppui kaksi vuotta sitten. Nyt edessänne on nainen, joka elättää itse lapsensa, johtaa myyntiosastoa ja osaa laskea rahat. Jos ette lähde, huomenna aamulla asianajajani hakee Einon omaisuuden takavarikkoa. Ja hänen ainoa omaisuutensa on osuus teidän talostanne ja mökistänne.
Anoppi jähmettyi. Ainon sanojen logiikka upposi heti. Asunnolla kiristäminen oli epäonnistunut, ja mahdollisuus menettää oma mökki pojan velkojen takia oli enemmän kuin todellinen.
— Olet käärme, Aino, — Aune sihisi, mutta ilman entistä varmuutta.
— Sellainen olen, — Aino avasi ulko-oven. — Aika alkoi. Viisi minuuttia.
Anoppi säntäsi eteiseen. Kaikki taistelutahto oli haihtunut. Hän alkoi kiireesti pukea kenkiä, sotkien nauhoja.
— Eino saa tietää, mikä paskiainen olet, — hän mumisi, napaten ensimmäisen kassin. — Hän vie lapsesi oikeudessa.
— Yrittäköön, — Aino katsoi häntä välinpitämättömästi. — Hänen tuloillaan ja veloillaan. Hänelle ei uskota edes kissaa.
Aune raahasi kaksi kassia porrastasanteelle. Kolmannen kassin Aino itse potkaisi ulos ovesta.
— Avaimet, — Aino ojensi kätensä.
Anoppi heitti avainnipun raivolla lattiaan. Ne kilahtivat ja vierivät laatoituksella. Aino nosti ne tyynesti ylös.
— Älkääkä enää koskaan tulko tänne. Ette koskaan näe Liisaa, ennen kuin Eino on maksanut koko velan viimeistä senttiä myöten. Ja jos alatte vaanimaan päiväkodin luona — palkkaan vartijan ja teen teistä rikosilmoituksen vainoamisesta. Ymmärsittekö?
Aune ei vastannut. Hän puuskutti raskaasti, yrittäen saada kaikki kolme valtavaa kassia mukaansa. Hissin ovet avautuivat, ja hän, mutisten itsekseen, astui sisään.
Aino paiskasi oven kiinni ja käänsi lukkoa kahdesti. Hänen polvensa pettivät, hän nojasi selkänsä oveen ja valahti hitaasti lattialle. Sydän hakkasi hurjasti.
Lastenhuoneesta tuli Satu, ja perässä arasti kurkisti Liisa.
— Lähtikö? — Satu kysyi, kyykistyen Ainon eteen.
— Lähti, — Aino huokaisi ja hymyili. — Ei enää tule. Pelkäsi mökin puolesta.
— Äiti, miksi mummo huusi niin? — Liisa kysyi, tullen lähemmäs ja kietoen kätensä äidin kaulaan.
Aino halasi tytärtään vastaan, painaen kasvonsa tämän pehmeisiin hiuksiin. Kaikki raivo ja jännitys haihtuivat, jäljelle jäi vain helpotuksen ja ehdottoman voiton tunne.
— Kaikki on hyvin, kulta, — Aino sanoi hiljaa, noustessaan jaloilleen. — Mummo vain sekoitti osoitteen. Hän ei enää häiritse meitä. Mennään sen sijaan juomaan teetä ja syömään pullaa, jonka Satu toi.
Satu vilkutti Ainolle ja meni keittiöön. Elämä palasi normaaliin, rauhalliseen uomaansa, eivätkä menneisyyden haamut voineet enää sitä tuhota.
